Dokumentista otettu kuva täältä.

"Meidän perhe oli erinäisistä syistä jotenkin rikki. Mutta äiti aina sannoo, että me ollaan maasta, jossa aina lauletaan. Ja että sodassa se maa jäi Venäjälle ja että ennää sitä ei ole. Että ollaanko me sitten kotosin niinku tyhjyydestä? 

-- Mie kaipasin koko ajan jonnekin muualle. Mie lentelin eri suuntiin maapallolla. Mutta oikeastaan mie asuin tuulessa. Jotenkin aina oli niinku väärä maa ja lopulta oli niinku väärä aikaki. -- Niin mie sitten taas hyppäsin tuuleen ja lähdin sinne maahan, joka jäi sinne Venäjälle.

-- Perinne on niinku yks rakkauden muoto, ehkä se on just niin. -- että niin kauan, ku on rakkautta niin ko siinä perinteen muodossa, se juoksee yli hautojen, eikä se kuole koskaan."

Miia Tervon hieno dokumentti Santra ja puhuvat puut katsottavissa Yle Areenassa vielä neljä päivää. Evakkosukuisille, kaipaajille, folkloresta kiinnostuneille, puita rakastaville, itseään etsiville, mummoa vailla oleville, juurettomille, pyhän ja yksinkertaisen äärelle haluaville.

"—antauduin aivan säädyttömässä määrin lukemisen ja unen valtoihin.” (Teresan kirjeestä Valentina Ferdinandovnalle s. 248.)

Joulunpyhinä oli vihdoin aikaa lukea loppuun Ljudmila Ulitskajan romaanijärkäle Daniel Stein (suom. Arja Pikkupeura, Siltala 2016.). Kuinka humaani, hieno ja viisas, surullinen ja hymyilyttävä teos! Olen nyt kaksi päivää sulatellut tätä sielua kaikin tavoin ravitsevaa lukukokemusta, kirjoittanut sitaatteja talteen lukupäiväkirjaan, kirja on tullut myös uniin, enkä osaa sanoa mitään tyhjentävää tai tiivistä, ainoastaan sisällön typistäviä fragmentteja.

Romaani kattaa monta vuosikymmentä (1959-2006) ja rakentuu ympäri maailmaa lähetetyistä uskomattomaan Daniel Steiniin tavalla tai toisella liittyvistä fiktiivisistä ja oikeista kirjeistä, päiväkirjaotteista ja erilaisista asiakirjoista. Romaanissa etsitään, saadaan vastauksia, koetaan ihmeitä, nähdään unia, rakennetaan konkreettisesti ja abstraktisti yhteyttä (ja kristillistä unelmaa), kärsitään väärinkäsityksistä, etäisyyksistä, monimutkaisista ihmissuhteista, sairauksista ja Jerusalemin syndroomasta, selvitään toisen maailmasodan kauhuista, tavataan paavi Johannes Paavali ll, rakastetaan lihallisesti ja lihatta, synnytään ja kuollaan, tehdään itsemurha, tapetaan, tuomitaan kuolemaan, ollaan syvästi ihmisyyden ja uskonnon perusasioiden äärellä sekä kuullaan myös kirjailija Ulitskajan ääni, eletään hänen mukanaan romaanikirjoittamisen raskaita vaiheita.

”Kuten aina, suon itselleni oikeuden täydelliseen epäonnistumiseen. Se on luultavasti suurin ylellisyys, jonka markkinatalouden oloissa elävä kirjailija voi itselleen suoda.” (s. 123.)

Humaanin ja kaikessa rakkaudellisen, arkisen, käytännönläheisen, suvaitsevan ja itsensä unohtavan (”Yleensä en tunnetiloja tiedä olevankaan, kiireinen ihminen ei voi suoda itselleen sellaista ylellisyyttä kuin mieliala.” s. 138.) Steinin kantaa homoseksuaalisuuteen en ensin ymmärtänyt. Perustelin sen itselleni niin, että juuri tuo oli tarvittava särö Steinin hahmoon. Subjektiivisen mielipiteen lausui yksityishenkilö eli heteromies-Daniel, joka ihaili naisia avoimesti ja joka oli lähinnä keskittynyt pysymään lujana mahdollisissa omissa kiusauksissaan: "Naiset ovat niin ihania ja puoleensavetäviä, minusta on aivan käsittämätöntä, miten voi kääntää selkänsä sille kauneudelle ja ottaa naisen sijaan miehen.” (s. 446) Tätä kysymystä hän siis lähestyi (ainoastaan) itsestään käsin, sitä hän pohti lihallisena minänä, ei geneerisesti, armollisena lähimmäisenä ja munkkina, ja vain tuossa kohdassa hän mielestäni näyttäytyi ihmisenä eli erosi Jeesuksesta.

Teos vilisee pohdittavaa, alleviivattavaa ja (helpon oloisia) viisauksia:

”—ettei sillä ole ollenkaan väliä, mihin ihminen uskoo, merkitystä on vain hänen henkilökohtaisella käytöksellään. Onpa suurikin viisaus. Sen Daniel kuitenkin pani suoraan sydämeeni.” (s. 511.)

”Yleensä vastauksia ei tule ennen kysymyksen esittämistä. Sitten kun kysymys on oikein asetettu, vastaus saadaan tavallisesti viipymättä. Lukeminen vaatii vain määrättyä taitoa. – Olennaista on, että jos asiasi ei saa minkäänlaista tukea ulkoapäin, kyse saattaa olla tyhjästä pyrkimyksestä. Ellei se ole tyhjä, apua ilmaantuu. Niin yksinkertaista se siis olikin.” (s. 279.)

"Olennaista on, että vähinä erin elämän alkaa ymmärtää kokonaisvaltaiseksi. Aiemmin koin vahvasti elämän hierarkisuuden ja jaottelin aina sekä tapahtumat että asiat niiden merkitysasteen mukaan. Se kokemus on nyt katoamassa, ’merkittävä’ ja ’merkityksetön’ paljastuvat samanveroisiksi, tai pikemminkin merkitykselliseltä tuntuu se, mitä juuri sillä hetkellä teet, ja silloin ison ihmismäärän päivällistiskien hoito asettuu aivan samanveroiseksi kuin messun viettäminen.” (s. 222.)

”Helppoa tietä ei kuitenkaan pääse mihinkään.” (s. 461)

”—mielipiteen ilmaisu ei ole välttämätöntä. Ei ole välttämätöntä omata mielipidettä kaikista asioista. Mielipiteen esilletuominen on askel väärään suuntaan.” (s. 510.)

”—sota raaistaa, kierouttaa ja tuhoaa ihmisen.” (s. 361)
"Ei, ei, minä en voi hyväksyä sitä ajatusta, että Jumala rankaisee kansoja. - Se ei ole mahdollista." (s.444)
”Niin korkeaan asemaan kohotessaan ihminen menettää paljon.” (s. 366)

”—juuri politiikka eikä mikään muu on kaikkina aikoina määritellyt kirkollisen elämän suunnan." (s.222) ”Siellä missä tehdään politiikkaa, häpeällä on aina sormensa pelissä.” (s. 367)

Lämpimästi suosittelen Daniel Stein -romaania kaikille, pelkäksi viihdykkeeksi ja yölukemiseksi siitä ei ehkä kuitenkaan ole.

”Ihan kuin olisimme taivaassa! Helenka, olenko kertonut, että Gwiazdan kaupungissa asui mies, joka osasi taikoa lunta?” 

(romaanistani Lumikadun kertoja, WSOY 2017.)

Joulurauhaa, iloa & valoa teille kaikille! 

Voi näitä taivassiivuja, trapetseja ja pieniä mökkejä, joita ilmalaivat käyttävät ankkureinaan! "Pohjoistuulta kahdeksan metriä sekunnissa. Pidä kiinni, nyt lähdetään!" kuulin jonkun huutavan erään mökin pihasta. Konkkamuorihan se oli etusormi ojennettuna kohti taivaita. Kapteeni Trummi piti häntä kädestä kiinni, pian lensivät yläilmoissa keltaisella ilmapallolla kohti Pyynikin munkkikahvilaa. En ehtinyt saada kuvaa.

Marraskuu. Jatkuva sumu ja tihenevä pimeä, ääriviivat katoavat, metsässä kaikki sulautuu harmaaksi, minä ja koira olemme yhtä järven, koivujen ja sammaleen kanssa. Suuri kauneus on kaikkialla, ojavedessä, näennäisessä alakulossa, harmaan eri sävyissä, rinnalla kulkijassa ja minussa, meidän hengityksemme on metsän hengitystä, metsän ajatukset ovat meidän ajatuksiamme, huminaa, huojuntaa ja hyräilyä, männyn tuoksua, maatumista, sekoittumista, yhteyttä, ykseyttä.

Metsän tuntu vielä iholla, yhtäaikainen viileys ja lämpö, kun istun alas kirjoittamaan, koira huokaisee ja käpertyy viereeni (sen jalat nykivät, unessa se juoksee mäen päälle, jää nukkumaan maiseman ylle jäniksen kylkeen), yöllä, kun palaan sumusta mieheni syliin.

Sain yllättävän kutsun kiivetä marraskuiselle ullakolle William Finchin kanssa. Suostuin oitis! Seisoimme suuressa tilassa silmät kiinni, minäkin tunsin  

"-- the soft white flakes of Time falling out of the infinite cold steel sky, silently, softly, feathering the roof and powdering the eaves."

Kerroin hänelle sekä lapsuuteni että unieni ullakoista, ja herra Finch, nyt jo tuttavallisesti Bill, jatkoi vinttipohdintojani aika-aspektilla:

"They're Time Machines, in which old, dim-witted men like me can travel back forty years to a time when it was summer all year round..."  

 ja 

"Its [attic's] very atmosphere is Time. It deals in other years, the cocoons and chrysalises of another age. All the bureau drawers are little coffins where a thousand yesterdays lie in state. Oh, the attic's a dark, friendly place, full of Time, and if you stand in the very center of it, straight and tall, squinting your eyes, and thinking and thinking, and smelling the Past, and putting out your hands to feel of Long Ago,why, it..."

"Asuiko aika siis ullakolla?" kysyin ja avasin vanhan vaatekaapin oven. Rispaantunut olkihattu, musta hautajaismekko ja vaatepuulla syvän vihreä flapper-mekko, onnellisena siitä, että joku löysi sen vihdoin ja nosti valoon. Paljetit loistivat ja helman rimpsut kilahtelivat toisiinsa, olin kuulevinani musiikkia.

"Yes, here was all of Time compressed in a Japanese paper flower. At the touch of memory, everything would unfold into the clear water of the mind, in beautiful blooms, in spring breezes, larger than life. Each of the bureau drawers slid forth, might contain aunts and cousins and grandmamas, ermined in dust. Yes, Time was here. You could feel it breathing, an atmospheric instead of a mechanical clock", raidalliseen takkiin pukeutunut nostalgikko vastasi ja tarjosi lasillisen Sarsaparillaa. Kieltäydyin, aivan kuten Billin vaimo Corakin, kutsusta Hannahanin laiturille syömään simpukkakeittoa. Oli kulunut jo jokunen marraskuun päivä ja minun oli palattava takaisin omaaan todellisuuteeni (presidentinvaaliuutisineen kaikkineen, niillä en tosin häntä vaivannut) mutta lupasin, että vielä me joskus tapaamme tuolla laiturilla ja minä suojaudun Coran silkkisellä päivänvarjolla, jotten aivan häikäistyisi noista nostalgisista kesäpäivistä... (Sitaatit Ray Bradbury: A Scent of Sarsaparilla. Teoksessa A Medicine for Melancholy. 1959.)

P.S.
Joskus päätin, että merkitsen lukupäiväkirjaani, mistä sain kimmokkeen lukea kunkin teoksen. Aina se unohtuu. Usein ihmettelen, miksi kirjastosta on tullut juuri jonkin tietyn teoksen noutoilmoitus. Varaan jatkuvasti kirjoja monenlaisiin tarkoituksiin. Bradburyn mainion novellin löysin ja ullakkoretkelle pääsin etsittyäni käsiini Ritva Hapulin & Sakari Ollitervon Käveleminen ja aika -esseen, joka julkaistiin Historian aikakoneessa. Onnittelukirja Hannu Salmelle -teoksessa. Samasta kirjasta pisti silmiin Jaakko Suomisen Ullakon suitsutus. Se alkaa juuri ylläolevan novellin referoinnilla ja tulkinnalla ja laajenee mainioksi analyysiksi vinteistä, kellareista ja kanakoppi-varastoista. ("Vinteiltä voivat löytyä ne viimeiset tikkaat, joita kapuamalla pääsee kattoluukulle ja sitä kautta katolle: valoon, riemuun, harjalle, rajattomalta vaikuttaavaan aukeaan.") Koko teos esseineen on luettavissa täältä.

Tytär mittasi minut, kun istuin peiton alla kirjoittamassa. Hän sai lukemaksi reilu kymmenen senttiä vähemmän kuin olen ollut. "Olen kutistunut", kirjoitin tuttavalle. Hän vastasi sitaatilla:

 
"(--) kun tavarat oli saatu ahdettua autoon ja olimme jo lähtövalmiina, hän sanoi odottamatta: – On tosi tärkeää, että sinun minäsi kutistuu, käy pienemmäksi ja vie vähemmän tilaa, sydämeen jää silloin enemmän tilaa Jumalalle. Ylipäätään on hyvä asia, että ihminen vie vuosien myötä yhä vähemmän tilaa. Itseäni en tietenkään tarkoita, minähän vain lihon vuosi vuodelta."  (Ljudmila Ulitskaja: Daniel Stein. Suom. Arja Pikkupeura. Siltala 2016.)

"Vuoren vanhus

Sammalvuoteelle majani nurkkaan, aamun rientäessä rinnettä alas, minä jään kuuntelemaan pakenevaa hiljaisuutta, jolla on kätköissään kaikkien salaisuuksien avain.

Ei ole olemassa muuta kuin hiljaisuus.
Kaikella muulla on rajansa.
Kaikella muulla on alkunsa ja loppunsa.
Kaiken muun voi ymmärtää. (--)"

(Uuno Kailas: Tuuli ja tähkä. Ynnä muita runoja. Gummerus 1922, 77.)

Lokakuun hiljaisuus, ei pakeneva vaan läsnäoleva, ja siinä nämä vähäiset äänet: Siili rapistelee rinnettä ylös, hahtuvahousuinen varis raakkuu koivun oksalla, ei tuule, sataa. Ohiajava linja-auto. Koira huokaisee päiväunillaan.

Ikkunan lävitse tämä maisema: viimeiset sinapinkeltaiset lehdet putoilevat maahan niin kuin maisema olisi kehyksiin pingotettu, hiljalleen alas variseva palapeli. Pian taivaskin putoaa ja näkyy pelkkää harmaata, taustapahvi (pahvissa alati himmenevää lyijykynäkäsialaa. Kuka on kirjoittanut siihen ja mitä, kenelle?). Lasketaan taulu maahan, haravoidaan palaset, käännetään ne väärinpäin ja aletaan koota talvea, aloitetaan nurkkapaloista, kuurasta.

Hiljaisuuden hyvät äänet. Hengitys. Sormet juoksevat näppäimistöllä, lapsi viheltää huoneessaan, kellon viisari naksahtaa eteenpäin, leikkaa ja siivuttaa pyöreää aikaa, kauniita symmetrisiä palasia: aamupala, välipala, iltapala, syyspala, kaamospala. Sama kauan sitten leikattu ja koottu palapeli joka päivä, joka vuosi.

Ajallakaan ei ole alkua eikä loppua. Aikaakaan ei voi ymmärtää. (Eikä sinnikästä kevättä, sen vihreästä siivilöityvää valoa, armoa, joka odottaa jo jossakin.)

Ja anna meille meidän jokapäiväiset unelmamme.

Lokakuu. Lakastuva, laskostuva maisema. Tämän maailman varjot. Peilikuvat, kaiut, kertautuminen. Vesi mataa, aika ei.

Nukun paljon, enemmän, koska kaamos on alkanut. Unet ovat kammottavaa silppua ja fragmenttia, kuljen viettelevissä maanalaisissa tunneleissa ja saan ulkoilutettavaksi koiran, joka on vaihdokas, opetan ja löydän erään opiskelijan hirttäytyneenä, olen lentoasemalla lähdössä jonnekin vailla puhelinta ja kukkaroa, kaikki on varastettu. Valveilla teen muusan kanssa pitkiä aamulenkkejä, muistan pukea sukat ja sormikkaat, seuraan ikkunasta, kuinka kesän viimeinen perhonen, kohmeinen neitoperhonen, lentää syysasterille aterioimaan. Syön terveellisesti, säännöllisesti ja värikkäästi enkä enää kaipaa kaiken aikaa nopeaa leipää tai helppoa karkkia. Korjaan käsikirjoitusta, aina vain. Rektiokielikorva soi, piippaa äänimerkkiä ja varoitussignaalia, kaikki taivutusmuodot kuulostavat oudoilta, tarkistan kaiken. Fyysinen reviiri kaventuu, pudotan kalenterista pois kaiken, minkä voin, pudotan kalenterin pois, seinää en. Etsin lisää aikaa, haalin rauhaa ja spontaanisuutta. Se luo turvaa ja tuntuu hyvältä. Pimeä pelottaa, pimeä on pian syvä ja totaalinen, mutta onneksi voi sytyttää kynttilöitä ja vajota lämpimään veteen. Ehkä saa olla vetäytyvä, (väsynyt ja halutonkin), se ei sulje pois välittämistä eikä elämänhalua, kysehän on ennen kaikkea valon- ja vapaudenkaipuusta. Ovatko ne sama asia, valo vapautta, vapaus valoa? Keho on hereillä ja mieli karkailee, innostuu, kunhan kaikelle annetaan tila ja luonnollinen löytöretkeilyn rauha ja ilo. Silloin kaikki inspiroi ja kiehtoo, kaikessa on tarinan mahdollisuus ja elämän tarkoitus, syy ja seuraus. Luonnoksiin tallentuu jo uutta materiaalia, dialogin pätkiä, lähdekirjallisuutta, kuvia, dokumentteja, matkasuunnitelmia. Tämä kummallinen, ääripäinen olemassaolo ja työ, kaiken aikaa tuntuu tyhjältä, hiljalleen täyttyvältä, pakahduttavan täydeltä.

Riitta Jalosen kirjailija Janet Framesta kertova romaani Kirkkaus on ilmestynyt. Suosittelen lämpimästi, upea! Samoin vinkkaan Jane Campionin ohjaamaa elokuvaa Enkelin kosketus (An Angel at My Table, 1990), josta kirjoitin lyhyesti joitakin vuosia sitten täällä.

Neljäs kirjani Lumikadun kertoja ilmestyy maaliskuussa. Kirjailija-lehden tuoreessa numerossa (3/2016) kerron mm. unesta, joka sysäsi tuon aiheen pariin. Kollega Sinikka Vuola haastatteli ja kirjoitti jutun, tulkinnalliset kuvat otti Tomi Kontio.

Kuvauspaikalla Amurin työläismuseokorttelissa tapahtui jännittävä sattuma. Oli hiljainen päivä, ja satunnaiset museokävijät antoivat meille kohteliaasti kuvausrauhan. Sitten taloon asteli lapsi, joka tallentui myös valokuvaan taakseni. Nyt vasta kuvaa katsoessani huomaan ajatella: unieni pieni poikako, hän, josta olin juuri kertonut Sinikalle? Pojan siluetti, onko hänellä muistikirja kädessään, pysähtynyt aika, ikkunasta tulviva valo, hän juoksee huoneissa, joissa ei asu enää kukaan. Minä seison siinä kuvassa vanhan puutalon oviaukossa tomeran hyväntuulisena, olen kuin emäntä, joka pitää majataloa alter egoille, sieluille, uni- ja varjohahmoille ja odottaa valmiina portailla. Tervetuloa, peremmälle, peremmälle, olkaa hyvät, pöytä on katettu, illalla pääsette saunaan. Selkäni takana käy kuhina. Kaikki luomani fiktiiviset hahmotkin ovat siellä: lattia narisee Odelman jalkojen alla, pöydän ääressä Alvar kirjoittaa muistikirjaansa, tuolla seisovat hieman hämillään menneisyyttään piilotteleva Bajek, kuparihiuksinen Lilka pieni Paweł sylissään, metsäntuoksuinen Marek, ompelukoneensa Alvarin harmiksi pöydälle laskenut Bruno ja Olga, joka kurkistelee jo uteliaana kaappeihin, etsii jauhoja, haluaisi päästä vaivaamaan leipätaikinaa ja murtamaan siitä siivun tuolle totiselle Alvarille, kaunis ääni hänellä, suostuisikohan laulamaan Olgalle... Majataloni ovi pysyy auki kaiken aikaa, ojentelen portailla käsivarsia ja kurotan sanoista punottua haavia halki ajan ja paikan, etsin luokseni jo seuraavia hahmoja, perkaan heitä myöhemmin pihassa puisella penkillä kuin puolukoita, niin pieniä he aluksi ovat, ruokin ja vaatetan, asutan.

Vanhat talot, uusi taivas. Kirja ja kangas. Mennyt aika peilaa kasvojaan kahdesta pienestä ikkunaruudusta. En ole, olen.

Olen viihtynyt rannoilla. Aurajoen kulinaristiselta ja kuvataiteelliselta rantabulevardilta siirryin kaunokirjalliseen somerikkoon Abbotsburyn likelle Dorsetiin:


"Rantaan hyökkäävät ja sitten taas vetäytyvät aallot pitivät taustalla lempeää pauhuaan, joka välillä vaihtui sihinään somerikkorannan pikkukiviä vasten. He olivat suunnitelleet panevansa illallisen jälkeen ulkoilukengät jalkaan ja lähtevänsä kävelemään meren ja The Fleet -nimisen murtovesipoukaman väliselle pitkälle rantakaistaleelle, ja mikäli viinipullossa siinä vaiheessa olisi vielä jotakin jäljellä, he ottaisivat sen mukaan ja naukkailisivat mennessään pullonsuusta kuin maankiertäjät.

Ja heillä oli niin paljon suunnitelmia, huikeita suunnitelemia, jotka odottivat utuisessa tulevaisuudessa samanlaisena viidakkona kuin kesän runsas kasvillisuus Dorsetin rannikolla - ja yhtä kauniina." (Ian McEwan: Rannalla. Suom. Juhani Lindholm.  Otava 2007, 11-12.)

En voinut laskea McEwanin kirjaa kädestäni, luin iltapäivästä iltaan, tämän aamun mietin. Ihana, ulkoisesti ja sivumäärältään köykäisen oloinen teos, joka kertoo viulunsoittaja Florencen ja historioitsija Edwardin suurin odotuksin ladatusta hääyöstä kuusikymmentäluvulta, pohjimmiltaan klassinen rakkaustarina. Syvemmin teos on taidokas aikakausi- ja ihmiskuvaus, kertomus salaisuuksista, väärinymmärryksestä, kärsimättömyydestä ja turhanaikaisesta nuoruuden ylpeydestä, itsetunnosta, intohimosta työhön, tieteeseen ja taiteeseen, rakkaudesta, jolle olisi kaikki edellytykset, perhesuhteista, joista niistäkin löytyy selityksiä ja vihjeitä tapahtumille tai tapahtumattomuudelle. Tarinan lopussa ei voi muuta kuin huokaista, somerikko pistelee jalkapohjia, lokit kirkuvat ja sydäntä särkee. Onneksi eilen oli sadepäivä, onneksi on tänäänkin.

Rannalla oli siis kokonaisvaltaisesti pakahduttava, syvä lukukokemus, josta olisin nuorena kirjallisuudenopiskelijana mieluusti tehnyt analyysiharjoituksen. En ole lukenut aiemmin mitään McEwanilta, Sovituksen ja Vieraan turvan olen nähnyt elokuvina.

(Löysin Tampereen yliopiston järjestämän mielenkiintoisen monitieteellisen kurssin, jossa oli aineistona tämä kirja, sitä tutkittiin psykologian, sosiologian ja sukupuolitutkimuksen kannalta. Hankkeesta poiki teos Hajoava perhe. Romaani monitieteisen tutkimuksen välineenä. Oheinen artikkeli sisältää juonipaljastuksia McEwanin teoksesta.)

"-- käveleminen on ihmisen perustoiminto, joka yhdistää ruumiin liikkeen ajattelun liikkeeseen. Intiaaniviisauden mukaan kävely sitoo ihmisen maahan (eli luontoon ja todellisuuteen). Samalla se päästää hänet kurkistamaan sisäänsä ja dialogiin itsensä kanssa. Siksi kävelijä ei ole ikinä yksin. Gros puhuu kauniisti vapaudesta olla "ei kukaan", hiljaisuuden kohtaamisesta, pyhiinvaelluksista ja nöyryydestä, olosuhteille antautumisesta. Kävelemisen tuottamaa hyvinvointia hän erittelee ruumiin mielihyvän ja ilon sekä tätäkin syvempien täyteyden ja onnen tunteiksi. Tuloksena on mielenrauha."

(Suvi Ahola: Filosofit ja runoilijat ovat aina tienneet, että kävely tekee hyvää. Ranskalainen filosofi kertoo vastaansanomattomasti, miksi kävely tekee meille hyvää. Helsingin Sanomat 13.7.2015.)

Muistilistalle Frédéric Grosin Kävelyn filosofiaa (suom. Aki Räsänen, Basam Books 2015). Kävelystä myös Niin & näin -lehdessä.

(Kuvat syntymäpäivän metsäkävelyltä tämän maisemani lempipaikoista.)

Oli pilvinen päivä mutta ehdimme viime hetkillä Välimeren valoon. Kiinnostuin Oscar Parviaisesta, josta ei googlaamalla löydy juuri mitään, ei esillä olleita teoksiakaan (Yö Taorminassa, Kalastajien paluu, Alassio). Näyttelystä kotiuduttuamme istutin pihaan keltaisia ja oransseja samettiruusuja, ne olkoot aurinkoina silloin, kun muu paiste on vähäistä.

Entä miltä näyttää Cassisin valo? Pointillisti Paul Signac kuvaili sitä näin: "In this region there is only white; the reflected light everywhere devours local colors and gray shadows." 

Valo, valo! Öölannin alvarin valo.

"The  Light

The Ancient Greeks laid a great deal of importance on the contemptation of light. It is on the wide, open spaces of Öland that one can experience light it is as though the light here exists for its own sake, while at the same time it changes everything it touches. Every elevation, every stone reflects light. The browns are never just browns, they are luminously brown. The flat rocks are not just grey, they are dark grey or pale grey or any one of a hundred shades of grey. Whenever I come back to the open moorlands I realize that I have forgotten what light looks like. When I try to talk about light I notice that the words are not enough. -- There are so many degrees on light. And it is on Ölands Stora alvar that one discovers that light is full of life."
(Anders Johansson: Öland. Substance and shadow. Translated from Swedish by Mary Karlberg. Alvarin info-kyltistä.)

Taas on tullut tämä kumma levottomuus. Syksyt ja keväät kestää, ne ovat odotusta, vaivihkaista siirtymää ja odotusta (talvi on kaamosta, joka vie aina mukanaan, peitteleekin, halusi tai ei). Kesällä pitäisi olla jo jossakin, muualla, kaikkialla, totaalisessa valossa. Hamuaa, hamuaa. Missä se on, missä se eniten on (vailla varjoja)? Voiko jossakin upottautua siihen niin kuin lämpimään, läpinäkyvään veteen? Silloinko vihdoin valaistuisi? Olisiko sen jälkeen enää mitään? Siihenkö kaikki loppuisi?

Kuvat:
Paul Signac Cassis, Cap Lombard, Opus 196 (1889) ja The Jetty at Cassis, Opus 198 (1889). 

 
"(--) Minkälainen käsitys sinulla on ajasta. Onko se Jumalan 
pienin lemmikki, joka nuolee sormiamme kun nukumme?
Onko se Jumalan naapuri, joka paiskoo parvekkeelta rojua
niskaan, Jumalan sisäkkö, joka suurustaa kastikkeemme
pölyllä? Ja äkkiä, nopeasti, onko se vartti vai kolme 
minuuttia?

Mitä ehtii kolmessa minuutissa? Hörpätä kupin kahvia,
kuunnella iskelmän. Kuolla! Mitä kahdessa ja puolessa,
vaihtaa kanavaa, härnätä kissaa. Kuolla. Voi, mitä ehtii
ihminen kahdessa minuutissa, avata oven, ajaa hissillä, kuolla.
Mitä puolessatoista, mitä minuutissa: kuolla, luoti osuu
suoraan sydämeen. Kuolla puolessakin minuutissa ehtii,
ei pitkiä puheita, kuolonkouristuksia, korahdus riittää.
Viisitoista sekuntia, joskus se henki vaan lähtee, jonakin
hetkenä olet poissa. Kolme, kaksi, yksi, nolla, sinua ei enää
ole. Tai minua. Joku meistä puuttuu. Linjoilla pitkä hiljaisuus,
ei kuulu liikenteen kohina, ei ilmastointilaitteiden hurina,
aterimien kilinä, kolina, ei ohikulkijoiden puheensorina,
ei harhailevien radiosignaalien ja auringonpilkkujen ritinä,
mitään." (Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän. WSOY 2016, 17.)

Ihana runokokoelma rakkaudesta, peloista, naisen elämästä, perheestäkin. Teoksen ilosta, jopa hulvattomuudesta ja jonkinlaisesta kansien läpi ja sivujen yli tulvimisesta, ehkä sen voisi sanoa niin, tuli mieleen Solja Krapun runot, pidin laulullisuudesta, monipuolisesta intertekstuaalisuudesta, kieli elää ja keskustelee (huutelee ajassa, muistaa), ja sen kautta tuttuudesta, uusista kytköksistä, löydöistä, sidosteisuudesta, pureskeltavasta.

Luin tämän kokoelman peiton alla flunssassa (toivuin ennätysnopeasti, vaikka flunssa pitää otteessaan yleensä kauan. Runot parantavat). Yritin lukea myös sohvalla mutta siitä ei tullut mitään. Mietin, että ehkä runo kaipaa sängyn, (lukijalleen) kaiken levon, tilan ja sen vapauden, joka on vain makuuhuoneessa, ja ehkä runoja tulee tai saa pitää joskus tuossa asennossa, ylösalaisin, lukijan kattona, maata itse sanojen alla ja tuijottaa näkymää kuin taivasta, tulkita yläilmoja (sillä tässä kokoelmassa on myös taivaita, lintuja, säitä ja meteorologi, joka tosin taitaa pudota pelistä pois), katsoa, näkyykö kasvoja, sieluja vaiko pelkkiä pilviä vain, ei sekään olisi huono, nehän ovat valtavan monimuotoisia ja kauniita.

Mieskin halusi lukea (annoin hänelle hääpäivälahjaksi fragmentteja kokoelmasta), nappasi kirjan käteensä ennen nukkumaanmenoa ("Jestas, nää on hyviä!") ja ehti liikuttua aukeamasta, jossa puhutaan sanoista, lapsen kielellistä kehityksestä, nuoren kielestä ja uhmastakin.

"(--) Alussa oli / sana, kato, oho. Sillä ilman sanoja ei kukaan kävele vetten / päällä, ilman sanoja käpy on käpy, ei lehmä lapsen / kämmenellä. Alussa oli rääkäisy, iso parku: olen olemassa / Ja se ilmoitus jäi nurkkia kiertämään, kylpyhuoneisiin, / saleihin, salonkeihin, näyttämölle, kirjoihin se jäi, / (--)" (emt., 46.)

Naparetken Valkosaarelta on siirrytty Engelin Helsinkiin. Matka taittuu päiväkirjamuodossa ääneen luettuna. Niin kaunista kieltä ja kiintoisaa kaupunkihistorian rakentumista, vaativan luovan työn kuvausta, perhe-elämääkin sen puserruksessa. Luemme jokusen aukeaman kerrallaan pihatöiden jälkeen, aamukahvilla, ennen nukkumaanmenoa.

"13. marraskuuta 1816

Tänään olimme Ehrenstömin kanssa ampumassa susia meren jäällä. Sain harhailevan suden tähtäimeeni laakealla aavalla, josta mihin tahansa suojaan oli toivoton matka. Aseeni kantomatkan raja oli suden kaukainen unelma, niin kuin etääntyvän laivan lyhdyt veden varaan joutuneelle. Susi katsoi minua alta kulmain, lajinsa syvyydestä, jossa sen yksilökohtaisella häviämisellä ei ollut suurta merkitystä. Ehrenström oli parin sadan kyynärän päässä huutelemassa. Kun en ampunut sutta hänen kovista mutta korvaani vaimeina kantautuneista huudoista huolimatta, hän päätti toimia itse. Laukaus ei mennyt kaukaa kehostani, mutta siinä susi kiemurteli selällään, ja sen jalat juoksivat kuin ylösalaisessa maailmassa. (--) Susi lepäsi Ehrenströmin harteilla niin kuin vaikeasti saavutetun armon piirissä, silmät ja suu tiukasti kiinni, aivan kuin sitä oltaisiin kohta hätistelemässä matkoihinsa ja se haluaisi vielä hetken kerätä voimia.

(--)

2. joulukuuta 1817

Tänään heräsin erinomaisella tuulella. En olisi toivonut sitä, sillä tiedän että herkkyys onnen tunteille pitää sisällään myös herkkyyden vastakkaiselle, onnettomuudelle, eikä kulunut aikaakaan kun jo huomasin äyskiväni Charlottelle. Loppupäivän olin jokseenkin lohduton. Piirsin teatteria, joka tullaan rakentamaan Esikaupungin torille.

Toivoisin, että hyvät sattumukset kiertäisivät minut ja saisin pitää vaivalla rakentamani rauhan, joka on edellytys laadukkaalle työlle."
(Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista. Gummerus 2016, 16-17 ja 29.)

 "— Eikö meri ole kaunis?— kysyi Tšelkaš. 
— Ei ole moittimista! Mutta peloittava se on, — (--)

Hän, varas, rakasti merta. Hänen kuohahteleva, hermostunut luonteensa, joka janosi voimakkaita vaikutelmia, ei voinut koskaan kylliksi katsella tuota tummaa, vapaata ja rajattoman mahtavaa vesilakeutta. Ja häntä loukkasi tuollainen vastaus, kun kysyttiin sen kauneudesta, mitä hän rakasti. Istuessaan siinä perätuhdolla ja halkoessaan vettä melalla hän katseli rauhallisesti eteensä, toivoen saavansa matkustaa kauan ja kauaksi pitkin tuota samettimaista vedenpintaa.

Merellä valtasi hänen sielunsa lämmin, täyteläinen tunne, joka puhdisti sitä hieman elämän saastasta. Hän piti sitä arvossa ja näki mielellään itsensä parempana tuolla veden ja ilman keskellä, missä ajatukset menettävät katkeruuden ja itse elämä arvonsa. Öisin meren unisen henkäilyn pehmeä kohina leijailee sen aaltojen yllä, ja tuo selittämätön ääni valaa ihmisen sieluun rauhaa ja, hyväilevästi tyynnyttäen sen ilkeät tuulenpuuskat, synnyttää siinä mahtavia haaveita..."
(Maksim Gorki: Tšelkaš. Teoksessa Valittuja. Novelleja ja runoja. Venäjänkielestä suom. Lauri Kemiläinen. SMIA 1945, 56-57.)
 

 

Yläkuva: Ystävykset. Lodz 1938.
Alakuva: Koska kellariasunnossa ei ollut lämmitystä, Saran piti pysyä sängyssä koko talvi. Hänen isänsä maalasi kukkia seinälle, ne olivat Saran lapsuuden ainoat kukat. Varsova 1939.

Kuvat teoksesta Roman Vishniac: A Vanished World.  Farrar, Straus & Giroux. 1984, 122 ja 42.

Katseltu kevätsadetta, peltoja ja puiden latvoja, kasvettu valossa, nypitty takiaisia turkista ja höyhenistä, oltu lintuja.

"Huhtikuu.

Lämmin, aurinkoinen päivä. Eilen sanottiin säätiedotuksessa, että oli kevään lämpimin päivä koko maassa. Tänään — ainakin täällä — vielä lämpimämpi. Talvi kohisee viemäreihin ja häviää sinne. Tänään — vai oliko se eilen — näin ensimmäisen peipposen. Yhtenä päivänä olivat takapihan koivut täynnä kottaraisia. Kuulin millainen on kevään ääni: se on yhtämittaista sirkutusta. Lunta on vielä aika paljon. Piha paksussa jäässä. Voin hyvin, paitsi että huimaa. Mielialani kohtalainen. Ruumiini kivuttomampi kuin pitkään aikaan. Olen palaamassa sielullisesti ihmiseksi taas: voisin ajatella että joku aikuinen mies asuisi kanssani tässä talossa. Joskus miltei kaipaan — ja kaipaankin — sellaista olentoa.

Yöperhosia ilmaantuu iltaisin ikkunoiden taakse. Merkilliseen aikaan vuodesta." 
(Eeva Kilpi: Naisen päiväkirja. WSOY 1987, 7.)  

Naisen päiväkirjasta lisää täällä ja täällä.