Tampereen kirjafestareilla lauantaina 30.11.2024

Inga näki metsikössä kaksi valkohäntäpeuraa. Ne eivät huomanneet häntä. Inga ei uskaltanut liikahtaa. Onnistuisiko hän ottamaan kameran esille pelästyttämättä peuroja? Saisiko hän edustavan kuvan ja napsauttaisiko peurat projektorin kautta kodin kaihonkalpeille seinille jonakin marraskuun aamuna, kun jäisi yksin kotiin etätöihin? Tarvitsiko Inga peurojen jäntevää, Örön ruokkimaa olemusta, ryhdikästä kaulaa ja valpasta katsetta? Istuisiko hän olohuoneen sohvalla koko päivän peurat seuranaan, avaisiko arkistonsa, antaisiko peurojen vahtia häntä? Nukahtaisiko marrasväsynyt Inga sohvalle niiden katseen alle, heräisikö hän kesäisestä saaresta, juuri tästä paikasta ja hetkestä? Voisiko Ingan kaipuu kuljettaa häntä paikasta toiseen, voisiko hän olla siellä ja täällä yhtä aikaa? Pystyikö ikävöivä olemaan monessa paikassa samanaikaisesti? Niinkö kaipuu toimi? Siksikö se raastoi rikki ja hajotti? (Pitkä ikävä. WSOY 2024, 264.)

Hei te kaikki kaipaavat, ikävöivät, marrasväsyneet, nesomaanikot, kirjanystävät! Tervetuloa Tampereen Kirjafestareille! Olen Ville Hännisen haastateltavana Pitkä ikävä -romaanistani Tampere-talon Aamulehtisalissa (Pienessä salissa) lauantaina 30.11.2024 klo 11–11.30. Sen jälkeen signeeraan WSOY:n myyntipisteellä. 

Tapaamisiin Tampere-talossa! 

Kaksipäiväisten festareiden koko ohjelma luettavissa täältä.

Kun lapseni olivat pieniä, jokainen heistä menetti vuorollaan parhaan ystävänsä, useampiakin, koska nämä muuttivat, jotkut ulkomaille saakka. Ikävä oli kova, minunkin sydämeni oli särkyä. Tuli uusia kavereita, mutta ei ketään voi korvata. Muistan myös omasta lapsuudestani, kuinka perheemme muutti ja ystäväni jäivät toiselle paikkakunnalle. 

Kati Närhin Kadoksissa (Capuchina Kustannus 2022) kertoo sanoitta ystävän kaipuusta. Se on tärkeä, kaunis, koskettava ja lohdullinen kirja. Kirjassa toistuvan keltaisen värin koen ystävän lämpönä ja toivona. Kirjan loppupuolella tulee mukaan kantikkaan ja pyöreän (syklisyyden, jatkuvan ikävän), sinisen ja keltaisen lisäksi terhakkaa, punaista pörheyttä, eteenpäinmenoa, hyvää muutosta, iloa. 

On hyvä puhua vaikeista asioista, mutta joskus sanat ovat liian vähän tai liikaa. Joskus parasta on läsnäolo, läheisyys, hiljaisuus, yhdessä kokeminen. Pelkkien kuvien varassa etenevä kirja sopii juuri siihen. Kuinka kaunis ja osuva onkaan sanaton kirja englanniksi: silent book. Uskon, että yhdessä katseleminen synnyttää puhetta. Ja sen sijaan, että aikuinen lukee ja selittää, lapsi voi kertoa, mitä näkee ja kokee, ja aikuinen voi välillä kuunnella. Yhdessä voi miettiä vaikkapa kirjan värejä ja muotoja, tehdä oivalluksia. Kirja sopii kaikenikäisille. Sitä voi aikuinen katsella itsekseenkin, etenkin, when feeling blue.

Minulle tuli Närhin teoksesta muistuma Oili Tannisen teoksiin Hippu, Heppu, Miiru, Pommo ym., joissa tosin on hiukan sanoja mutta samoin kuin Närhillä graafista selkeyttä, perusvärejä, ei turhaa kuvallista hälyä. Mieleeni tuli myös JonArno Lawsonin & Sydney Smithin Foothpath Flowers -teos (Walker Books 2016), lähinnä tuon kirjan punahupparinen lapsi, vaikka tekniikka on siinä toisenlaista (Lawsonin & Smithin sanatonta teosta saa kirjastoista ja sen voi katsoa myös YouTubesta).

Kansainvälisen kustannusalan ammattilaiset (dPictus) valitsivat Kadoksissa-teoksen toistaiseksi julkaisemattomien kirjojen parhaimmistoon vuonna 2020. Minäkin pidän tästä kovasti. Voitin kirjan arvonnassa mutta tilasin kirjan myös lahjaksi suvun nuorimmalle. 

                                                 

Eräs mökkiloma. Hän päätti taas kokeilla rajojaan, vaikka tietää, ettei oikein osaa mökkeillä (eikä lomailla), olla vain, olla päämäärättömänä turistina, käydä läpi nähtävyyksiä, olla elämysten kuluttaja, kokea itsensä täyteen. Hän analysoi kaiken kaikille ääneen, puhki, rikki, repaleiksi, kaipasi koiraa ja katseli nuorta metsäjänistä, joka puikahteli esiin järven puoleisella pihalla, ja kissaa, joka pysytteli pellon puolella mutta olisi mielellään tullut sisälle mökkiin, huoneisiin, heidän lemmikikseen. Nuo ihmiset asuivat jäniksen ja kissan välissä, sukkuloivat hämmentyneinä sekä järvi- että peltotodellisuudessa, välitiloissa, käänsivät puutarhatuoleja kohti mielekkäitä maisemia, valoa, pyykkinaruilla lepattavia pyyheliinoja, vaipuivat ajatuksiinsa, nousivat taas lähteäkseen, istuivat taas ollakseen aloillaan. 

Ja äkkiä katsottuna säätiedotus olisi kertonut, että oikeanpuoleista tuulta kaiken aikaa niin useita metrejä sekunnissa, että laituri näytti lähtevän liikkeelle, lipuvan taivaissa, ja mökin pihassa viihtyvän kissan piti hiipiä eteenpäin niska kyyryssä ja tuo rantapöheikössä asuva metsäjänis, nuorukainen vasta, horjahti loikatessaan ja kaikki soutuveneet päätyivät Kolmostien liepeille järvessä nilkkojaan myöten seisovien lehmien ihmeteltäviksi. Ne heiluttivat raukeina häntiään, elivät tätä hetkeä, eivät tienneet, että kaukana puisto(filosofia)n varjoihin oli kokoontunut suuri joukko ihmisiä pitelemään hattujaan ja kuuntelemaan pohdintaa Kyllikki Saaren murhan kollektiivisesta muistosta. Ja perhoset lensivät, liitivät, amiraali neitoperhonen käsipuolessaan, joku kuvasi niitä puna-apilapellon reunalla, joku pyöräili peltojen keskellä, joku luki kirjaa, pelasi backgammonia, mölkkyä, korttia, sytytti tulta kiukaaseen, ripusti pyykkiä, purjeita, tuuleen, tuijotti taivasta ja rantaviivaa, kirjoitti kortteja ystäville ja kertoi olevansa lomalla rakkaidensa kanssa ja onnellinen, kiitollinen siitä mutta kaipaavansa kotiin, koiraa, omaa sänkyä, kaikkea, mitä kaivata voi.

(Viimeinen kuva Nina Lykken romaanista Ei, ei ja vielä kerran ei. Suom. Sanna Manninen. Gummerus 2019.)

Talvesta kevääksi. Kirjoittamista, kuolemaa, koronaa, kaipausta, katoavaisuutta. Maat ja taivaat. Ja aina kaiken ylle piirtyy toivo, lupaus valosta, vehreästä, kesästä, jatkuvuudesta.

 "Tätä hän oli aina ikävöinyt — puiden salaperäistä suhinaa, tummia honkia, ruskeain havuneulain peittämää sammaleista maata. Hän astui syvemmälle, yhä syvemmälle hiljaiseen metsään." (Anni Swan: "Silkinhieno ja peikot". Kokoelmassa Sadut. WSOY 1991, 164.)

Työntäyteiset kuukaudet, viikot. Limittäin vanhaa ja uutta, hektistä viimeistelyä ja verkkaisia ensiaskeleita, apurahahakemuksia ja -selvityksiä. Perhe-elämän tautivuoteet, syntymäpäivät, ylioppilaskokeet, kesätyöpaikkahakemukset, rippikoulut, luennot, työssäjaksamisen ravinto, liikunta- ja leposuositukset, toivottomasti rakastuneen koiran ulvonta. Elämä vyöryy yli rajojensa, ihminen jaksaa ja jaksaa, kerta toisensa jälkeen innostuu yhä uudelleen (liikaa), kunhan on nukkunut hieman. Unissa päädytään sisäpihalle, jonka portti on ummessa, rakennuksen takaovi ikuisesti lukossa, muuttunut hissikuilun päätepysäkiksi. Mutta unet ovat, kaoottisenkin keskellä. Ja ihminen oppii ottamaan päiväunia, makaamaan koiran kuono säärtä vasten, ajattelemaan sammalvuoteita, sinitaivaita, haaveilemaan seuraavasta kahvihetkestä, ulkona kuivuvasta pyykistä, metsä- ja merenrantaretkistä.

"Vihdoinkin. Rakas Lammholm! Nyt olen täällä. Ihanaa. Onko tottakaan, että olen kotona? Onko tämä totta? -- Haluan olla täällä mahdollisimman pitkään. Melkein kelirikkoon saakka. -- Voi, miten hauskaa. (--)

Ajattelen Lammholmia. Kuvittelen, että olen kotona. On helpompi elää, kun kuvittelee, että on siellä, vaikkei sinne pääsekään."

Ulkosaariston uskomaton Dora on muuttanut palvelutaloon. Tässä dokumentissa kuvataan Doran elämää sen jälkeen. Mikaela Weurlanderin dokumentti saa miettimään, missä on koti, mistä kaikesta kodin fyysinen ja psyykkinen tila muodostuu, mitä ihminen kaipaa, mitä on vanheneminen, miten luonto ja tuttu maisema hoitavat ihmistä, miten me ihmiset hoidamme toisiamme jo läsnäolollamme, mitkä asiat kannattelevat vanhenevaa ihmistä.

"Olen kiitollinen siitä, että sain muuttaa tänne. Täällä on sukulaisia ja hyviä ystäviä. Meillä on mukavaa yhdessä. Meillä on täällä laulukuoro. Humputtelemme kuin heppulit ikään. "

(Doran kuva täältä, alkuperäinen Ylen kuvanauhalta.)

P.S. Dorasta tulee mieleen paikoin Tasha Tudor. Myös hänestä esitettiin tv:ssä aikoinaan hieno dokumentti, sen soisi tulevan uusintana joskus.

Dokumentista otettu kuva täältä.

"Meidän perhe oli erinäisistä syistä jotenkin rikki. Mutta äiti aina sannoo, että me ollaan maasta, jossa aina lauletaan. Ja että sodassa se maa jäi Venäjälle ja että ennää sitä ei ole. Että ollaanko me sitten kotosin niinku tyhjyydestä? 

-- Mie kaipasin koko ajan jonnekin muualle. Mie lentelin eri suuntiin maapallolla. Mutta oikeastaan mie asuin tuulessa. Jotenkin aina oli niinku väärä maa ja lopulta oli niinku väärä aikaki. -- Niin mie sitten taas hyppäsin tuuleen ja lähdin sinne maahan, joka jäi sinne Venäjälle.

-- Perinne on niinku yks rakkauden muoto, ehkä se on just niin. -- että niin kauan, ku on rakkautta niin ko siinä perinteen muodossa, se juoksee yli hautojen, eikä se kuole koskaan."

Miia Tervon hieno dokumentti Santra ja puhuvat puut katsottavissa Yle Areenassa vielä neljä päivää. Evakkosukuisille, kaipaajille, folkloresta kiinnostuneille, puita rakastaville, itseään etsiville, mummoa vailla oleville, juurettomille, pyhän ja yksinkertaisen äärelle haluaville.

Oli pilvinen päivä mutta ehdimme viime hetkillä Välimeren valoon. Kiinnostuin Oscar Parviaisesta, josta ei googlaamalla löydy juuri mitään, ei esillä olleita teoksiakaan (Yö Taorminassa, Kalastajien paluu, Alassio). Näyttelystä kotiuduttuamme istutin pihaan keltaisia ja oransseja samettiruusuja, ne olkoot aurinkoina silloin, kun muu paiste on vähäistä.

Entä miltä näyttää Cassisin valo? Pointillisti Paul Signac kuvaili sitä näin: "In this region there is only white; the reflected light everywhere devours local colors and gray shadows." 

Valo, valo! Öölannin alvarin valo.

"The  Light

The Ancient Greeks laid a great deal of importance on the contemptation of light. It is on the wide, open spaces of Öland that one can experience light it is as though the light here exists for its own sake, while at the same time it changes everything it touches. Every elevation, every stone reflects light. The browns are never just browns, they are luminously brown. The flat rocks are not just grey, they are dark grey or pale grey or any one of a hundred shades of grey. Whenever I come back to the open moorlands I realize that I have forgotten what light looks like. When I try to talk about light I notice that the words are not enough. -- There are so many degrees on light. And it is on Ölands Stora alvar that one discovers that light is full of life."
(Anders Johansson: Öland. Substance and shadow. Translated from Swedish by Mary Karlberg. Alvarin info-kyltistä.)

Taas on tullut tämä kumma levottomuus. Syksyt ja keväät kestää, ne ovat odotusta, vaivihkaista siirtymää ja odotusta (talvi on kaamosta, joka vie aina mukanaan, peitteleekin, halusi tai ei). Kesällä pitäisi olla jo jossakin, muualla, kaikkialla, totaalisessa valossa. Hamuaa, hamuaa. Missä se on, missä se eniten on (vailla varjoja)? Voiko jossakin upottautua siihen niin kuin lämpimään, läpinäkyvään veteen? Silloinko vihdoin valaistuisi? Olisiko sen jälkeen enää mitään? Siihenkö kaikki loppuisi?

Kuvat:
Paul Signac Cassis, Cap Lombard, Opus 196 (1889) ja The Jetty at Cassis, Opus 198 (1889). 

"Huhtikuu.

Lämmin, aurinkoinen päivä. Eilen sanottiin säätiedotuksessa, että oli kevään lämpimin päivä koko maassa. Tänään — ainakin täällä — vielä lämpimämpi. Talvi kohisee viemäreihin ja häviää sinne. Tänään — vai oliko se eilen — näin ensimmäisen peipposen. Yhtenä päivänä olivat takapihan koivut täynnä kottaraisia. Kuulin millainen on kevään ääni: se on yhtämittaista sirkutusta. Lunta on vielä aika paljon. Piha paksussa jäässä. Voin hyvin, paitsi että huimaa. Mielialani kohtalainen. Ruumiini kivuttomampi kuin pitkään aikaan. Olen palaamassa sielullisesti ihmiseksi taas: voisin ajatella että joku aikuinen mies asuisi kanssani tässä talossa. Joskus miltei kaipaan — ja kaipaankin — sellaista olentoa.

Yöperhosia ilmaantuu iltaisin ikkunoiden taakse. Merkilliseen aikaan vuodesta." 
(Eeva Kilpi: Naisen päiväkirja. WSOY 1987, 7.)  

Naisen päiväkirjasta lisää täällä ja täällä. 

Taivaallista menoa

Olen katsellut Yle Areenasta Taivaallista menoa -dokumentteja. Hienoja pohdintoja. Poimin talteen esimerkiksi nämä:

Lars Huldén:  
"Voit uskoa, mitä haluat, mutta jos alat uskoa olevasi oikeassa, olet luopunut uskostasi, sillä usko on kaipuuta."

Mark Levengood:
"-- tapasin jännittävän ihmisen, jolla oli ystävä, joka oli suomalainen sotaveteraani. Hän oli sotilaana ampunut venäläisen, mutta tämä oli vain haavoittunut, ja hän alkoi hoitaa tätä. Miehen haavoja hoitanut sotaveteraani sanoi tavanneensa Jumalan sen ainoan kerran. - Oliko venäläinen siis Jumala? Mies tuhahti, että etkö tiedä, että Jumala on verbi."

Anna Lindman:
"Vaikka puhun paljon kuolemasta ja ajattelen sitä, niin pääsen lähemmäs elämää. Elämästä tulee selkeämpää, kun ajattelee kuolemaa ja joutuu kohtaamaan sen. -- Sellaista, joka kertoo peloistaan tai ajatuksistaan kuolemasta, voidaan pitää vähän liian herkkänä tyyppinä. -- Haastattelemani filosofi sanoi, että synnytyskokemus ja valmistautuminen kuolemaan on eksistentiaalinen kokemus. Syntyy uutta elämää ja itse vanhenee. Silloin astuu askeleen ylemmäs elämän hierarkiassa. Minusta tulee äiti ja äidistäni tulee isoäiti. En ole enää nuorin."

Lindmanilla on samanlainen kokemus kuin minulla: kuolematietoisuuteen (uudelleen ja vahvemmin) havahtuminen oman lapsen syntymän likellä. Minulla syynä oli isäni kuolema (sen rinnalla useat muut kuolemat) esikoista odottaessani, sen läsnäolo ja pohdinta uuden elämän rinnalla, vahva kytkös sekä lähtevään että saapuvaan, olla seinämänä, saattelijana ja vastaanottajana, paradoksi, jonka kanssa on silmäkkäin sen jälkeen, viimeistään, alati, seikka jota alituiseen pohdin ja josta kirjoitan usein, sillä siinä lienee suuri osa olennaisesta.

Syreenin muisto

"Grassessa kävelin pelloilla jotka kasvoivat ruusuja, laventelia, jasmiineja, nuoret tytöt poimivat kukkia koreihin, keruun täytyy tapahtua juuri oikealla hetkellä äiti selitti, kukat uutetaan tisleiksi ja sekoitetaan parfyymeiksi joita asiantuntijat nuuhkivat nenä pitkänä. Voilá, Madame, ruusun sielu! Kun astuin hajuvesimyymälästä kadulle päätä huimasi, vuorten yli lankesi laskevan auringon punainen kajo, joka värjäsi harmaiden talojen ja tiilikattojen ääriviivat ja äkkiä olin surullinen, en tiedä miksi, se ei ollut pahaa mieltä eikä surua vaan rintakehää puristi ja hengitys salpaantui, se oli kauhea ja ihmeellinen tunne, olin kolmetoistavuotias ja luulin että kuolen, mutta en kuollut, enkä minä kuolemaa kaipaa vaan tuota huimausta ja kaipausta kaikkeen, kun järjestän kukat maljakkoon krysanteemeissa on kylmän ilman ja väkevän yrtin järkevätuoksu, varret ovat tanakat, kukat kirkasväriset, krysanteemit ovat arkisia kuten naiset, jotka eivät haihattele turhia."
(Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri. 2009, 39-40.)

Minä olin jotakin kymmenen ja kahdentoista väliltä, kun koin tuon saman huimauksen. Siihen liittyivät keskellä kaupunkia tuoksuvat syreeninkukat, suuret sylilliset niitä, serkun häät ja kaupungilta juhlatalon pihaan eksynyt likainen poika. Minulla on syreenin kukka yhä päiväkirjan välissä, lila väri on hiipunut ruskeaksi, tuoksun tuntee, jos sulkee silmät.

(Kuvassa kotimetsästämme kerätty juhannuskimppu.)