Salakahvit unelmatalon laiturilla

Kävimme katsomassa taloa. Se on veden äärellä, kahden juoksun välissä, hutera laituri, rantasauna, piharakennus, neljä kerrosta, joista ainakin yksi kaipaisi isoa remonttia, rakastettu ja hyväkuntoinen ulkoapäin, hirsiseinää. Saunapolulla kesäisin voikukkapöheikköä, syreeni ja koivuja. Iso rivi kauniita ikkunoita kohti vettä.

Yritän olla realisti, mutta en voi olla haaveilematta. Miltä tuntuisi nukkua ensimmäinen yö talossa, juosta aamulla ikkunaan katsomaan ohi virtaavaa vettä? Kuunnella narinoita ja kolahduksia, tunnustella kelpaammeko, kaipaako se entisiä asukkaita, aistia josko he ovat sittenkin läsnä, miettiä keitä täällä asui, mistä he tulivat, minne menivät, olivatko onnellisia? Mitä tuntuisi  kulkea hiekkatie postilaatikolle, tähyillä naapureita, tervehtiä, kertoa mistä tulemme, keitä olemme? Entä seurata veden vuodenkiertoa, riitettä, jäätä, virtauksia, usvaa pinnan yllä, höyryä talvipakkasilla, kevään ensimmäisiä vesimittareita? Mitä olisi istua laiturilla, upottaa jalat veteen, juoda salakahvit, kantaa vettä ämpäreillä, huuhtoa sillä pyykkiä, ihoa ja hiuksia, heittää löylyt? Entä kaivaa matoja, pujottaa koukkuun, nostaa siima ja saalis vedestä? Kerätä tuulen viskomia oksia pihasta, katkoa niitä tulisijoihin, sytyttää ensimmäistä kertaa tuli uuniin ja saunan tulipesään? Miltä tuntuisi antaa kaneille piharakennuksesta oma huusholli, ottaa kukko ja pari kanaa, solmia puuhun riippumatto, pystyttää teltta, maata aamukasteisessa nurmikossa, puhaltaa saippuakuplia korkealta vintin ikkunasta, istuttaa perennoita (sormustinkukkaa, salkoruusuja, unikoita, pioneita) sekä nimikkopuu, haravoida piha, perustaa komposti, tehdä lumityöt, hiekottaa rinnettä, ripustella linnuille talipalloja ja sytytellä jäälyhtyjä?

Entä haluaisinko pelätä yllättäviä, isoja remontteja ja kosteusvaurioita, laskea kaamospimeillä järjettömiä lainanlyhennyksiä ja -korkoja, lähteä töihin aamuvarhaisella, tulla takaisin hämärissä (eikö juuri tuo talo ansaitsisi kokopäiväisen asujan?), olla kiireinen, kirjoittaa vain koulujen kesälomilla - jos silloinkaaan?
 

Yhtään ei silti helpota lukea Leena Krohnin kertomusta:

"Salakahvit -- Niiden paikka oli hylätyllä laiturilla -- Usein hän makaili pitkin pituuttaan sen lämpimillä lankuilla ja katseli omaa kuvaansa, joka uiskenteli sen puolilahojen pylväiden varjossa. -- Se oli hänen, vaikka muut eivät sitä tienneetkään. Paitsi laituri itse. Sillä kerran hän oli kuiskannut sille. Sinä olet minun! -- vanha laituri ja kaislikko -- Ne kuuluivat hänelle, niin Veera ajatteli, koska hän rakasti niitä. Se vain on omaa, mitä rakastaa. -- Se oli oma maailmansa, kaislamaailma."
(Leena Krohn: Salakahvit. Kertomus kaislikosta. Kokoelmasta Mitä puut tekevät elokuussa. Seitsemän kertomusta keskenkasvuisille. WSOY 2000.)

P.S.
Mikään näistä kuvista ei liity tuohon taloon. Alakuvat ovat Porin Reposaaresta, yläkuvat Pärnusta, molemmissa on ihania koteja.

Parantumaton saarihulluus

 

 

"Nesomania on siis saarihulluus. Tauti on parantumaton. Sillä on kuitenkin yksi terveyttä edistävä piirre: se lisää vastustuskykyä muita tauteja kohtaan."

Yle esittää parasta aikaa Veden saartamat -dokumenttisarjaa Suomen saaristoista. Saaret ovat kiehtovia. Veden ympäröimä, suljettu tila, joka mahdollistaa erillisyyden, (kuvitteellisen) vapauden, itsenäisyyden ja riippumattomuuden, olemassaolon rauhan. Kuin saari olisi vedessä kelluva kaistale, jolla voisi lipua pois turhasta maailman humusta. Ilmeisen idealisoitu ajatus. Sellaisella kuitenkin leikittelen.

Taannoin tv:stä tuli puhutteleva Ulkosaariston uskomaton Dora, joka kertoi pienen Lammholmin saaren ainoasta asukkaasta, 87-vuotiaasta Dorasta. Hän ei halunnut muuttaa saarelta huolestuneen sukulaismiehen harmiksi nykyaikaisempiin oloihin vaan eleli onnellisena ulkoisesti yksinkertaista, mutta vaativaa elämää kissansa kanssa.

Katsomisen arvoinen on myös Sonja Lindénin upea, koskettava ja hauskakin Ei kukaan ole saari -dokumentti. Se kertoo Lindénin isästä, Kristeristä, joka asuu yksin jo kuudettatoista vuottaan saarella. Hänen yksinäistä elämäänsä kissan ja musiikin kanssa katkaisevat puhelisoitot vaimolle hoitokotiin. Krister kirjoittaa jälkipolville pikkutarkkoja saarimökin hoito-ohjeita ja valmistautuu myös omaan kuolemaansa. Tuota dokumenttia saa lainaksi kirjastosta.

Ja sitten on Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän Haru, eräs saari -teos, tietenkin. 

”Kuutosen myrsky, sadetta. Vene pelastettu juuri ja juuri. Meri on noidankattila, jyrinät kuin tykinlaukauksia. Teltta halkesi. Suurenmoisen kaunista. -- 

Kerran rannoille ajelehti suuret määrät bambua, me keräsimme kaiken mutta emme oikein tienneet mitä tehdä sillä. Rakentakaa leijoja, Ham sanoi --"  
(emt. Suom. Liisa Ryömä. WSOY 1996.)

Haruun pääsee myös täältä.

P.S. 
Minä elelen nyt fiktiivisellä saarella. Ihailen alkavaa talvea, kerään rannoilta oksia ja ajopuita päähenkilöni talon portaille. Seuraan hänen pieniä askareitaan, piipusta nousevaa savua.

Leijonanharjas peilaa

Kanit peilaavat lattialla työpöydän vieressä, miettivät pääsisikö kuvastimen toiselle puolen, sinne missä on lisää heikäläisiä, kaksoisolentoja, tai ehkä he ovat esi-isiä, näyttävät jotenkin utuisen harmailta. Peilin oikeassa alakulmassa on luodin tekemä särö kaukaa menneisyydestä. Kenties siellä on vaarallista, ehkä sinne joutuu vangiksi. Jospa ne siellä haluavatkin tänne. Mutta tekisi silti mieli kurkistaa, kun tuohon viereen tulevat ja yrittävät sanoa jotakin. Eikä ihme, vaikka kutsuisivat luokseen, niin loputtomat kukkaniityt, jättimäinen voikukka, päivänkakkara ja ruiskaunokki ihan tuossa, tuoksun tuntee, aurinkoa ja poutapilviä, kun painaa nenän kiinni peiliin. Ehkä se harmaa onkin vain aamu-usvaa niityn yllä. Kyllä kukat maistuisivat marraskaamoksessa, kamomillaakin, kauempana niitty muuttuu metsäksi. Vanamo helisyttää pieniä kellojaan, kun joku kulkee ohi, metsän reunassa suo, siellä hienostunutta kanervaa ja pehmeää suovillaa, johon painaa pää ja nukahtaa, kunhan kaikki niityn maut on maisteltu.

Toinen kääntää selkänsä kuvastinmaailmalle, ei jaksa unelmoida, sillä se on enimmäkseen realisti ja hiukan levoton, yrittää hypätä sänkyynkin aina, kun silmä välttää. Isänpäivänä pääsi, kun ei mitään kysellyt, loikkasi vain arkailematta, onhan se sentään yhdentoista pupun isäukko, suurperheellinen, vaikka lapset ovatkin kaikki jo maailmalla. Siinä se lekotteli keskellä sänkyä, painoi päänsä pussilakanaan, jossa puut kasvoivat vankkoina ja lehtevinä, tuuli tuoksui suvelta, haaveili hiukan lisää, sittenkin.

Jospa pääsisi taas vapaaksi, hyppelisi metsään, rouskisi varpuja, kulkisi puron reunaa vastavirtaan, päätyisi palstalle jyrsimään omenapuun runkoja ja marjapensaita, kävisi vesirotan luona snapsilla, se on vieraanvarainen ystävä, mutta hiukan liian touhukas, vaan jaksaisikohan sitä, haluaisiko vaimo kuitenkin mukaan, mitä odotuksia sillä olisi, pitäisi huomioida, pysähtyä tuon tuosta havainnoimaan joka rasahdusta, vakuutella ettei mitään metsänpeittoa ole olemassakaan, sitten pitäisi vielä nuolla hellästi ja uupumatta sen nenänvartta, otsaa ja korvia, lopulta tokaista, että jospa nyt vihdoin jatkettaisiin matkaa, annetaan metsän tuoksun tarttua, sehän on hyvä suoja. Olisihan se aikamoista. Eikä siitä vesirotastakaan tiedä, motkottaa aina myyristä, variksistakin valittaa. Vaikka pitäähän senkin saada purkaa mieltä. Niin yksin kun asustaa siellä ojallaan. Palstat eivät kukoista, kaikki ympärillä on kuihtunutta, viljelijät kadonneet, joku käy ruokkimassa pikkulintuja, mutta vesirottaa ei muista kukaan, tällainen kaamoskin riesana.

Jospa makaisi tässä vain odottamassa vegeaamiaista ja kupillista kahvia, vaikka tuskin ne tajuavat mitään tuoda, kohkaavat vain omia juhliaan. Omat pupusetkin ovat unohtaneet jo isänsä, vaikka pitää myöntää, että aika poissaoleva vanhempi tuli oltua, tosin vastentahtoisesti. Vaimo sai nauttia lapsista koko sen ajan, kun täällä asuivat, isä ei. Ihmiset eivät päästäneet lähellekään poikasia, salpasivat ukkokanin vankilaan. Kaltereiden takaa sai hiukan haistella omia pikku pilttejä, semmoista julmuutta, ei päässyt syntymään kiintymysvanhemmuutta, kun varhainen vuorovaikutus estettiin noin vulgäärillä tavalla, vaikka syytönhän minä olin, kaikkeen. Sen myönnän, että uskonnonkirjan kannet söin, silloin harmitti, annoin mennä vain, niin herkulliset värit, hiukan maistoin sähköjohtoja, kun erehdyin luulemaan niitä mustaviinimarjan juuriksi, ja Aku Ankkoja aion ahmia jatkossakin, mitäs jättävät niitä lattialle.

Silti pitää olla kiitollinen, ihmiset sentään hakivat pois sieltä orpokodista ja valitsivat omakseen, vaikka olisihan siellä ollut se harmaa vanhapoikakin, taisi olla masentunut. Hidas köntys, korvat lurpattivat silmien edessä, ei paljon puhellut, mitä mahtaa sillekin raukalle kuulua. Minun kyllä kelpaa, on kohtuullinen täysylläpito, vaimonkin sain, öisin pistämme usein tanssiksi silkasta olemassaolon riemusta. Illoista minä erityisesti pidän täällä, kun ihmiset rauhoittuvat alituiselta kohkaaamiseltaan ja kiipeävät yläkertaan, tuovat  yleensä vielä hiukopalaksi omenaa tai porkkanaa, joku soittaa kitaraa ja toinen lukee ääneen kirjoja. Ne Eila Jaatisen Reppuli-kirjat olivat kovasti mieleeni, piti ihan tulla sängyn alta aina kuuntelemaan, sellainen sympaattinen, mutta luonteikas löytökoira, meissä on paljon samaa.

Jos minä jotakin saisin toivoa, niin voisivat alkaa uudestaan lukea niitä Ruusuvuoren (kyllä on kirjailijalla herkullinen nimi!) Topi tarhakäärmeitä, silloin heittelisin pyytämättä iloloikkia, semmoista tekstiä en muista koskaan ennen kuulleeni. Vaimo kysyi, haaveilenko minä ihan erilaisesta siipasta, Topilla kun on se Leena, lehtisammakko, että pedoiksiko tässä olisi toinen toiselle ruvettava, olisiko se jotenkin intohimoisempaa. Sellaisia se saa aina päähänsä, kun haluaa jotakin pientä draamaa, nappaa salaatinlehden suustani, että saisi varmasti vastauksen, mutta rauhoittuu kyllä, kun menen sen viereen, sanon että minun silmiini hän on melkoinen herkkupala, vaikka kaneja molemmat ollemmekin, sitten aikani hellin, lopulta lupaan Pariisin matkan, kun kerran Topi ja Leenakin kävivät, vaikka eihän sinne uskalla mennä, päätyisimme lautaselle molemmat.

Mutta pitäähän kanin saada haaveilla, ei se ihmisellekään huonoa tee.

 

Öölanti, meri kaikkialla

 

Parasta Öölannissa on alvarin, valon ja kiireettömyyden lisäksi meri. Kaikki tiet ja polut päättyvät mereen, se häämöttää taustalla sinisenä aavistuksena, aallot, pisarat ja tyrskyt, suolan tuoksu, hiekka ja kivet, kiviin painuneet fossiilit.

Eteläisessä Öölannissa on suloinen, pieni, hienohiekkainen ranta Näsbyn kylässä. Ensin ajetaan pittoreskia kylänraittia, poiketaan Carlas caféssa kysymässä neuvoa (ja syödään, jos on nälkä), saadaan pieni paperilappu, johon on piirretty kyltti, jossa lukee BADPLATS. Ajetaan pieni matka, sitten käännytään vasemmalle peltojen halki kohti sinistä ja taas vasemmalle, ollaan perillä. Pakahdutaan kauneudesta. Kuunnellaan aaltoja ja tervehditään lehmät, katsellaan lintuparvia, otetaan valokuvia tai käydään veteen ja toivotaan ettei ole levää riesana, sillä muuten ranta on täydellinen. Sinne voisi unohtua, kukaan ei tulisi etsimään, se on irrallinen muusta maailmasta, vain meri ja loputtomat pellot. Kävimme kahdesti illalla, ennen kuin aurinko vajosi veteen. Toisella kerralla rannalla istui kuvauksellinen, ryhdikäs nainen lukemassa polka dot -mekossa selkä vasten merta. Minä kävelin rannan ääriin, löysin kiven, jolle kiipesin, käänsin selän hetkeksi kaikelle minäkin, sanoin maisemalle:
"Ole hyvä, tyhjennä tämä täyteen pakattu, ahtaaksi käyvä mieli, saat kaiken."
Sinne ne raskaat ajatukset siroteltiin, taivaalle, pelloille, aalloille, kaiken nielevään avaraan maisemaan.

Teimme yhden kokopäiväretken pohjoiseen, sillä Öölannin parhaat uimarannat ovat koillisessa. Suositun Bödan sijaan kävimme Lyckesandin luonnonkauniilla, loputtomalla rannalla, josta puuttui kaikenlainen markkinahumu. Se muistutti Yyteriä ilman minkäänlaisia väkijoukkoja. Luoteessa kävimme katsomassa myös Byrumin raukkeja, Neptunuksen peltoja ja sinistä neitsyttä.

Oi, Öölanti. Oi, meri! Hoppas vi ses igen.