tiistai 30. marraskuuta 2010
Routaholvi sylissä
Olen viettänyt vapaapäivää. Viimeksi taisin viettää kesällä. Oli jo aika.
Ulkona on niin kylmä, että paleltaa sisälläkin. Makaan kahden peiton alla Routaholvi kädessä. Sitten siirryn alakertaan, teen pannaritaikinan ja napsautan uunin päälle, tiskit koneeseen ja kone hurisemaan (pian on valmista, avaan luukun ja lämmittelen höyryssä). Istun nojatuoliin, peitto päällä, Routaholvi sylissä, aurinko nousee horisontista vasemmalta, oranssi hehku, tekisi mieli mennä sinne ojentelemaan jääkylmiä käsiä. Muistan, että äiti alkoi palella tämänikäisenä. Minä seisoin vieressä ohuessa nirunaruyöpaidassa, katselin kun äiti puki kerrosta toinen toisensa päälle, kummallisia, lämpimiä virityksiä. Ajattelin, etten minä vaan koskaan noin rumasti pue, en.
maanantai 29. marraskuuta 2010
Ikkunaton kirjoittaja palelee
Opetukset on saatu tältä vuodelta mallilleen. Ensi kevääksi on tiedossa uutta. En mieti sitä nyt. Kirja pitää saada valmiiksi. Graafikko sai käsikirjoituksen tänään, tekstissäni on hänelle kaima. Yhteensattumat kutkuttavat.
Mies on ihana. Hän on päättänyt, että siellä täällä metelin keskellä kirjoittelu saa loppua. Siirsin pienen työpöytäni olohuoneeseen, koska makuuhuone oli liian täynnä ja minusta työpöytä ansaitsee tulla nähdyksi, niin kaunis se on. Olen siis taas kirjoittanut yläkerran aulassa perheen yhteisellä työpöydällä, siinä jota vastapäätä on seinä, ei näkymää ulos, mitä suren. Nyt mies siirtää makuuhuoneessa kaiken uuteen uskoon. Siinä on tekemistä, meillä on pienet huoneet. Mietin, tulevatko tekstini valoisammiksi, kun saan kirjoituspaikan ikkunan edestä, esteettömän näköalan. Oli tuttu, jolle annettiin oma huone talon kellarikerroksesta. Ei ollut ikkunaa lainkaan. Hän sanoi sen aiheuttaneen umpimielisyyttä (ja kuoli pois). Minäkin kaipaan silmien eteen maisemaa. (Nyt on pispalalaiseen ikkunapokaan tehty peili ja seinällinen irtokirjaimia, kaikki ne mustaa ja valkoista.)
On liian kylmä. En haluaisi lähteä pakkaseen pulkan kanssa hakemaan tytärtä eskarista. Öisin nukun kahden peiton alla ja palelen silti. Tarkastaja mittasi huoneen lämpötilaksi muutaman asteen vähemmän kuin kodin muissa huoneissa, ei osannut selittää syytä. Siinä viileässä huoneessa näen kummallisia unia. Kannan sylissä vanhaa koulukaveria, joka on muuttunut kaksivuotiaaksi. Minun matkassani hän on kuin pieni apina, kulkee näppärästi mukana, pitää lujasti kiinni, ei tarvi juurikaan kannatella. Kukaan muu ei hänestä piittaa. Oli hankala poika kouluiässäkin.
lauantai 27. marraskuuta 2010
Pyhä puhtaus
Tänään lauloin oodin mikrokuituliinalle ja mäntysuovalle. Hankasin hanat kirkkaiksi, pesin lattiakaivot tuoksuviksi, jynssäsin kaakelisaumoja vanhalla tiskiharjalla. Pyhä toimitus. Onni on puhdas sauna, konkreettisesta työstä hyvällä tavalla uupunut ihminen sen lauteilla.
perjantai 26. marraskuuta 2010
Yöllä mies luovuttaa
Äiti kertoi minulle veljestään, jolle oli lapsena sattunut onnettomuus. Neljä tuntia he vain katselivat ja odottivat, kuolisiko poika vai ei. Sellaista se silloin oli, sanoo äiti. Olen tuota miettinyt. Yöllä, kun muut nukkuvat, alan pohtia tarinaa. Luonnostelen mielessäni valkoiseen muistikirjaan, en saa unta. Käännän kuvitteellista sivua, teen merkintöjä - ja nukun. Olen lapsuusmaisemissa tapaamisessa, joku kertoo että eräs ei päässyt, koska myi pois ylläpitämänsä hoitokodin ja muutti viettämään oman näköistä elämää Kankaanpäähän. Olen toisessakin tilaisuudessa. Entinen kesäheila nojailee totisena ovensuuta. Voi, kuinka komea hän on. Tuolta saapuu miehen nykyinen, opiskelee lääketiedettä. Niinhän he aina. Kun herään, kuu paistaa sälekaihtimen välistä, en saa unta.
Aamulla mies kertoo, että yöllä klo 3 hän heräsi siihen, että oli kadottanut vihkisormuksensa, itsestään oli irronnut lakanoihin. Ei ollut uskaltanut herättää minua etsimään sitä kanssaan, kun tietää risaisista nukkumisistani. Löytyi se sitten lopulta (joku tuleva lääkärinainen ojensi sen hänelle, sitä mies ei tiedä, en viitsi kertoa.)
torstai 25. marraskuuta 2010
Olen hukannut ja löytänyt talovalokuvani
Kuu on notkahtanut takaisin oikeaan asentoon, aamulla saan unettomuuden katkaistua, haluan ajatella niin. En nouse silloin kuin muut, tänään ei ole pakko. Jo muutama tunti auttaa, alan heti nähdä unta. Unessa en ole sovittelija vaan jämäkkä suun puhtaaksi puhuja enkä suostu kiipeämään sillankaidetta pitkin vastarannalle, vaikka se olisi nopein reitti. Kunnioitan korkeanpaikankammoani. Uskon, että se ainakin valveella suojelee minua ja on auttanut näkemään pieniä asioita, niitä ihan maan kamaralla kasvavia, helposti tallautuvia.
Mies on etätöissä, tytär yskässä. Pidän pientä sylissä, katselen animaatiota, jonka hän on kuvannut veljen kameralla. Pieni koira on kaupungilla. Taustana on Aamulehden etusivu Hämeenkadun tulipalosta. Sitten koira nukahtaa ja näkee unta lumesta. Lumimaisemana pakastimen valkoinen ovi ja lampaantalja. Taustalta kuuluu surullista musiikkia, tytär soittaa tunnelmaa xylofonilla.
Ehdotan miehelle, että perutaan iltameno, ollaan lasten kanssa kotona. Juon kolme kuppia kahvia, yhden appelsiinia. Kännykkä piippailee, ystävät muistavat. Kirjoitan tekstiä valmiiksi, se on kuin siivoaisi taloa näyttöä varten: puhdasta pitäisi olla (ei juurakoita eikä katkenneita oksia, niitä on nytkin eteisen lattialla. Tytär keräsi eilen, niin kauniita käpyjä lepässä) ja persoonallista, en ole sitä tyyppiä, jonka mielestä kaikki henkilökohtainen - kuten valokuvat - tulee siirtää pois näkyviltä.
Minulla on valokuvia ihan liikaa, ei minkäänlaista järjestystä. Posti tuo lasten koulukuvia, valtavia paketteja, vaikka meillä on niin vähän läheisiä, joille kuvia antaa. Minä murehdin mustavalkokuvakokoelmaani, niitä vierailta ihmisiltä ostamiani pysäytettyjä hetkiä. (Eivät he siinä kuvaajalle poseeratessaan arvanneet, että katoaisivat kuoltuaan jonkun tuntemattoman ihmisen mietittäviksi. Keitä he olivat? Millaisia heidän elämänsä olivat, jäivätkö vajaiksi, kasvoivatko täysiksi?) Missä ne kuvat ovat? Olisi vihdoin kaunis peltirasia, naapuri antoi kun säälii minun kaaostani. Kerään vanhoja talovalokuvia, kerron sen nyt kaikille. Interiöörejä ja eksteriöörejä (hauskat sanat!). Kaikenlaisia vanhojen talojen vanhoja kuvia. Mukana saa olla ihmisiäkin. Ei niitä kovin helposti löydy.
J.K.
Kuvat löytyivät, luulin että pitäisi etsiä paljon. Samassa kirjekuoressa oli muutakin, jo unohdettua. Pieni kalpea poika makaa avatussa arkussa. Hänellä on terävä nenä, kuin linnunpoika. Pojalla on valkea mekko tai peitto, sen päällä kuin liian alhaalla ja liian painavana roikkuva kaulakorullinen kukkia. Katselin kuvaa lasten kanssa, juttelimme. Minulla on toinenkin kuva kuolleesta lapsesta. Eino Bergiuksen autochromi näyttelyluettelossa. Jossakin täällä se on... Minusta tuntuu, että kirjoitan niistä vielä jotain. Aineistoa kertyy kuin itsestään.
keskiviikko 24. marraskuuta 2010
Pakkasta - 7 (klo 19.43)
On pimeää ja kylmää. Tuulee niin, ettei kynttilä jaksa palaa lyhdyssään. Lattialla on kokoelmallinen kruunukorkkeja ja tyhjennetty säästöporsas. Joku soittaa xylofonia. Tuolta jääpuikot kuulostavat. Pakataan reppuja. Esikoinen lähtee huomenna leirikouluun.
Mutta kuka on Claudia? (klo 2.49)
Jänis on kiertänyt öisen portin. Tanssinut kylmien miesten kanssa. Jättänyt jälkensä, sitten miehet, pihan. Minulla on sängyn vieressä Routaholvi, nelipyöräinen lämmönlähde (nicht abdecken) ja narusta roikkuva Islanti kaikessa hopeassaan.
Nukun ja en nuku.
Unista kannan mukanani hiljaisen Claudian. Kuka hän on? Vielä en välitä miettiä, joku rakastaa nyt niin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)