Koira ei uskalla tulla yläkertaan. Portaat ovat liian jyrkät, ja Synnöve asuu toisessa makuukammarissa. Muut luulevat, että yläkerrassa on ampiaisia. Kiipeän yksin ylös. Synnöve kysyy, kuka tulee. Sanon, että vanhoja tuttuja olemme. Synnöve mutisee itsekseen. Sanoo, ettei hän jaksa aina tuottaa monimutkaisia äänteitä ja oikeita sanoja, kunhan surisee: zzzzzz... Pakko on puhella vaikka yksinään, ei hän eläessäänkään jäänyt koskaan vaiti, unissaankin puhui mutta onneksi ei sentään kävellyt niin kuin Joakim, lapsi raukka. Yhden ainoan kerran Synnöve ei saanut sanaa suustaan ja silloin pysyi mykkänä kokonaisen kuukauden, mutta siitä hän ei pysty puhumaan. 

Synnöve kysyy, tulevatko lapset yläkertaan. Kysyn, tarkoittaako hän minun lapsiani vai omiaan. Synnöve ei vastaa. Hän kertoo, että sanoi miehelleen, arkkitehdille ja rakentajille, että yläkerran portaikosta pitää tehdä mahdollisimman jyrkkä. Korkeintaan kymmenen korkeaa, kapeaa askelmaa, kunhan varpaat mahtuvat, lyhyt kahden portaan mutka ja kaksi askelmaa alas. Onhan kaiteet, pidetään niistä kiinni. Lapset pysyvät paremmin ulkona ja alakerrassa katseen ulottuvilla, yläkertahan on taivas, nukkumista varten, ei siellä sovi liikaa viipyä. Kummallekin lapselle sänky oman kattosiiven alle, tapettia vapaalle seinälle ja ikkunan ylle, vehreää, jotta muistavat, missä ollaan, seinään naulakko, ja ovesta pienen pieni, siinä kaikki. Ei tarvitse siivota niin paljon, kun kaiken miettii tarkkaan, apulainen voi keskittyä ruoanlaittoon. Ja kaksi ulko-ovea pitää olla, toinen talon väelle, toinen miehen vieraille, työasioita varten, sen oven eteen paraatiportaat ja kukkapylväät. Tottelivatko? Kaksi ulko-ovea ja ylväät rappuset ruukkuineen hän sai, mutta viisitoista askelmaa tekivät yläkertaan, parittoman määrän neljäntoista sijaan. Kun Joakim putosi ne ensimmäisen kerran, Synnöve sanoi miehelle, että enemmän pudottavaa teki, olisi uskonut vaimoaan. 

Synnöve on hauras, läpikuultava, illan hopeaa, ei pääse enää vintiltä alas. Pitää tyytyä katselemaan ikkunoista maailmaa. Ei se ole miksikään muuttunut. Veneet kulkevat vesillä, talveksi järvi saa jään, pehmeät valkeat muodot, silloin elämä hiljenee. Lintuja on yhä vedessä ja ilmassa, aurinko paistaa, ihan liikaakin, ja kun alkaa sataa, sataa kaatamalla, kummallista menoa säiden kanssa. 

"Kuulin, kun sanoit, että tänne kaivataan kukkia. Minä en niistä koskaan perustanut enkä minkään sortin ryytimaasta, turhaa työtä. Oli hyvä antaa saaren olla sellaisenaan, kasvattaa mustikkaa, puolukkaa ja villiruusua. Hyvää hilloa niistä sai ja voi, miten maukasta nyponsoppaa. Minä vispasin aina päälle ison kasan kermavaahtoa, tein kauniit annokset ja opetin lapsille, että ihminen nauttii myös silmillään. Jasmikkeen halusin talon päätyyn, sen valkoiset kukat hehkuivat punaista seinää vasten. Paraatiportaiden ruukuissa kukkivat punaiset pelargonit. Ja täällä kammarin seinällä nämä tapetit, talvellakin. Suihkulähteen halusin, mutta kotiapulainen väsyi kuuraamaan sitä. Väitti hukanneensa hopeasormuksensa siinä puuhassa. Missä kunnossa se allas nyt on? Niinkö? Sitten sinun pitää ottaa juuriharja ja mäntysuopaa ja hangata se puhtaaksi. Jätä sormukset pöydälle. En minä niitä vie, en minä mikään harakka ole. Ala mennä jo. Turha minulle on tulla sanomaan, että täällä on paikat hunningolla. Pitää itse mennä ja tehdä. Ihan turha on huudella kotiapulaisen perään. Viimeksi, kun minä näin Maj-Lisiä, se makasi laiturilla lukemassa Rebekkaa. Saan sanoa ihmisestä se, jos haluan. Mikäs kirja sinulla on? Ulkosaaristossa. Sinnekö sinä kaipaat, merelle? Minä en tuosta Strindbergistä piitannut. Kalle tykkäsi, minä luin mieluummin Ibseniä. Mutta on hyvä, että on mielipiteitä. Samalla kun menet, keitä meille kahvit, eikös kello ole jo sen verran, ja sano niille lapsille, että täällä on totuttu kalaruokiin. Venevajan laiturin päästä tärppää aina, sinne vain haukia pyytämään. Haukimureketta en olekaan saanut vuosikymmeniin. Ja ruusunmarjakiisseliä jälkiruoaksi, kermavaahdolla. Huutakaa sitten, kun on valmista. Minun pitää nyt levätä hetki, väsyttää tämä ainainen puhuminen. Zzzzzz..."

Saaressa odottaa talo, katselee järvelle ja metsään, miettii koska kesäasukkaat saapuvat, eikö ketään tule. Avainrivi ulko-oven yllä, seiniin unohtuneet tapetit, oviverhojen tangot vailla samettiverhoja. Kuka vei ne mantereelle pesuun, minne, kenen luo ne unohtuivat? Yläkerrassa jyrkkien rappusten päässä uunimuurin kummallakin puolen vinokattoiset nukkumakammiot kesälaihoille lapsille, peskää kädet, tulkaa syömään haukimureketta, voissa paistettuja muikkuja, savuahventa, sokerimunkkeja, kanelipullia, kaatakaa raparperimehua, tulee kärpäsiä, ukkonen, kuolema, kutsumaton vieras, sulkekaa pian ovet. Ruusukammarissa joku makaa pois ukkospäänsärkyä, levätkää, nukkukaa, unohtakaa rauhassa, valkoinen koira istuu aloillaan, vartioi vuosikymmenestä toiseeen, suovillaa se vain on.

Saniaisen varjo, auringon läikkä lattialla. Kukaan ei siirrä verhoa syrjään ja avaa ikkunaa, huutele alas puutarhaan, kuuntele järven aaltoja. Lintuhäkin avain on jäänyt jumiin. Vihelsikö lintu vai toinen kaksosistako se oli, Alfred tai Olga, kumpi heistä oppi viheltämään ensin? Kirjat ovat lasin takana. Kuka oli viimeinen, joka luki Punahilkkaa, Rotkäppchen, ääneen ja kenelle? Mistä kirjat hankittiin, missä kaikkialla niitä luettiin? Katselivatko lapset kuvajaisiaan kiillotettujen kannujen kyljestä? Miltä tuntui kasvaa suuressa talossa orpolapsina lastenhoitajien kanssa? Miltä tuntui varttua Olga-äidin mukaan nimettynä ja tietää, että äiti kuoli synnyttäessään maailmaan uutta Olgaa ja Alfred-veljeä? Isäkö päätti antaa kuopustyttären nimeksi Olga Sibylle Elisabeth, vai oliko äiti ehtinyt päättää nimet? Kenen mukaan Alfred Pierre nimettiin? Oliko myös kaimalla taiteellisia taipumuksia?

Iris oli seitsenvuotias, kun he muuttivat pois Milavidasta, Andrée viisi, kaksoset Alfred ja Olga neljävuotiaita. Muistivatko he myöhemmin talon huoneita, portaiden lukumääriä, tapetin ornamentteja, ulko-oven kolahdusta, Näsijärven tuoksua, vai halusivatko he unohtaa, muistaa vain Nizzan?

"Paikka, missä olen, on kyllä luonnon puolesta kaunis. Mutta jos on kysymys sairaalasta, niin tämä on vain sairaalan nimen taakse naamioitu pesäke, jossa meidän potilaiden sekä sielun että ruumiin voimat pyritään täällä maailman selän takana tuhoamaan.

Yleensä Suomessakin pidetään kyllä kovaa ääntä noista muiden maiden raakuuksista, mutta omille raakuuksille ollaan valmiit ummistamaan silmät. Sillä seuraten jo puolitoista vuotta tämän laitoksen elämää voin vain myöntää, että tämä on kaikkea inhimillisyyttä vailla oleva laitos.

Näyttääpä todella siltä, että me potilaat olemme aivan lainsuojattomia. Sillä ne raa'at iskut ja potkimiset – joita saa jatkuvasti vielä tämän heikon ravinnon jatkoksi, jota tämä laitos tarjoaa – osoittaa juuri suurta inhimillisyyden puutetta meitä potilaita kohtaan, joita heitetään kuin tuuli kerjäläistä paikasta toiseen kaikenlaisten pulmurien kiusattavaksi.

Ja kuitenkin tällaista raakaa ja tylsää elämää täytyisi jaksaa seurata vuodesta toiseen."

(Seilissä 16.5.1945 potilaan sisarelleen kirjoittama kirje, joka avattiin mutta jota ei koskaan lähetetty vastaanottajalleen.) 

Eilen. Todetaan helmikuu. Hoidetaan koiranpennun tulehtuneita korvia (silityslaudan päällä, manaillaan, tyynnytetään, lahjotaan), lähetetään lapset kouluun (yksi heistä miettii, missä koiran varpaat ovat, millaiset ne ovat) ja mies töihin, nautitaan hiljaisuudesta, liukastellaan koiran kanssa jäisillä metsäpoluilla, kaadutaan, pyyhitään kyyneltä silmäkulmasta, pestään hiukset palashampoolla ja pyykkiä pulverilla, siivotaan tyttären vaatekaappi, tyhjennetään kassillinen pientä pukinetta kierrätykseen, keitetään possunsydäntä, unohdetaan räsymatto ulos kolmeksi päiväksi, mietitään että kaikki nuo alemman kuvan kasvit ovat kuolleet ja ystävältä saatu lintuhäkkikin varastettu (tai ehkä häkki lähti lintujen mukana lentoon, joku niistä pakkasi sen käsimatkatavaroihinsa, onhan sellainen hyvä olla olemassa, oma huone), mutta onneksi on tuo valokuva, poltetaan kynttilöitä, rakastetaan valoa, heijastuksia, peilautumista, ei huomata tahmaa ikkunoissa ja lattioilla, keitetään kahvia, haaveillaan valkoisista ruusuista ja liljoista, pihan unikoihin asti unelmat eivät vielä ulotu, taitetaan tulppaanimaljakkoon mustikanvarpua (syötetään ne myöhemmin kanille), voidellaan leipää, kirjoitetaan kaunokirjallista tekstiä, kuunnellaan koiran kanssa tiaisia ja variksia, mietitään niiden kanssa, mitä tehtäisiin, jos saataisiin 35 lehmää ja yksi Kalashnikov (yksi flintlock pistol saatiin, se on kauniimpi kuin rynnäkkökivääri, kuulunut miehen merirosvoesi-isälle eikä toimi, onneksi).

Kaulailee kalman kanssa

Nukkumaan mennessä mietin miehen kanssa, että nukumme nyt ihan väärinpäin. Ennen oli itä-länsi, nyt on etelä-pohjoinen. Mitä tästä seuraakaan? Tuli mieleen Kirsi Kunnaksen Jaakko Vaakko, vanha vesirotta:

"Ja nyt - katsos, nyt se juoksi
suoraan kaislavuoteeseen
ja makaa jalat luoteeseen
ja kuono kohti kaakkoa."

Jaakko sairastui flunssaan (muista syistä), meilläkin on nyt yksi sairas: omassa huoneessaan nukkunut tytär kurkunpäätulehduksessa. Minä tapasin yöllä vainajia, makasin yhden vieressä, kunnes hän sai puhelinsoiton, nousi ylös ja kuuli olevansa kuollut.

Ikkunaton kirjoittaja palelee

Opetukset on saatu tältä vuodelta mallilleen. Ensi kevääksi on tiedossa uutta. En mieti sitä nyt. Kirja pitää saada valmiiksi. Graafikko sai käsikirjoituksen tänään, tekstissäni on hänelle kaima. Yhteensattumat kutkuttavat.

Mies on ihana. Hän on päättänyt, että siellä täällä metelin keskellä kirjoittelu saa loppua. Siirsin pienen työpöytäni olohuoneeseen, koska makuuhuone oli liian täynnä ja minusta työpöytä ansaitsee tulla nähdyksi, niin kaunis se on. Olen siis taas kirjoittanut yläkerran aulassa perheen yhteisellä työpöydällä, siinä jota vastapäätä on seinä, ei näkymää ulos, mitä suren. Nyt mies siirtää makuuhuoneessa kaiken uuteen uskoon. Siinä on tekemistä, meillä on pienet huoneet. Mietin, tulevatko tekstini valoisammiksi, kun saan kirjoituspaikan ikkunan edestä, esteettömän näköalan. Oli tuttu, jolle annettiin oma huone talon kellarikerroksesta. Ei ollut ikkunaa lainkaan. Hän sanoi sen aiheuttaneen umpimielisyyttä (ja kuoli pois). Minäkin kaipaan silmien eteen maisemaa. (Nyt on pispalalaiseen ikkunapokaan tehty peili ja seinällinen irtokirjaimia, kaikki ne mustaa ja valkoista.)

On liian kylmä. En haluaisi lähteä pakkaseen pulkan kanssa hakemaan tytärtä eskarista. Öisin nukun kahden peiton alla ja palelen silti. Tarkastaja mittasi huoneen lämpötilaksi muutaman asteen vähemmän kuin kodin muissa huoneissa, ei osannut selittää syytä. Siinä viileässä huoneessa näen kummallisia unia. Kannan sylissä vanhaa koulukaveria, joka on muuttunut kaksivuotiaaksi. Minun matkassani hän on kuin pieni apina, kulkee näppärästi mukana, pitää lujasti kiinni, ei tarvi juurikaan kannatella. Kukaan muu ei hänestä piittaa. Oli hankala poika kouluiässäkin.