keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

"Jokainen kevät nostaa silmiini kyyneleet"

Tänään teemana opetustöissäni oli tämä:



(Yöllä mietin kärpäspapereita, niiden spiraaliutta ja painoa. Kesään on vielä aikaa, ja kärpäspaperi kuuluu onneksi vain kaukaisiin muistoihin ja tuleviin tarinoihin.)

tiistai 29. maaliskuuta 2011

Railojen raportoijaksi, telttatuoli-ihmiseksi

Lukupäiväkirjasta napattua:

"Erään lajin kirjoja olen aina halunnut kirjoittaa -- Nimitän niitä Ulkoilmakirjoiksi. "Projektit" ovat käyneet kimppuuni, kunnianhimoiset pyrkimykset, ja ajan mittaan ne sulkevat pois pienet havainnot, ne merkityksettömät tiedonannot, joita sade ja sumu jättävät puunrunkoihin --

Ulkoilmakirja, joka kenties on vain päiväkirjan toinen nimi, on aivan liian harvoin harjoitettu laji, mutta se on olemassa. Martinsonin varhaiset luonnontarkastelut, Sven Barthelin saari-impressiot. Werner Aspenström harjoitti sitä aivan ainutlaatuisesti muun muassa Motsägelser-teoksessaan -- ja se alkaa niin mainiosti kuin Pikakirjoituksella Telttatuolissa. "Merkityksetöntä muistiinmerkintää siitä mitä katse voi havaita." Tuumailuja, näennäisesti suunitelematonta ajatusten harhailua. -- Voisin kuvitella mielessäni yhteiskunnan, joka palkkaa telttatuoli-ihmisiä, sijoittaa heitä sinne tänne -- luontoon, kadunkulmiin, laitureille, itse kunkin halujen ja pelkojen mukaisesti. Tarkoituksettomia kirjoittelijoita! -- Railojen raportoijia. Minua estää vielä muuan malttamattomuus rupeamasta sellaiseksi. Ensiksi on palapeli saatava kokoon, sen jälkeen, niin minä kuvittelen, voi ryhtyä tarkastelemaan yksittäisten palojen muotoja ja värejä, nostaa niitä valoa vasten, kumartua telttatuolissa, -- ja verkkaisesti, urakoimatta, todeta niiden olemassaolo. Todeta muun muassa tämä: viimeiset karhunvatukat kuivettuvat paljailla oksilla. Todeta: epäröivät valot joissakin taloissa, talviverhot toisissa. Kesävieraat ovat menneet, lippunuorat paukkuvat maalaamattomissa tangoissa, vene jyskyttää Syd- ja Nordkosterin välisessä salmessa. Ääni etenee helposti sumussa, ja sumutorvi ulvoo kaukana Persgrundilla."

(Göran Tunström: Talvimatka Intiaan. Suom. Arto Häilä. Gummerrus 1986, 10-11.)

Mahtuu survomatta

Olen lukenut Bodil Jönssönin kirjaa 10 ajatusta ajasta. Se on ollut vahvistamassa päätöksiäni, joita olen täälläkin puinut useasti. Olen nyt laskenyt, että luultavasti olen rahallisesti menettänyt enemmän kuin saanut opettaessani muutamia hajatunteja. Pitkin viikkoa olen suunnitellut tunteja, tehnyt materiaalihankintoja ja paperityötä, valmistanut materiaaleja, hoitanut yhteydenpitoja oppilaisiin, tehnyt ihan konkreettistakin jälkipyykkiä, tehnyt valtavasti ns. omalla ajalla, josta en saa palkkaa. Työ on sirpaloittanut viikkoni niin, että ns. vapaapäiviä ei ole, jos ei lasketa hajanaisia tunteja siellä täällä. Kirjoittamisaikaa ei ole jäänyt kuin blogille, sentään edes tälle. Kirjoittamatta ei voi olla!

Joku sanoi, että onneksi ihminen oppii tehokkaaksi ja tarvittaessa pienessä hetkessä pystyy survomaan asioita kasaan. Minä en halua olla tehokas, en halua survoa enkä kiirehtiä. Keho on kertaalleen vilkkunut punaisella, kun itse en ole ymmärtänyt hidastaa. Niitä oppirahoja maksetaan lopun elämää. Työtä kuin työtä pitää voida tehdä rauhassa ja rakkaudella. Kirjoittaminen vaatii tilaa ja aikaa, sulattelua, yksinäisyyttä, hiljaisuutta, tylsistymistäkin. Palautuminen yhdestä roolista toiseen vie aikansa, onneksi on niin, keho on viisas, kun vaatii. Robotti en tosiaan halua olla.

Tänään siirsin opetusmateriaalit vaatehuoneesta makuuhuoneeseen. Ne täyttävät tilani ihan konkreettisestikin. Kasoja ja pinoja, kasseja, reppuja, matkalaukkuja, koreja, pehmeää, kovaa ja karheaa. Annan olla nyt siinä. Siivoan pois, kun olen pitänyt viimeisenkin tunnin. Sitten mahtuu taas.

maanantai 28. maaliskuuta 2011

Hanhensulan ravintolassa ja hiukan kotoisessakin

Toin kotiin silakoita ja perunoita. Mies paistoi maailman ihanimmat silakkapihvit. Yömyöhällä herkuttelin Hanhensulan ravintolassa. Pelottelin - tunnustan - lapsia marinoiduilla madoilla, itse söin Bo Carpelanin kanssa marinoituja savusilakoita kera tumman leivän ja jääkylmän snapsin, ensi kerralla otan opiskeluaikojen kunniaksi Kai Laitisen valkosipulikanaa. Käykääpä tekin, loistava palvelu ja parahultaiset hinnat.

sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

Synkeys, joka piti kirjata muistiin

”—ostin ensitöikseni kumisaappaat. -- Kävelin koko matkan takaisin. -- Synkeys, joka piti kirjata muistiin, oli haihtunut. Kävely on terveellistä. Runoilijoiden ja muiden kirjoittajien on parasta pysytellä sisätiloissa.”
(Eva Dahlgren: Kuinka lähestyä puuta. Suom. Ulla Lempinen. WSOY 2006, 21.)

Odotan lumet sulattavia vesisateita, kävelyä lätäköissä. En yleensä innostu reippailemaan itsekseni kauniilla säällä (en laske reippailuksi arkisia kauppa- ja eskarireissuja). Vesisateessa ja lyyrisessä sumussa on pakko lähteä kävelylle, maailma on silloin kohtalaisen tyhjä eli vain minun (olenko ahne?), jokunen yksinäinen bussi hurahtaa ohi ikkunat huurussa, minä vedän keuhkot täyteen kosteaa ilmaa, kasvojen iho sanoo: "Kiitos".

lauantai 26. maaliskuuta 2011

Lempidrinkki

Kävin kaupungilla. Sain vihreiltä kierrätyslehden. Valitsin Annan (22/2010), jonka kannessa oli Anna Kortelainen. Hän kertoo:

"Kesällä 2001 kirjoitin esikoisteostani Virginietä. Isä ja äiti olivat mökillä, ja pidin majaa heidän asunnossaan Töölössä. Oli mielettömän kuuma heinäkuu. Istuin koneen ääressä bikinit päällä, käden ulottuvilla lasi kylmää roseeviiniä ja keko suklaakeksejä. En tiennyt, tulisiko kirjastani mitään, mutta nautin mielettömästi kirjoittamisesta.

Eräänä iltana, kun päivän tinki oli täynnä, päätin lähteä baariin ottamaan drinkin. Pukeuduin mustaan kietaisuhameeseen, ja kadulle päästyäni tuuli nostatti sen liepeet sivuun. Nauratti. Ajattelin, että minulla on tosi hyvännäköiset alushousut, näkykööt! En ollut koskaan tuntenut sellaista vapautta. Olin löytänyt ihan uudenlaisen olemassaolon ilon --"

Tykkään tuosta sitaatista. Taidan leikata sen jonnekin talteen. Mietin, minkä drinkin Kortelainen lopulta tilasi. Minä olisin ottanut Margaritan. Suosikkini on ehta sitrusversio, mansikkainenkin kelpaa. Mangoisiakin on tarjottu, en ottanut. Suomalaiset ovat kaikki olleet järjestään hailakoita huoneenlämpöisiä pettymyksiä. Haluan omani tuhdilla jäämurskalla, kunnolla koleana. Parhaan Margaritan olen saanut Meksikossa, jäädytetty malja, josta riitti kylmää juotavaa koko illaksi, seurana oli tortillachipsejä, lämmintä juustodippiä ja nuoruusajan kirjekaveri Teksasista.

-- mitäköhän ovat lukijoideni lempidrinkit?

J.K. Muistakaa osallistua Earth Houriin tänään klo 20.30 alkaen!

torstai 24. maaliskuuta 2011

Perjantaiunelmia

Niskat ovat jumissa. Vietän päänsärkypäivää, en ota lääkettä, vaikka sillä saisi sumeuden silmistä, odotan avuksi lämpimiä käsiä. Nyt niitä tarvitaan muualla.

Kahvi on loppu, hätävarasuklaakahvin annoin ystävälle. Ulkoilutan taas makuuhuoneen villakoiria, haaveilen uunikalasta, sulavasta voista perunan päällä, kovasta patjasta, kaappienraivaamisinspiraatiosta (kehotin tuttua pienten lasten äitiä käyttämään vapaahetken suklaan syömiseen siivoamisen sijaan, yllytän ihmisiä usein tuollaisiin), uneksin myös jokivedestä, kevään tuoksuista savisilla rantatörmillä, makaamisesta maisemassa, hylätyistä rautatieasemista, ratakiskoista, menneisyysmatkailusta, entisajan pitkistä pyykkinaruista puisine tukiseipäineen, lakanapyykin lepatuksesta, kesähelteistä...

keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Vihainen vispaa kiisseliä, onnellinen avaa oven

Olen silittänyt vauvan poskea, laskenut päiviä, kävellyt korkeissa kengissä ja lätäköissä, kiivennyt jyrkät portaat juttelemaan vieraan ihmisen kanssa virtaavista vesistä ja unista, syönyt hernekeittoa, vispannut jumalaista suklaakiisseliä, avannut parvekkeen oven, antanut viiman juoksuttaa villakoiria, ollut vihainen ja onnellinen.

maanantai 21. maaliskuuta 2011

Kylvemme kylmässä valossa

Täysikuu on paistanut suoraan sänkyyn. Emme ole laskeneet sälekaihtimia vaan ihailleet näkyä, katselleet miten kultainen kiekko nousee metsän takaa, kiipeää suurena silmänä taivaalle, nousee keskelle ikkunaa katselemaan, antaa kylpeä kylmässä valossaan, valvoo unta uuvuttuamme. Luonto on upea ja antelias.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

Alastonkuvia sängyn yläpuolella

"En pidä alastonkuvista sänkyni yläpuolella."
"Mikset?"

"Öisin kaipaa kukkia, maisemia ja laivoja."

"Miksi alastomuus nolottaa sinua?"
"Mikään ei ole sen kauniimpaa, mutta en voisi laittaa sitä sängyn yläpuolelle."

"Eikö kaikista paikoista juuri sänky ole se, missä alastomien vartaloiden tiedetään olevan?"

"Oletko sievistelijä?"
"En, en tietenkään."

(Syödään yhdessä, Come Dine with Me -ohjelmasta napattu vuoropuhelu.)

lauantai 19. maaliskuuta 2011

Pettuleipää

Kesän kirjoittamisreissu Ranskaan sai yllättävän käänteen, kun lentoyhtiö ilmoitti sähköpostilla, että lopettaa toimintansa Suomessa, ei korvaa ihan kaikkea jo syksyllä maksamaamme, mutta pahoillaan on. Saimme varattua uudet liput toisesta yhtiöstä, mutta ne maksoivat kaksi kertaa enemmän. Nyt sitten säästetään, kaikesta.

Kirjailijankin on silti syötävä, vaikka muiden tekstejä ahmimalla pärjää hienosti, ravitsevia ja täyteläisiä ovat. Ateriaksi nappasin tämän, sitten jatkoin Väinämöisen napeilla, ystävän tuomalla Juustoportin juustolla (oranssi pötkylä, jota luulin epähuomiossa ensin kynttiläksi) ja toisen ystävän lahjoittamalla punaviinillä, maussaan karhunvatukkahilloa. Sen jälkeen kaadoin esikoisen kanssa possupankin sisällön lattialle, teimme kolikoista kahden euron pinoja ja hetken aikaa unelmoimme. Illalla herkuttelemme letuilla serkun tekemän omena-kanelihillon kera. Optimismikin on hyvää ravintoa, kaikki järjestyy, aina pärjätään.

perjantai 18. maaliskuuta 2011

Onnellinen pieni saari


Lukupäiväkirjasta napattua vinkiksi (en tiedä, miten hyvin tämä kirja löysi aikoinaan lukijansa, minä ajattelin lukea uudestaan, vaikka on avaamattomiakin odottamassa):

"Nojatuolit ja seinäkello -- on sijoitettu huoneeseen ja kertomukseen muistutukseksi siitä että Fagerö on monin tavoin erilainen kuin se maailma johon me mantereen asukit olemme tottuneet. Saaren ajanlasku on toinen kuin se mikä pätee mantereella. Täällä kello ei käy vain yhteen suuntaan kuten kaikkialla muualla, täällä se käy samanaikaisesti eteenpäin ja taaksepäin. Fagerössä menneisyys ei koskaan ole kaukana. Nykyaika on sulassa sovussa entisajan kanssa, täällä aika on täynnä murtumia ja halkeamia. Se mikä on kerran ollut ei koskaan täysin poistu, se on aina tallella ja muistuttaa välillä läsnäolostaan. Seinäkello tikittää nimismiehen huoneessa. Riggert von Haartman menee toisen nahkaisen nojatuolin luo ja laskee kätensä sen korkealle selkänojalle.

Ja äkkiä hän muuttuu kauttaaltaan raskaaksi kuin vettynyt uppotukki, hän ajelehtii ajassa, hän kamppailee ollakseen hukkumatta."
(Lars Sund: Onnellinen pieni saari. Suom. Katriina Savolainen. 2007, 103-104.)

Aamulla sataa. En malta nousta sängystä, koska Sundin kirja on kesken. Luen sivulta viisikymmentäkahdeksan seuraavat viisikymmentä sivua eteenpäin, sitten vielä vähän. Mies tuo aamiaisen sänkyyn, luen hänelle parhaita kohtia ääneen. Miten tuntematon hukkunut saa viimeiseksi asunnokseen enemmänkin veneen kuin arkun, koska tärkeä käsityötaito on saarelta jo kadonnut eikä mantereen tehdasvalmisteisiakaan haluta suosia. Ja miten lierihattuinen, sorkkajalkainen kuokkavieras tulee Celian häihin ja Celian isä puuttuu kohtalon peliin hyvin aikein, mutta aiheuttaakin tragedian... Mies makaa vieressäni selällään kädet pään alla, sanoo että on onnellinen kun luen hänelle.

Kun olin puolessavälin kirjaa, olin valmis nostamaan sen suosikkilistalleni. Pidin ihan kaikesta. Eniten ehkä rakenteesta, henkilöistä ja kertojasta, siitä miten hän - nimettyään itsensä kirjuriksi - kulkee henkilöiden joukossa, vaatii näitä osallistumaan, nappaa lukijankin mukaansa baariloosiin istumaan, mutta antaa sentään luvan valita oluen tai virvoitusjuoman väliltä (minä otin lasillisen kolaa jäillä ja pillillä)... Niin, hulvaton tyyppi, kerrassaan.

"Me kuulemme nimismiehen kävelevän olohuoneen lattian poikki, lauta narahtaa. Saattaa olla vaikea saada selville mitä hän sanoo jos hän sulkee ikkunan tai menee toiseen huoneeseen. Valitettavasti emme voi noin vain työntyä hänen asuntoonsa: joudumme salakuuntelemaan nimismiestalon ulkopuolella. Viivymme vain hetken, sitten meidän on kiiruhdettava Tunnhamniin katsomaan mitä siellä on tekeillä." (emt. 179.)

Mietin, onko tarinan kirjuri-kertoja kaikkitietävä kertoja vai peräti yksi kirjan päähenkilöistä, hänen roolinsa merkittävyyden voi aavistella jo kirjan aloittavasta sitaatista ja prologista, jossa hän vertautuu kaiken luovaan Jumalaan. Niin, kirjuri on ehdoton primus motor ja yhtä aikaa hauskuuttava (ja epäluotettava?) narri, jota kirjan varsinaisetkin henkilöt epäilevät:

"- Tietenkin minä otan kopiot kaikista kiinnostavista kirjeistä, Janne selittää. - Minä tutkin todellisuutta. Silloin minun ei tartte keksiä omiani eikä valehdella, toisin kuin eräiden muiden." (132.)

Niin, mikä on fiktion sisäistä faktaa? Voiko sellaista edes olla? Kirjuri-termin valitseminen perinteisen kertoja-termin sijaan antaa viitteen siitä, että hänen roolinsa voisi olla pelkästään raportoija. Perinteinen kirjuri on muistiinmerkitsijä, ei sepittäjä.

Mutta kirjuri ei ota itseään vakavasti, hän leikittelee roolillaan kutkuttavasti ja ojentaa sen hetkeksi poiskin. Lyhyesti: postmoderni kertoja. Ja voi, miten minä lukijana hykertelen:

"Nämä ovat tärkeimmät elämäkerralliset tosiseikat jotka on lyhyellä varoitusajalla saatu kokoon romaanihenkilö Beda Gustavssonista.

Filosofian lisensiaatti Beda Gustavsson on omin voimin päässyt Norrsundetin yli ja astunut maihin kertomukseen. Hänen eeeppinen roolinsa on toistaiseksi epäselvä. Yksinkertaisinta olisi varmaankin kirjoittaa hänet ulos tarinasta. Tämä vaihtoehto tuntuu kuitenkin toteuttamiskelvottomalta."
(153.)

Pidän myös siitä, miten teksti keskustelee kahtaalle:

"- Minä pidän dekkareista, neiti Gustavsson tunnustaa ja ojentelee lyhyttä, pyöreää vartaloaan aurinkotuolissa. - Nykyajan dekkareiden väitetään olevan 'realistisia yhteiskuntakuvauksia'. No, se on kyllä täyttä puppua. Dekkarit ovat aikuisten satuja."

Sellainenhan tuo teos myös on, satu. Yhteiskunnallisuus ja allegorisuus tulee vahvana esiin vasta kirjan loppupuoliskolla. En tiedä, onko tarpeen arvailla ja selittää niin paljon toimittajan äänellä, vaikka kaikki jääkin lopulta sangen avoimeksi (toimittajan sähköpostit ovat sisällöltään kömpelöitä. Miksi hän selitti niin paljon?). Suljettu idylli. Me versus he, muukalaiset, viha. Niin. Tästä tulee mieleen myös Pekkasen Musta hurmio. Paljon samaa näissä on.

Minä en Sundin teosta dekkarina lukenut, oikeastaan tajusin sen vasta B. Gustavssonin kommentista - vaikka ruumiita, niitä totisesti riittää! Muistan päällimmäisenä maagisen realismin, kaiken selittämättömän, koska juuri siten koen elämän, arjenkin. Niin hieno kohta on esimerkiksi se, miten lempihahmoni Juditin tyttö laulaa uhkaavan kriisitilanteen rikki... Teos on myös tragedia ja rakkauskertomus, äidinrakkauskertomuskin. Aika lailla kaikkea sitä, mitä hyvän kirjan tulee olla.

-- ja niin kaunista kieltä:

"Lyhyt luku, hiljaisen sateen täyttämä

Mereltä tuli sadekuuro. Sadetta on monta erilaista, jokaisella oma erityinen rytminsä ja hajunsa, omat äänensä: tämä oli pienten hajanaisten pisaroiden hiljaista sadetta ja lähestulkoon äänetöntä.

Pientä alakuloista sadetta joka haisi mereltä." (191.)

Vedän teoksesta yhtymäkohtia myös suosikkiini Karin Fossumiin ja hänen kirjailijan elämää raottavaan teokseensa Murtuma. Päivi Kososen oivaltavan hieno tulkinta siitä teoksesta löytyy täältä.

J.K. Tämänkin lukuvinkin sain aikoinani blogista, jaan sen mielelläni eteenpäin. Kiitos Hetket-blogille, josta tuon kirjan aikoinaan nappasin nimensä takia muistiin.

torstai 17. maaliskuuta 2011

Elää toisin


Selailin unipäiväkirjaani, jonka olen unohtanut muutamaksi vuodeksi. Löysin etusivulta nämä puhuttelevat sitaatit Christa Wolfin romaanista Kesänäytös (suom. Oili Suominen. 1989):

"Kahdenksankymmentä prosenttia maisemasta on taivasta, Ellen sanoi. Se sopi hänelle. --" (22.)
"Kun Ellen illalla makasi tummanruskeassa puusängyssään keskellä suurta hiljaisuutta, joka aiemmin varmaan on ollut yksi maan elementeistä ja joka nyt on vetäytynyt maaseudulle, hän saattoi tuntea miten jännittynyt, alituisen stressin synnyttämä ja unen karkottava kaupunkiväsymys muuttui raskaaksi, terveeksi maalaisväsymykseksi.

-- Hän oli taas -- tilavassa ja sekavassa unirakennuksessa, huoneita ja käytäviä oli loputtomiin. -- hän alkoi vetäytyä pois -- rakennuksen laidoille, karuihin autioihin huoneisiin. Hämärästi hän tajusi vetäytyvänsä omaan itseensä. -- Hän työnsi siipirattaan kauhoihin askartelupaperiarkista repimiään pieniä vihreitä suikaleita antaakseen itsestään merkkejä yläpuoliseen maailmaan. Vihreä on toivon väri, hän ajatteli unessa."
(23.)

"Aamulla -- Ellen omaksi yllätyksekseen sanoi: Luulen että meidän pitäisi elää toisin. Aivan toisin." (24)

"Joka aamu Ellen työnsi auki takaoven, astui pihanurmelle: siinä se oli, samana pysyvä kesä. Aurinko oli harvan kirsikkapuumetsikön takana ja lauloi. -- Ellenille oli uusi kokemus ajatella että päivästä tulisi "nautinnollinen". Että hän opettelisi ensin avaamaan silmänsä, sitten muut aistinsa. Erottamaan hiljaisuuden esiripun takaa kylän aamuiset äänet yksitellen. Haistamaan ilman palaneenhajuisen kuivuuden, hienoista kirpeyttä tulvivan raikkauden. Tuntemaan lämmön ihollaan. Odottamaan sisimmästä nousevaa lempeätä tulvahdusta, niin pitkään tukahdettuna ollutta, sitä joka ei pakkoa totellut."
(25.)

(Kuva Glendaloughista Irlannista toukokuulta 2009.)

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Vain uni kykenee sulkemaan vanhan ja avaamaan uuden

"-- hän nukahti ja nukkui raskaasti, mustasti ja öljyisesti, ainuttakaan kuvaa näkemättä ja mitään ajattelematta. Vasta herätessään hän tajusi lähteneensä matkalle - siihen asti matkanteko oli ollut vain siirtymistä tilassa, tavanomaista, hajamielistä paikan vaihtamista. Vain uni kykenee sulkemaan vanhan ja avaamaan uuden -- Päivien välissä oleva musta aukko ilman ominaisuuksia - se on todellista matkantekoa."
(Tokarczuk: Päivän talo, yön talo. Suom. Tapani Kärkkäinen. Otava 2004, 46.)

Olen nähnyt unia, sakeana fragmentaarisena virtana. Viime yönä opetin, mutta luokkaan etukäteen ilmoittamatta tulleet isovanhemmat tekivät työni mahdottomaksi. Laskin, että heitä oli enemmän kuin oppilaita, taukomaton, häiritsevä puheensorina. Käänsin selkäni oppilaille, yleisölle. Sitten hiljeni. Luokka ja rakennus tyhjenivät. Minä seisoin yksin käytävällä, jonne tulvi valoa kymmenistä ikkunoista ja ovista aaseja, poneja ja hevosia. Käytävä oli valoa ja kavioiden kopinaa, pelkäsin hevosten pillastuvan. Yksi oli potkaista, joku sai sen suitsista kiinni.

Tämä oli minulle hyvin merkityksellinen uni.

maanantai 14. maaliskuuta 2011

Kevättalven yönä

"Nyt tahtoisin välttämättä maalata tähtitaivaan. Usein minusta näyttää kuin yö olisi väreissään vielä päivääkin rikkaampi, näissä syvissä violetin, sinisen ja vihreän sävyissään. Jos katsot tarkkaan, tulet näkemään, että tietyt tähdet ovat sitruunankeltaisia, toiset hehkuvat ruusunpunaisina, tai joillakin on vihreä, sininen tai lemmikinvärinen loisto. Selvää on ainakin se, ettei riitä pistellä pieniä valkoisia pisteitä tummansiniselle taustalle."
(Vincent van Gogh, kirje 9-17.9.1888. Suom. Anna-Maija Raittila.)

Viikonloppuna ajoimme tähtitaivaan alla, katselimme nukkuvia peltoja valkeissa lakanoissaan, takerruimme maisemaan ja päästimme irti, olimme väkevästi olemassa.

sunnuntai 13. maaliskuuta 2011

Pyhän joen kosto

Luin Penjamin Lehdon suosittelemana Aino Kallaksen Pyhän joen koston. Opiskeluaikoina valitsin Kallaksen kirjoista Sudenmorsiamen ja Reigin papin, josta tuli myöhemmin suosikkini pitkälti Tiia Lousteen ansiosta. Hän luki sen monologina Radioateljeessa 90-luvulla, sain silloin napattua c-kasetille. Kuuntelin ja kuuntelutin nauhan puhki. Hieno esitys, pelkistetyt äänimaisemat, joutsenia. Soisin tulevan uusintana taas pian.

Pyhän joen koston tilasin joki-ihmisenä nyt ikiomaksi. Upea, katharttinen balladi 1640-luvun Liivinmaalta. Tekstiä voi puntaroida luonnontila vs. ihmisen muovaama miljöö, rationaalinen, salpaava miehisyys (tekniikka) vs. eroottinen, estoton naiseus (luonto), pakanuus vs. kristinusko, muukalaisuus vs. me -akseleilla, mutta on paljon muutakin. Kallas osaa rakentaa imussaan pitäviä jännitteitä, kieli lumoaa, ja maisema ottaa omakseen myös lukijan:

"Ja vielä monena kuudanyönä taisi nähdä sen [koiranraadon] siinä kummittelevan, puunjuurien puristuksessa, jotka sitä pitelivät, niinkuin koukistuneet sormet, kunnes ne vihdoin hellittivät otteensa, ja vesi vei sen myötänsä.

Vaan mitä Pyhän Joen povessa piili, siitä ei tiennyt kukaan kuolevainen, eikä kertonut yksikään kupla, joka syvyydestä kohosi.
"
(Kallas: Pyhän joen kosto. Kaksi balladia. Otava. Toinen painos. 1930, 109.)

sunnuntai 6. maaliskuuta 2011

Uusi päivä ehti sarastaa


On juhlistettu kirjaa. Sanan mahti on melkoinen. Kuljettaa heidät luokseni, herättää horteesta, ravistelee riitteet, sulavesipuroja pitkin kasvoja, lämmintä kevätvettä. Pieniä ja suuria, lapsia ja aikuisia, taukomatonta puhetta, kuulaita verhoja, kirkkaita jäälyhtyjä, lyyrisiä tuoksuja, kimppuja, maljoja, kopisevia korkoja, iloa.

Oli ilta, jonka olisin toivonut jatkuvan, jatkuvan vain. Uusi päivä ehti sarastaa.