torstai 22. heinäkuuta 2021

                                                 





Eräs mökkiloma. Hän päätti taas kokeilla rajojaan, vaikka tietää, ettei oikein osaa mökkeillä (eikä lomailla), olla vain, olla päämäärättömänä turistina, käydä läpi nähtävyyksiä, olla elämysten kuluttaja, kokea itsensä täyteen. Hän analysoi kaiken kaikille ääneen, puhki, rikki, repaleiksi, kaipasi koiraa ja katseli nuorta metsäjänistä, joka puikahteli esiin järven puoleisella pihalla, ja kissaa, joka pysytteli pellon puolella mutta olisi mielellään tullut sisälle mökkiin, huoneisiin, heidän lemmikikseen. Nuo ihmiset asuivat jäniksen ja kissan välissä, sukkuloivat hämmentyneinä sekä järvi- että peltotodellisuudessa, välitiloissa, käänsivät puutarhatuoleja kohti mielekkäitä maisemia, valoa, pyykkinaruilla lepattavia pyyheliinoja, vaipuivat ajatuksiinsa, nousivat taas lähteäkseen, istuivat taas ollakseen aloillaan. 

Ja äkkiä katsottuna säätiedotus olisi kertonut, että oikeanpuoleista tuulta kaiken aikaa niin useita metrejä sekunnissa, että laituri näytti lähtevän liikkeelle, lipuvan taivaissa, ja mökin pihassa viihtyvän kissan piti hiipiä eteenpäin niska kyyryssä ja tuo rantapöheikössä asuva metsäjänis, nuorukainen vasta, horjahti loikatessaan ja kaikki soutuveneet päätyivät Kolmostien liepeille järvessä nilkkojaan myöten seisovien lehmien ihmeteltäviksi. Ne heiluttivat raukeina häntiään, elivät tätä hetkeä, eivät tienneet, että kaukana puisto(filosofia)n varjoihin oli kokoontunut suuri joukko ihmisiä pitelemään hattujaan ja kuuntelemaan pohdintaa Kyllikki Saaren murhan kollektiivisesta muistosta. Ja perhoset lensivät, liitivät, amiraali neitoperhonen käsipuolessaan, joku kuvasi niitä puna-apilapellon reunalla, joku pyöräili peltojen keskellä, joku luki kirjaa, pelasi backgammonia, mölkkyä, korttia, sytytti tulta kiukaaseen, ripusti pyykkiä, purjeita, tuuleen, tuijotti taivasta ja rantaviivaa, kirjoitti kortteja ystäville ja kertoi olevansa lomalla rakkaidensa kanssa ja onnellinen, kiitollinen siitä mutta kaipaavansa kotiin, koiraa, omaa sänkyä, kaikkea, mitä kaivata voi.


(Viimeinen kuva Nina Lykken romaanista Ei, ei ja vielä kerran ei. Suom. Sanna Manninen. Gummerus 2019.)


keskiviikko 7. heinäkuuta 2021






Koira ei uskalla tulla yläkertaan. Portaat ovat liian jyrkät, ja Synnöve asuu toisessa makuukammarissa. Muut luulevat, että yläkerrassa on ampiaisia. Kiipeän yksin ylös. Synnöve kysyy, kuka tulee. Sanon, että vanhoja tuttuja olemme. Synnöve mutisee itsekseen. Sanoo, ettei hän jaksa aina tuottaa monimutkaisia äänteitä ja oikeita sanoja, kunhan surisee: zzzzzz... Pakko on puhella vaikka yksinään, ei hän eläessäänkään jäänyt koskaan vaiti, unissaankin puhui mutta onneksi ei sentään kävellyt niin kuin Joakim, lapsi raukka. Yhden ainoan kerran Synnöve ei saanut sanaa suustaan ja silloin pysyi mykkänä kokonaisen kuukauden, mutta siitä hän ei pysty puhumaan. 

Synnöve kysyy, tulevatko lapset yläkertaan. Kysyn, tarkoittaako hän minun lapsiani vai omiaan. Synnöve ei vastaa. Hän kertoo, että sanoi miehelleen, arkkitehdille ja rakentajille, että yläkerran portaikosta pitää tehdä mahdollisimman jyrkkä. Korkeintaan kymmenen korkeaa, kapeaa askelmaa, kunhan varpaat mahtuvat, lyhyt kahden portaan mutka ja kaksi askelmaa alas. Onhan kaiteet, pidetään niistä kiinni. Lapset pysyvät paremmin ulkona ja alakerrassa katseen ulottuvilla, yläkertahan on taivas, nukkumista varten, ei siellä sovi liikaa viipyä. Kummallekin lapselle sänky oman kattosiiven alle, tapettia vapaalle seinälle ja ikkunan ylle, vehreää, jotta muistavat, missä ollaan, seinään naulakko, ja ovesta pienen pieni, siinä kaikki. Ei tarvitse siivota niin paljon, kun kaiken miettii tarkkaan, apulainen voi keskittyä ruoanlaittoon. Ja kaksi ulko-ovea pitää olla, toinen talon väelle, toinen miehen vieraille, työasioita varten, sen oven eteen paraatiportaat ja kukkapylväät. Tottelivatko? Kaksi ulko-ovea ja ylväät rappuset ruukkuineen hän sai, mutta viisitoista askelmaa tekivät yläkertaan, parittoman määrän neljäntoista sijaan. Kun Joakim putosi ne ensimmäisen kerran, Synnöve sanoi miehelle, että enemmän pudottavaa teki, olisi uskonut vaimoaan. 

Synnöve on hauras, läpikuultava, illan hopeaa, ei pääse enää vintiltä alas. Pitää tyytyä katselemaan ikkunoista maailmaa. Ei se ole miksikään muuttunut. Veneet kulkevat vesillä, talveksi järvi saa jään, pehmeät valkeat muodot, silloin elämä hiljenee. Lintuja on yhä vedessä ja ilmassa, aurinko paistaa, ihan liikaakin, ja kun alkaa sataa, sataa kaatamalla, kummallista menoa säiden kanssa. 

"Kuulin, kun sanoit, että tänne kaivataan kukkia. Minä en niistä koskaan perustanut enkä minkään sortin ryytimaasta, turhaa työtä. Oli hyvä antaa saaren olla sellaisenaan, kasvattaa mustikkaa, puolukkaa ja villiruusua. Hyvää hilloa niistä sai ja voi, miten maukasta nyponsoppaa. Minä vispasin aina päälle ison kasan kermavaahtoa, tein kauniit annokset ja opetin lapsille, että ihminen nauttii myös silmillään. Jasmikkeen halusin talon päätyyn, sen valkoiset kukat hehkuivat punaista seinää vasten. Paraatiportaiden ruukuissa kukkivat punaiset pelargonit. Ja täällä kammarin seinällä nämä tapetit, talvellakin. Suihkulähteen halusin, mutta kotiapulainen väsyi kuuraamaan sitä. Väitti hukanneensa hopeasormuksensa siinä puuhassa. Missä kunnossa se allas nyt on? Niinkö? Sitten sinun pitää ottaa juuriharja ja mäntysuopaa ja hangata se puhtaaksi. Jätä sormukset pöydälle. En minä niitä vie, en minä mikään harakka ole. Ala mennä jo. Turha minulle on tulla sanomaan, että täällä on paikat hunningolla. Pitää itse mennä ja tehdä. Ihan turha on huudella kotiapulaisen perään. Viimeksi, kun minä näin Maj-Lisiä, se makasi laiturilla lukemassa Rebekkaa. Saan sanoa ihmisestä se, jos haluan. Mikäs kirja sinulla on? Ulkosaaristossa. Sinnekö sinä kaipaat, merelle? Minä en tuosta Strindbergistä piitannut. Kalle tykkäsi, minä luin mieluummin Ibseniä. Mutta on hyvä, että on mielipiteitä. Samalla kun menet, keitä meille kahvit, eikös kello ole jo sen verran, ja sano niille lapsille, että täällä on totuttu kalaruokiin. Venevajan laiturin päästä tärppää aina, sinne vain haukia pyytämään. Haukimureketta en olekaan saanut vuosikymmeniin. Ja ruusunmarjakiisseliä jälkiruoaksi, kermavaahdolla. Huutakaa sitten, kun on valmista. Minun pitää nyt levätä hetki, väsyttää tämä ainainen puhuminen. Zzzzzz..."


tiistai 6. heinäkuuta 2021





 

Pitkästä aikaa saaressa. Heinäkuun hellepäivä, sivutuulta, vesi räiskyy veneeseen, koira tärisee jaloissa. Tuntuu, että olemme lastanneet veneen tuhansilla kiloilla mantereen elämää, suurin osa näkymätöntä, se saisikin upota, painua pohjaan, jäädä kiveksi sinne, riittävän syvälle. Veneen alla kalat pälyilevät yläpuolellaan lipuvaa tummaa valasta, miettivät, millainen pyrstö sillä on, miksei sitä näy, joko se on kohotettuna ilmaan valmiina läiskäisemään vettä, nostattamaan aaltoja. Ja pikku kalojen parvet, joilla ei ole vielä tietoa vaaroista, ihailevat pilvien muotoja, veden lävitse siilautuvaa valoa, ihmettelevät ihmisten varjoja. 

Matka on pitkä, matka on lyhyt.

Tuolla näkyy jo sauna, sen takana seisoo talo ylväänä, katselee monin silmin järvelle, vartioi sieltä tulevia, ei hetkeksikään ummista silmiään. Muistaako talo meidät? Muistammeko me talon? Käymme läpi huoneet, esittelemme ensikertalaiselle kukkatapetit, ovenkahvat, avaimet, hirret, kaakeliuunit, puulattiat, verannan, verhon pidikkeet, jyrkät askelmat, varoitamme päästämästä vettä lavuaariin, juomasta järvivettä. 

Juodaan tulokahvit. Ollaan yhdessä, hajaannutaan. Joku vetäytyy yläkertaan, toinen lähtee uimaan, joku rasvaa ihoa, joku penkoo varastoa, koira juoksee vapaudesta huumaantuneena mustikanvarpujen seassa, veden viivalla, laiturilla, ei enää muista, miltä tuntui kulkea talutushihnassa kaupungissa.