sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Talo Ranskassa










Meillä oli talo Ranskassa, pienessä kylässä, jonne pääsi ajamalla loputtomien pikkukylien ja peltojen halki. Pellon pientareilla kukkivat unikot, leikkuupuimurit kaatoivat satoa pimeässä yössä. Kotikyläämme tultiin aurinkokuninkaan akveduktin alta, pienet kadut olivat kapeita ja remontissa. Asuimme keskellä tyypillistä omakotialuetta. Piha oli iso ja rehevä, runsaasti korkeita lehtipuita, puun rungoilla murattihuntua, mikrokosmoksessa kymmenittäin leppäkerttuja. Katolla kujersi aamuisin kyyhky, öisin pihaa halkoivat lepakot. Jos olisin asunut talossa vakituisesti, olisin karsinut taloa pimentäviä puita, kantanut pihaan saviruukkuja ja istuttanut ne täyteen pelargoneja, laatikoihin samettiruusuja, sinne tänne ruusupensaita ja salkoruusuja.

Aamuisia oli koleaa ja yleensä satoi. Hienon hienoa sumutetta, valtavia pisaroita tai vinoa piiskaa. Iltapäiväksi kirkastui. Teimme retkiä, kävimme ruokaostoksilla, pesimme pyykkiä tai viihdyimme pihapiirissä. Lapset grillasivat vaahtokarkkeja takapihan grillissä, perustivat salaseuroja, valokuvasivat ja lepäilivät riippumatossa. Illalla panimme takkaan tulen. Olin pakannut mukaan ihan vääriä vaatteita, vaikka tarkkaan sääennusteet ennakkoon luinkin. Iltaöisin perhe rauhottui pelikorttien, piirtämisen, editointien, lehtien tai elokuvien pariin. Mies kävi irrottelemassa yläkerran huoneiden nurkista lukit. Maisteltiin pieniä leivoksia, kaadettiin lasillinen viiniä, kuunneltiin sadetta. Minä istuin kirjoituspöydän ääreen ja aloin kirjoittaa.

sunnuntai 10. heinäkuuta 2011

Öinen kuvataiteilija avaa ovet talonvaltaajille

Matkalaukut on pakattu. Koti on järjestelty ja ohjeistettu kummitytölle sekä muille talonvaltaajille. Mukava tietää, etteivät huoneet ole yksin, vaikka me olemme muualla. On tehty alustavia suunnitelmia, pohdittu kohteita, vaikka en oikeastaan niistä niin välitäkään. Odotan enemmän sitä pelkkää muualla oloa, irtautumista, uusia huoneita. Ketkä kaikki ovat niissä kulkeneet, ovatko miettineet yöt läpeensä sanoja kuten minä vai nukkuneet levollisina, saaneet inspiraation heti aamusella, kahvinjuonnin jälkeen ? Mitä näen makuuhuoneen ikkunasta, miltä ilma tuoksuu, onko vedellä oma makunsa, linnuilla laulunsa, entä meri? Löydänkö kauniin kiven, lähtevätkö lapset lentoon, tunnenko itseni entistä irrallisemmaksi, kun en ymmärrä kieltä?

Yöllä näin taas sukupuolet eivät kohtaa -unen. Olin kuvataidekurssilla ja tein lopputyötä (21 erilaista maalauspohjaa, joihin käyttää värejä ja tekniikoita). Tiesin rajallisuuteni ja aloittelijuuteni, mutta pääsin sinuiksi värien ja materiaalien kanssa alkuongelmien jälkeen, nautin luomisesta, erotin värien taittumisia toiseksi, ihailin siirtymäpintoja jne. Koin edistyneeni, vaikka arvelin töiden näyttävän harjaantuneempien silmiin ehkä vain taustoilta. Sitten eräs minuun hitusen ihastunut, hyvää tarkoittava taitelijapoika ehdotti yhteistyötä. Hän saisi maalata yhteen töistäni. Huomasin, että hän alkoi maalata työni päälle suuria linjoja, isoa pintaa ja käytti valmista työtäni vain taustana omalleen. Tajusin, ettei hän erota hienoja nyansseja töistäni vaan halusi selkeästi esittävää, jonka ahnas tai laiska katsoja saa napata silmiinsä heti. Pikainen palkkio, valmiiksi pureskeltua, voi siirtyä seuraavaan. Poika siirtyi minulta mitään kysymättä myös muiden töitteni pariin. Hän tarkoitti varmasti hyvää, mutta niistä tuli hänen töitään, ei meidän, ei minun. Kaikki minulle tärkeä peittyi hänen maalinsa alle, kaikki se mitä minä olin nähnyt, sinisen ja keltaisen liitto, orastava vihreä, turkoosin aavistus. Kiivaalla vauhdilla poika maalasi päälle kirkkaanpunaisen rykelmän leppäkerttuja, näki siis vain että jotakin vihreää tuolla on, ok luontoa, lisätään ötököitä. Olin järkyttynyt. Hän pyyhälsi vanhassa suuressa koulurakennuksessa, joka oli varattu rauhalliseen käyttöömme, vauhdilla ja vimmalla tilasta toiseen, käytävältä luokkahuoneeseen, sitten kellariin, etsi työni ja luuli auttavansa. Tuhosi. Olin järkyttynyt. Juoksin selittämään opettajallemme, että olen kuvataitelijana alussa vasta, mutta löysin oman polun, työn tekemisen innon ja luovuuden riemun, oman äänen, jonkin piilossa lojuneen mikrokosmoksen, ja nyt tuo yksi tuhoaa kaiken, ei tajua, pysäyttäkää joku hänet. Kamala uni. Matkustin myös kiellettynä asiakkaana muslimien metrolla, olin toiskielinen ja -uskontoinen, käänsin lopulta selkäni, painoin kasvot vasten penkkiä, pelkäsin, suljin silmät. Heräsin.

Aamulla sain novellinäkyjä, aloin luonnostella muistikirjaan. Ehkä kirjoitan tekstin matkalla valmiiksi.

perjantai 1. heinäkuuta 2011

Katselen käsipyyhkeen varjoa lakanalla

Olen kirjoittanut novellia valmiiksi. Joka päivä uusi versio, yöllä luen miehelle ääneen, suttaan sekaaan kuulakärkikynällä uusia lauseita. Juttelemme:
"Jotakin se kaipaa."
"Alku on kömpelö."
"Minusta nimi on tylsä."
"Ai, mä vaihdoin sen jo, enkö huomannut kertoa..."

Olen katsonut leffat Black Swan (iso pettymys!), Biutiful (oi, kyllä!), Oceans (leffaan käytetty ja kaikkialla mainittu suuri rahamäärä ei vakuuta minua), Kosto (pidimme kaikki kolme: minä, mies ja esikoinen), Flickan (kohtalaisen hyvä, mutta miksi siihen piti ympätä niin paljon, vähempikin olisi vakuuttanut) ja 127 tuntia (esikoisen iloksi).

Digiboksi sekoilee, mies sanoo, ettei ihme, se on tulikuuma, ainakin sata astetta. Sammutetaan kaikki koneet. Tänään on ilma seisonut, taivas käynyt harmaaksi. Hiki valuu, kuljen koko päivän ohuen ohuessa topissa, kyllä se mekosta käy. Parvekkeen ovi on öisin auki, mies on tehnyt siihen verkon, linnut huutavat sen lävitse aamuyöllä, kaikkia en tunnista, mutta lokit ja kuikan kyllä. Välillä kuuluu laulua. Naapuritalon parvekkeella joku puhuu pitkiä, kovaäänisiä puheluita, kertoo mies. Minä nukun, utelen, mistä se puhui. Ihan tavallisia, kertoi nukkumisestaan. Ai jaa. Ja kun ei enää jaksa puhua, alkaa laulaa iskelmää. Aamulla on terhakkana ylhäällä, yölaulaminen virkistää, silmäilee maisemaa, juo tölkki-Pepsiä. Minunkin tekisi mieli, kylmä vesi valuisi pitkin sen peltisiä kylkiä.

Pesen joka päivä monta koneellista pyykkiä. Kuivatan kaikkialla, minne vain voi pyykkiä ripustaa (metsään en ole vielä mennyt, vaikka haluaisin kyllä. Eikö olisi hienon näköistä, loputtomiin pyykkinaruja puiden välissä? Lakanoita, mekkoja ja paitoja. Kelpaisi oravien kuljeskella trapetseja pitkin, lintujen istahtaa ja painaa pää puhtaaseen tyynyliinaan. En ole mennyt puroonkaan istumaan vielä, pitää lukea uudestaan Banana Yoshimoton Kitchen ja Joel Haahtelan Elena, ehkä sitten rohkaistun). Katselen käsipyyhkeen varjoa lakanalla. Tuosta voisin ottaa valokuvan. Enkä kuitenkaan ota, mutta olen onnellinen lainekrepistä, jota ei tarvi silittää, pesukoneen viidentoista minuutin pikaohjelmasta, jolla voi huuhtaista hikipyykit, pitkistä valkoisista ruusuista, joita mies toi minulle lomansa alkamisen kunniaksi, sormiväreistä joilla maalata äkkiä tylsäksi käynyt kattolamppu, kaapista löytyneestä silkkinauhasta, jolla kantata tyttären sortseiksi leikatut farkut.

Huomenna vaihdamme maisemaa. Näemme sukulaisia, haistelemme merta. Nyt alkoi loma. Aion kirjoittaa, paljon, kaikkialla.