Maisema. Puiden valkeus, aaltojen vaahtopäät, kielojen hääkellot. Meri, somerikko, kalliot, kivet. Tila. Taivaat. Valo. Valo!

 

 

Kevään pisaroiva, sulavetenä virtaava energia, sokaiseva kirkkaus. Selittämätön rauha, katoton, laajeneva syvyys. Kiven ikiaikainen tiivistynyt voima, kyky ja halu kannatella. Olla maisemassa pakottomasti, taakoitta, unohtaa itsensä.

Voi talvi, jossa on valo, joka on valo! Aamulla jaksaa ja haluaa herätä, lähteä ulos, lähtee ulos, kiinnittää huomion maailmaan. Sauvakävelijät, sukset ja sauvat kainalossa kulkevat hiihtäjät, koululaiset rahisevissa toppavaatteissaan, tutut koiramummot (toisella heistä uusi tekoturkiskauluri ja silmissä luomiväriä), linja-, roska- ja postiautot, aurat. Linnut, lintujen äänet, varisten pesänteko, tyttökoirien keväiset tuoksut, niiden perässä nenä lumessa juokseva poikakoira, nastojen narskunta kenkien alla, ei enää pelkoa kaatumisista. Pihaleikit, pihapolut, lumella kiitävä pallo, lumella kiitävä koira, hangelle nostetut tunkkaiset matot. Tiaiset syreenin ja punalehtiruusun talipalloissa, metsähiiri siementen keruussa, tilhet aroniapuussa, sen jäätyneitä marjoja maassa. Ihmisen punaiset posket, sähköiset hiukset ja pakkaselta tuoksuvat vaatteet, jäätynyt lumi koiran turkissa. Verhojen kautta siivilöityvä valo, valo tulppaanin ja loputtomiin kukkivan neilikan terälehtien lävitse, pölyiset, tahmaiset ikkunat, pöly pianon ja kaapin päällä, pölyiset verhot, pölyverhot kaikkialla. Keitetään kahvia, kuunnellaan radion jäätiedote, kuunnellaan ahtautunutta, yhteenjäätynyttä, päällekkäin ajautunutta, paksua, ohutta, tiheää, uutta jäätä, kuullaan jäätiedotteen lohtu, jäänmurtajat Kontio, Polaris ja Urho avustavat, Otso avustaa, Thetis avustaa, Voima avustaa. Kaikki on hyvin. Taivas on sininen, koira nukahtaa, valo vaihtaa paikkaa, ikkunan tahmoja ei enää erota, pölyjä ei muista, vaikka aivastaa. Ihminen istuu sohvalle kahvimuki kädessä, nostaa läppärin syliinsä ja käy kirjoittamaan.

 

 

Herättyä istuu heti ikkunan eteen, katselee kuinka keskellä hennon aamulumista katua pieni tyttö rullaa laudallaan uudelleen ja uudelleen, vastapäistä taloa ympäröivältä aidalta hyppää alas kissa, mataa rakennuksen reunaa, ovi avataan ja käsi ojentuu ottamaan sanomalehteä postilaatikosta, oven kolahdus, askeleet yläkertaan, kulman takaa tulee mies aurinkolaseissa, harmaassa ahavoituneessa baskerissa, villapaidassa ja kaulahuivissa, kantaa äänilevyjä ja sitten roskia, tuolta tulee rollaattorilla kumara vanha mies, kauppaan menossa, ja (ehkä tässä välissä syön miehen keittämää kaurapuuroa, juon kahvia, sijaan vuoteen) kohta nuorukainen viehelaatikko kädessä, toisessa virveli, katsoo minua, joka katson lasin lävitse häntä, nostaa kätensä tervehdykseen (ja myöhemmin kadulla seisoessani toivottaa hyvää pääsiäistä, kertoo ettei saanut kalaa, ei ole koskaan saanut sieltä, on kyllä nähnyt muiden nappaavan ahvenia, vaan ei saalis ole pääasia, siellä oleminen on, siksi hän menee) ja (ehkä tässä välissä kuulee wc:n ilmastointihormin kautta, että yläkerrassa laulaa Bruce Springsteen, haluaa ulos valoon, pukee lämpimästi ja palelee silti, sillä tuuli on ankara pohjoinen, pitää miestä kädestä, tuntee tuulen tunkevan sormikkaiden lävitse, miettii tuntemattomaksi jäänyttä, joulukuun 1914 alussa hukkunutta merimiestä miinaan ajaneelta Everildalta tai Norra Sverigeltä, kääntyy syvemmälle saaren ytimeen, kävelee keskellä katua, sillä niin paikallisilla on tapana, irrottaa miehen kädestä, näkee hänen jatkavan kirkolle kamera kädessään, saa ensimmäisen vieraan, jolle tekee piimälimppuvoileipiä ja keittää kahvia, kuuntelee, kuinka vaikeaa parisuhde voi olla 75-vuotiaana, miettii 117-vuotiaana kuollutta Emma Moranoa, joka uskoi raakojen kananmunien, konjakin ja miehettömän elämän lisänneen elinvuosiaan) lisää rollaattoreja, mummo, jolla on tupakka suussa, imee sitä, kunnes tuhka on pudota, pysähtyy, karistaa tuhkan kadulle, vetää syvään happea, kylmää merituulta ja hiukan kevättä, asettaa tupakan huuliensa väliin, tarttuu rollaattoriin ja jatkaa matkaa (onko hänellä kotona kissa, konjakkipullo, kananmunia, Bruce Springsteenin levy, viehelaatikko, aurinkolasit, kuollut merimies, käyvä kello). Ikkunaan koputetaan, mies tulee retkiltään, kertoo epäkelvosta ankkurista, kaadetaan lisää kahvia, ei katsota kelloa, sillä se on pysähtynyt. Kissa hyppää takaisin aidalle, on kulunut muutama minuutti, tunti, vuorokausi tai kokonainen elinikä.

"-- käveleminen on ihmisen perustoiminto, joka yhdistää ruumiin liikkeen ajattelun liikkeeseen. Intiaaniviisauden mukaan kävely sitoo ihmisen maahan (eli luontoon ja todellisuuteen). Samalla se päästää hänet kurkistamaan sisäänsä ja dialogiin itsensä kanssa. Siksi kävelijä ei ole ikinä yksin. Gros puhuu kauniisti vapaudesta olla "ei kukaan", hiljaisuuden kohtaamisesta, pyhiinvaelluksista ja nöyryydestä, olosuhteille antautumisesta. Kävelemisen tuottamaa hyvinvointia hän erittelee ruumiin mielihyvän ja ilon sekä tätäkin syvempien täyteyden ja onnen tunteiksi. Tuloksena on mielenrauha."

(Suvi Ahola: Filosofit ja runoilijat ovat aina tienneet, että kävely tekee hyvää. Ranskalainen filosofi kertoo vastaansanomattomasti, miksi kävely tekee meille hyvää. Helsingin Sanomat 13.7.2015.)

Muistilistalle Frédéric Grosin Kävelyn filosofiaa (suom. Aki Räsänen, Basam Books 2015). Kävelystä myös Niin & näin -lehdessä.

(Kuvat syntymäpäivän metsäkävelyltä tämän maisemani lempipaikoista.)

Ostin lomalla kolme kirjaa: Maritta Lintusen novellikokoelman Takapiru (WSOY 2016), Pauliina Vanhatalon Keskivaikea vuosi. Muistiinpanoja masennuksesta (S&S 2016) ja Kristiina Wallinin runokokoelman Valon paino (Tammi 2016).

Pikku kodissa aika pysähtyi, kiire katosi, sillä kaikki aikatauluihin sidotut loppuviikon suunnitelmat peruuntuivat. Ei ollut isoja velvollisuuksia, hyvin ehti avata kirjat ja syventyä sanoihin. Välillä oli aivan hiljaista, vain koiran unisia huokailuja, sivujen verkkaista kääntyilyä ja kynän rapinaa marginaalissa (tila sanojen ympärillä, ajatuksilla vapaus muotoutua). 

Kehon jännitys alkoi pitkästä aikaa hellittää. Hetken tuntui siltä, että voi vihdoin hengittää.

Tärkeintä on valo, väri ja maisema

 

Kuvataitelija, graafikko, professori Lennart Segerstråle:
"Jokin minussa liittyy hyvin yhteen luontoon. Vuoden valoisan jakson palatessa jätän tavallisesti vaativammat sommittelutyöt lepäämään ja hakeudun luonnon helmaan. -- Tavoitteenani on uudistaa ja virkistää väriaistia, koska pitkän talven aikana helposti menettää hienoimmat vivahteet. En lähde töissäni aiheesta, sehän on usein jo tuttu. Tärkeintä on valo ja värit. Tunnen, että saan kaipaamaani uudistusta tutkimalla niiden rakenteita ja koostumusta kevään taittuessa kesään." 

Ekopsykologi Kirsi Salonen:
"Luonto on ihmisen ensimmäinen terapeutti. -- Toisista ihmisistäkin voi saada voimaa, mutta ihmiset tuottavat myös pettymyksiä. Luonto ei koskaan sano, että mulla on nyt kiire."

Metsä­te­ra­peutti Jaana Korkiamäki-Villanen:
"Metsässä ihminen riittää ja kelpaa sellaisena kun on, eikä keneltäkään vaadita mitään."

Sain siivet ja lämmön

Sain ihanaa postia Satulta. Kiitos vielä kerran, arvostan! Villasukkia on näillä keleillä kaivattu (kun pitää jalat maassa, ne kannattaa pitää lämpiminä), kauniit värit hienosti aseteltuna, tuota mietin kauan, kuvaa jotakin hyvin olennaista, täsmälleen oikea koko! Satun valokuvaama Siivet-kortti on toiminut kirjanmerkkinä (se on asunut Markku Pääskysen Sielut-romaanin maisemassa, sinne se sopi tavattoman hyvin, seuraavaksi sujautan kortin Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat -romaanin väliin) ja olen kuljettanut sitä mukanani huoneesta toiseen, istahtanut katselemaan, ihailemaan. Oi noita värejä, ovea, ikkunaa, seinää, rakennusta, kulumaa, heijastusta, siipiä, oivaltavaa silmää! Nyt Siivet pitävät pystyssä lautaspinoa, huomenna alkaa arki ja kaikenlaista tukea kaivataan varmasti, myös lennokkuutta ja liitelyä. Sitä ennen valoisaa loppiaista, pysykää lämpiminä!

Puolalaisen elokuvan viikot 2015

Puolalaisen elokuvan viikot ovat taas täällä! Suosittelen lämpimästi! Elokuvat kiertävät lokakuussa Helsingissä (05.10. - 09.10.), Tampereella Niagarassa (09.- 15.10.), Turussa (12.10. ja 20.10.), Oulussa (16. - 20.10.), Rovaniemellä (17.10.), Lahdessa (24. - 25.10.), Kajaanissa (26.10.) ja Hangon Elokuvajuhlilla (02.11.) 

Katselmuksessa nähdään seuraavat elokuvat:

Nuoren Jan Komasan historiallinen Miasto 44 (Kaupunki 44), Puola 2014 /130min.:

Rooleissa: Jósef Pawlowski, Zofia Wichlacz, Anna Próchniak

Warsaw 44' kertoo nuoresta tehdastyöläisestä Stefanista, joka osallistuu Varsovan kansannousuun natseja vastaan elokuussa 1944. Hän päätyy keskelle sotaa sekä kuumaa kolmiodraamaa, jossa kaksi nuorta naista elävät kuin jokainen päivä olisi heidän viimeisensä. Tämä ei kuitenkaan johdu heidän uhmakkuudestaan tai piittaamattomuudestaan, vaan on luonnollinen osa sitä todellisuutta, jossa he elävät. Jan Komasan voimakas draama on täynnä ekspressionistisia sotakohtauksia. Ohjaaja oli vain 31-vuotias, kun elokuva kuvattiin, ja siitä tuli valtava menestys Puolan elokuvateattereissa.

Slawomir Fabickin LOVING / MIŁOŚĆ, Puola 2012 / 105min.

Rooleissa: Marcin Dorocinski, Julia Kijowska

Maria ja Tomek ovat onnellisesti naimisissa ja odottavat ensimmäistä lastaan. Mikään ei pysty häiritsemään heidän rauhallista elämäänsä, kunnes Maria joutuu eräänä päivänä työpaikallaan pomonsa raiskaamaksi. Hän päättää olla ilmoittamatta asiasta poliisille, eikä myöskään kerro mitään miehelleen. Siitä päivästä lähtien Marian ja Tomekin rakkaus on koetuksella. Loving on sekoitus trilleriä ja ihmissuhdedraamaa, jossa kaksi pääosan esittäjää on ratkaisevassa roolissa.

Lukasz Palkowskin GODS / BOGOWIE, Puola 2014, 120 min.

Rooleissa: Tomasz Kot, Piotr Glowacki, Szymon Piotr Warszawski

Kiehtova elämäkerta kiistanalaisesta ja ylistetystä sydänkirurgi Zbigniew Religasta, joka suoritti ensimmäisen onnistuneen sydämensiirron Puolassa toukokuussa 1986. Elokuvassa seurataan Religanuseita epäonnistumisia sekä yhteenottoja lääkärikollegoitten kanssa. Siinä on jännitystä ja rautaesirippu-kitschiä. Religan limenvihreää Ladaa ei voi olla huomaamatta!

Elokuva oli suuri menestys Puolan elokuvateattereissa. Se palkittiin myös parhaan elokuvan palkinnolla Gdynian Elokuvajuhlilla (2014) ja Puolan kansallisella elokuvapalkinnolla (2014).

Wojciech Smarzowskin THE MIGHTY ANGEL / POD MOCNYM ANIOLEM, Puola 2014, 110min.

Rooleissa: Robert Wieckiewicz, Julia Kijowska, Adam Woronowicz

Jerzy on fiksu ja lahjakas kirjailija ja alkoholisti. Hän hakeutuu katkaisuhoitoon, mutta lentää sieltä kerta toisensa jälkeen ulos. Kun Jerzy yllättäen kohtaa elämänsä rakkauden, hän päättää raitistua, mutta pystyykö hän? Elokuvassa on epälineaarinen kerronnan rakenne. Jerzyn tilanteen kuvaus on täynnä groteskia huumoria ja realismia.

Robert Wieckiewicz ("Walesa - Man of Hope") on voittanut useita palkintoja pääroolistaan. Käsikirjoitus perustuu Jerzy Pilch romaaniin "Mighty Angel" (2000).

O!PLA ACROSS THE BORDERS - PUOLALAISEN ANIMAATION PÄIVÄ

Puola 2014-2015, 111min.

Lähes kahden tunnin mittainen ohjelmisto koostuu puolalaisen animaation parhaimmistosta viimeisen kahden vuoden ajalta. Mukana on sekä opiskelijoiden päätöstyöelokuvia että tunnettujen mestareiden (Tomasz Siwiński, Piotr Dumala) animaatioita ja kaikkea siltä väliltä. O!PLA ACROSS THE BORDERS on kiertänyt 34:ssa kaupungissa ympäri maailman ja saapuu nyt Suomeen osana Puolan elokuvaviikkoja. Elokuvissa on englanninkielinen tekstitys. K 18.

---

Viime vuonna suosikeikseni nousivat Paweł Pawlikowskin upea Ida (2013) ja Joanna Kos-Krauzen & Krzysztof Krauzen Papusza (2013). Arvaan nyt etenkin Miasto 44:n olevan vahva elämys, ja saapa nähdä, tuleeko elokuvasta lisää mielleyhtymiä Sofia Coppolan Marie Antoinetteen, nyt se käväisi mielessä. Miaston soundtrack (miten hieno kattaus, Lana Del Reykin! ) soi nyt kirjoittamiseni taustalla. Lokakuista Varsovaa on valtava ikävä!

(Elokuvien esittelytekstit on napattu täältä. Ylimmäinen kuva on elokuvasta The Mighty Angel, alempi Miasto 44:stä. -- ja tekstiä muotoillessa nämä rivivälit ja kirjasimet elävät omapäisinä eivätkä tottele kirjoittajaansa...)

 

Tervetuloa syksy!

Syyskuu. Mies poimii suruvaipan kämmenelleen, viinirypäle kypsyy, ja meille odotetaan uutta perheenjäsentä.

Miten ihmisestä tulee onnellinen?

"- Nykyään 'oma elämä' naurattaa minua. Sellainen johtaa umpikujaan. Buddhalaiset tietävät, miten ihmisestä tulee onnellinen. Otetaan lause 'Minä haluan onnea'. Sitten otetaan pois sana 'minä'. Sen jälkeen otetaan pois sana 'haluan'. Jäljelle jää vain onnea. --

- Jos haluan katsoa televisiota, hermostun, jos Andrén hoitotoimet eivät menekään sujuvasti. Jos en ajattelisi omaa haluani, ei olisi mitään syytä tiuskia. Tietenkin minulla on oikeus katsoa televisiota, mutta jos en ajattele haluani, osaisin järjestää tilanteen rauhallisesti ja järkevästi."
(Raisa Lardot: "Avutonta en jätä". Teksti: Riitta Lehtimäki. Kotiliesi 2/2015.)

Alkukantaisesta jytkeestä

Taisinpa olla kauan pois, kun täällä bloggerissa on kaikki muuttunut. Onpa outo maisema!

-- mutta uusi kirjani Vihkivedet on nyt niin valmis, että enää odottelen taittovedosten läpikäyntiä. Risingshadowssa on Anna Makkosen suunnittelema kansikin jo katsottavissa. Elokuussa pitäisi ilmestyä lukijoille.

Intensiivistä oli työskentely. Luen tekstin aina myös ääneen, jotta kuulisin sen rytmin. Loppusuoralla luin kaksi novellia päivässä, tein korjaukset ja kirjoitin ne puhtaaksi. Aika ympäripyöreitä päiviä, yö ehti, olisin mieluusti sulkenut ulkomaailman kokonaan paussille, kohtalaisen ajattomassa kuplassa sen ajan tuli itsekin elettyä, melkein flowta, vaikka varsin mekaanisesta työstä onkin kyse. Kirjoitan kaiken uudestaan moneen kertaan. En tee koskaan kerralla valmista muutenkaan, kirjoitan hitaasti myös ihan tietoisesti, puntaroin, luen ja kirjoitan uudestaan. Siilaan ja katson, onko kirkasta. Hölskytän lasia ja siilaan taas.

Joskus uutta luodessa mieli alkaa tuottaa tekstiä vauhdilla. Silloin käytän muistikirjaa, se on yleensä ensimmäinen paikka, jonne tuotan tekstiä. Lohdullisesti heti valmiina kansien sisässä, puhtaita sivuja tuomassa selkeyttä. Koen muistikirjat tärkeiksi myös ihan esineinä. Voin kuljettaa ideoita mukanani kaikkialle, avata kannet, katsoa ja lohduttautua näkemästäni. Sanat ovat niin kauniita. Jaksan ihastella kirjoittamisen ihmettä, merkityksiä ja maailmoita, joita sanoilla saa aikaan. Olen (naiivin) onnellinen siitä, että voin tehdä tätä.

Pidän kirjailijan työssä siitä, miten luova ja kuriton sekä mekaaninen ja pedantti työ vaihtelevat. On vapauttavaa tallata eteenpäin saappaat jalassa, loiskuttaa kuraa, juuttua saveen tai tehdä ilmasiltoja, jottei taittaisi yhtäkään kortta. Sitten kulkea tekstin seassa harava tai pinsetit kädessä, raavaalla kädellä luutia roskaa syrjään, repiä rikkaa kaksin käsin tai nostella sopivalla säällä (leuto ja tyyni) pieniä hauraita mikroskoopin aluslasin päälle tutkittavaksi.

En osaa juurikaan pitää lomaa kirjoittamisesta. Pikemminkin on levoton ja kasautuvan raivostunut olo, jos en saa kirjoittaa (kuten viime viikolla, lasten sairastelut ja kaiken maailman vaput, toisinaan myös ihan normaali elämä on liikaa. Sillisalaatin merkeissä mennään vielä hetken aikaa, odotan niin että olisi aikaa ja tilaa ajatella). Kirjoittamiseen on himo, kirjoittaminen on välttämätöntä. Silti kiusaan itseäni toisinaan pidättäytymällä. Annan halun kasaantua, luotan että paperin ääreen tai koneelle päästyäni kaikki sujuu kyllä. Mikä ilo, kun viimeinen kouluun tai töihin tai ulos lähtijä sulkee ulko-oven (ja samalla aikataulut, vaatimukset, velvollisuudet, jäykän ja jähmeän muun maailman pois) ja minä pääsen muutamaksi tunniksi kirjoittamaan!

Kuluu kahvia, kuluu musiikkia. Viime aikoina olen saanut potkua esimerkiksi tästä. Jotakin samaa alkukantaista jytkettä mitä kirjoittamisessa aina välillä.

Tämä teksti saa lähteä nyt tällaisenaan. Muuten tänne ei tule kirjoitettua enää ollenkaan.

Lomailin

Olen lukenut Johanna Venhon Syntysanoja, miettinyt äitiyttä ja naiseutta, elänyt ja eläytynyt, maistellut kaunista kieltä, värissyt sanoista ja sanoissa. Sen lisäksi pohtinut kasvattamista, opettajuutta ja vanhemmuutta, löytänyt kirppikseltä housut, kirkkaanpunaisen käsilaukun (oi ihanan naisellinen turhamaisuus, oi kauneus, pitsi, silkki ja paljetit, nauhat, nyörit ja napit) sekä kynttilänjalan, polttanut pitkiä vaaleanpunaisia ja –vihreitä, ihaillut valkoisten liljojen kukintoja ja tuoksua, huumaantunut aisteista, postittanut kaksi muistikirjaa, toisen etelään, toisen pohjoiseen, miettinyt ilmeitään kun avaavat paketit, iloinnut kollegoiden kirjoitusvapaista, uusista kirjoista, julkkareista, kustannuspäätöksistä ja –toiveista. Tuntuu niin keväältä, kun sinne tänne puhkeaa nuppuja, mainitaan syntyvien kirjojen nimiä, on raakatekstiliuskoja, ideoita, uusia versioita, versojahan ne ovat, alati itävät, kaamospimeässäkin tai ehkä juuri siellä. Ja avautuu kansia, niiden sisällä uudenhohtavia lauseita, kirkkaita sanoja, valoa, kimallusta, viikkojen, kuukausien aherrusta, epätoivoa ja intoa, paksuja, tiheitä hikikarpaloita, niissä marjoissa myrkkyä ja siementä, tihkua, siirrelty sanoja, lauseita ja kappaleita, tiukkoja legopalikoita, sortuvia puupalikoita, tulitikkutorneja, käpylinnoja, kivikasoja, murikoita. Mikä aherrus, mikä yötä myöten käyvä, unet vievä kuhina, ilo ja tuska! Ja siitä totaalisuudesta minä räävitön kehtasin lomailla, ensimmäistä kertaa hyvällä omallatunnolla nukkua yöni, muutaman tosin vain, muttei maailmani kaatunut eivätkä kirjahyllyni sortuneet. Eivät, vaikka päiväsaikaan luistelin, hiihdin, pulkkailin, kävelin, samosin lumisia dyynejä, makasin lapsuusmaisemani rannalla, nautin kylmän kamaran tunnusta selkäni alla, paistoin makkaraa, oli enemmän kuin sylillinen aikuisia ja lapsia ja niin vain junailin toiseen kaupunkiin, lähdin ystävän seuraksi lääkärireissulle, eihän siinä ihan niin pitänyt käydä, mutta pääsimmepä kuitenkin matkaan, olimme yhdessä, ihan hiukan vain olen kirjoittanut uusia lauseita (sairaalan odotushuoneessa – mikä kummallinen hiljaisuus - junassa, yläkerrassa), hyvin pienesti hionut vanhoja ja nähnyt seuraavan kirjani kannen, kyynelet silmissä iloinnut heistä, osaajistani! Ja vauhdilla kasvavista lapsista, kavereistaan, viisaista pienistä ihmisistä, nuorista aikuisista, äreistä keski-ikäisistä, kirvelevistä väärinkäsityksistä, mielen tyyneydestä ja myrskystä, kummilapsista, häitä suunnittelevasta kihlaparista, tuoreesta senioriparista, ollut äitivaimokummitätitytärystäväminä, poikani kanssa paistanut pitsoja (ranskankermaa tomaattikastikkeen sijaan), kertonut lapsille, että on sellainenkin pullaohje kuin vähän helvetin hyvä pulla,

tulkaa itse katsomaan, leivotaanko, keitetäänkö kahvit vai riidelläänkö suurella volyymillä, poltetaanko pullan sijasta päreet, se me osataan, taitavia ollaan yhdessä ja erikseen, raakoja ja hiiltyneitä, pohtinut chilejä, katsellut kärpästen kuoriutuvan koteloistaan ja liskon valpastuvan, pitänyt miestä kädestä, antanut työssä liikaa kiihtyneen pulssinsa sykkiä rintaani vasten, lohduttanut, yrittänyt kaiken aikaa pitää mielessä, että tässä on elämä, tässä on kaikki, näin paljon minulla raskasta ja rakasta.

Hiihtävät siat ja muita syyspurjehduksia

On ollut kohtaamisia ja uutisia. Olen harrastanut miehen kanssa kauppahalli- ja vanhempainiltatreffejä, herkutellut liki kaikilla mahdollisilla tavoilla. Vastapainoksi on kävelty ja oltu kävelemättä. Yhden päivän nukuin, 12 sikeää tuntia, unia joita en muista. Heräsin kunnolla vasta, kun mies asettui pianon ääreen ja alkoi soittaa. Sain ja luin Bargumin Syyspurjehduksen. Mietin buddhalaisuutta, samsaraa ja oman mielen vankiloita, kohtuullisuutta, kärsimystä ja individualismia. Sitten aloinkin saada taas näkyjä (hiihtäviä sikoja joen jäällä) ja oli pakko eli ilo käydä kirjoittamaan.

Tammihetkiä

Olen käynyt treffeillä ruokakaupassa, kävellyt miehen kanssa lumisen maiseman halki, nähnyt kuplahallin ja järven jäältä lumia pöllyttäneen ilmatyynyaluksen, molemmat samassa maisemassa, kummallisia kapistuksia. On juhlittu synttäreitä ja nimipäiviä, iloittu kummilapsista ja apurahasta, äänestetty, kirjoitettu, kirjoitettu, kirjoitettu, sytytetty kuusen oksaan kynttilälyhty jänikselle ja ketulle, katseltu ikkunasta miten katuvaloista lähtee suora säde lumisateen lävitse taivaisiin.

Tytär on koulupäivien jälkeen maannut omenapuun alla hangessa. Minulla on nyt samanlainen olo. Joku voisi peitellä, tuoda viereen termarikahvia, voileipiä sekä pinon kirjoja, istua viereen ja lukea ääneen, aloittaa tällä tai tällä.

Happiness soup to banish the blues

"-- eating yellow foods will result in laughter and happiness. This, then, is a yellow soup to banish the blues." Nigella Lawson

Pistä minut purkkiin

On ollut puhetta vaatimuksista, ei parisuhteen sisällä vaan ihan toisenlaisessa yhteydessä. Miten paljon voi haluta, mikä on tarpeeksi, eikö mikään riitä? Paljonko voi itse antaa, huomaako antaa? Tuli mieleen allaoleva runo:

"Rakas,
en pyydä sinulta paljon
mutta anna minulle kivikkopuutarha
anna minulle kainalokuoppasi
pysy sisällä kanssani
kun mannerlaatat siirtyvät
anna minulle keskikokoinen saari
näytä minulle joitakin kaupunkeja
anna minulle tilaa
vaikka vaatehuone
ankkuroi minut
helli minua
helli
ota kainaloon
näytä minulle tilkku jalkojen seistä
valtaus
unohdettu paikka
kiinnitysköysi syrjäisellä seudulla
Ei paljon vaadittu
mutta anna minulle lähes uskonnollisia kokemuksia
anna minulle sirkushuveja
ja hiukan hurmosta
saata minut ymmälleni
osoita mäntyä joka tanssii
anna minulle kaikki oikein eikä mitään väärin
kanna minua
pistä minut purkkiin
avaa kansi
avaa
ole poijuni vedessä
kestä pitkään
kaitse minua kun vuorokausi vaihtuu
helli minua kainalokuopassasi
ryöstä minut
pidä minusta huolta
ressuttele minua
ressuttele
kampaa tukkani
pidä kiinni päästäni
anna minulle kivikkopuutarha
kaiva jalkani esiin
jää henkiin jälkeeni
anna minulle hengitys
ja syy kaikkeen
valvo kun minä nukun
anna minun talvehtia luonasi
paranna elämänlaatuani
ota minut kotiin
pidä minut
tee minulle voileipä
nouse kanssani
nosta minut
pidä minua pystyssä
anna minulle maakellari
(Solja Krapu: Minä tarvitsen bussikuskia. Suom. Harri Rinne. Johny Kniga. 2002, 91-92.)

-- ja tämä, tietysti!

Huomaa kaikki hyvä

"Voi teitä nykyajan nuoria! Aina pitää olla jotain suurta ja mahtavaa! Minulla ei ole aavistustakaan, minkä värinen keskusta kukassa on." -- "Tietysti haluan mielelläni nähdä sen", hän jatkoi. "Mutta en todellakaan odota mitään erityistä. Tarkoitan, että kukka on mielestäni kaunis, oli se millainen tahansa. Olen varmaan enemmänkin kuin tyytyväinen - ja juuri sen vuoksi, etten etukäteen odota mitään erityistä. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan?" -- "Ihmiset, jotka odottavat aina jotain suurta, pettyvät aina. Kannattaisi muistaa se." -- "Opettele ottamaan asiat vastaan sellaisina kuin ne ovat. Huomaa kaikki hyvä, mitä elämässä vastaan tulee, mutta älä odota liikoja."
(Hussey, Charmian: Salaisuuksien laakso. 2005, 41-42. Suom. Paula Korhonen.)

Yötöissä Ranskassa

Iltaöisin vetäydyin huoneen nurkkaan, sammutin pois ympäristön äänet (välillä siihen tarvittiin saippuakuplia, välillä kuppi kahvia tai lasi viiniä) ja avasin oven ikiomaan maailmaani. Joskus palattuani kerroin muille kuulumisia sieltä, luin tekstiä ääneen kuullakseni sanat ja lauseiden rytmin, yleisön kommentit. Kirjoitin pedantisti lähes joka päivä, vaihdoin fontin vedenvihreäksi, jotta voisin kotiin palattuani vertailla matkalla syntynyttä Suomessa kirjoitettuun tekstiin. (Näkyykö ympäristönvaihdos sanoissani, miten?) Sain hiottua ja lihotettua jo valmista ja luotua hieman uutta. Ei hassumpi kesäyötyö.