keskiviikko 23. syyskuuta 2020




Romaanini Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan (WSOY, graafinen suunnittelu Marja-Leena Muukka) ilmestyi eilen syyspäivän tasauksen päivänä lintujen syysmuuton aikaan. 

"Rauha oli haaveillut, että saareen päästyään he muodostaisivat yhteisön ja hän saisi ikioman joukon ihmisiä, joita kutsua siskoiksi. Mantereella eläessään he olivat joutuneet nyrkin sisään, puristuneet umpeen, kuivuneet sipuleiksi, mutta saaren maaperä, kosteus, valo ja tila avaisivat heidät kukkimaan, pohtimaan yhdessä kasvunsa suuntaa ja tarkoitusta. Mantereelle jäivät ne, joilla oli tiukka ihmisenä olemisen kriteeristö, kirjontakehys, jonka sisään pingottaa sulkien ja höyhenten alta löydetty paljas naiseuden nahka. Mantereen ihmisillä oli tahto venyttää iho äärimmilleen ja piilottaa tai leikata pois ei-toivottu, arvet, luomet, pisamat ja syntymämerkit. Saaressa asuisi naisia, joilta puuttuisivat olemassaoloa rajaavat karmit." (s. 91.)

Kirjani kertoo karkotuksesta, uuden yhteisön muodostumisesta, ihmisen määrittämisestä, diagnooseista, leimoista ja nimeämisistä, nähdyksi tulemisesta, peilaamisesta, identiteetistä, juurista, vallasta, kutsumuksesta, aatteista ja opeista, taiteen ja mielikuvituksen voimasta, unelmista, surusta ja ilosta, lähtemisestä, perilläolosta, maisemasta, saarista ja linnuista, tietenkin. Jotakin sisällöstä kai pitää aina kertoa, mutta kuinka vaikeaa on luetteloida yksittäisillä sanoilla tai tiivistää edes virkkeillä kielestä ja näkymättömästä rakennettua kokonaisuutta, joka aukeaa vasta lukuprosessin myötä ja on jokaiselle lukijalle, myös kirjailijalle itselleen, omanlaisensa ja siten herkästi sanojen tavoittamattomissa, selittelemätön. (Kirjassa on Tiiralinna, mutta on myös sen rakenne, kaikki kerrokset, portaikot ja aukot, joita avataan ja suljetaan.) Ja kyse on tosiaan prosessista: teksti elää lukijan mielessä ja kokemuspiirissä myös ajan kanssa, kaikki ei aina aukea heti eikä tarvitsekaan, jää aukkokohtia. Niin me tässä kaoottisessa maailmassa elämme, etsimme selityksiä, merkityksiä, teemme (rohkeita) tulkintoja. Uskon tähän Kaisu Rättyän hienosti kahdesta kirjallisuuden opetuksen käsikirjasta referoituun ajatukseen: "Kaunokirjallinen teksti saa aina uuden elämän, kun joku löytää uuden tavan lukea sitä. Lukeminen on ensisijaisesti esteettinen kokemus, joka on aina yksilöllinen."

Mutta nyt on konkreettisten maisemien vuoro. Olen blogissani jakanut monenlaisia miljöitä sanoina ja kuvina, myös tämän romaanin syntysijoja. Tuntuu luontevalta kertoa niistä nyt. Romaani valitsee ja synnyttää itse oman tapahtumapaikkansa. Romaaniini tuli sekä fiktiivisiä että aitoja, reaalimaailmassa olemassa olevia seutuja. Porin Reposaaresta, entisen kotiseutuni maisemasta, muotoutui erään romaanihenkilöni lapsuusmiljöö. Onnistuin vuokraamaan Reposaaresta puoleksi vuodeksi pienenpientä hellahuonetta. Kotoni oli pieni ja pelkistetty, mutta siellä oli juuri sopivasti tilaa pohtia, kirjoittaa ja levätä. Reposaaren rauha oli ihanteellinen ajatteluun, työskentelyyn ja kävelemiseen. (Ah aallot, kalliot, rantasomerikot, lehtometsät, tervaleppätiheiköt, paarlastikasvit, merilasi ja -pihka, Villa London ja rakennuksiin pinttynyt mennyt aika!) Romaania kirjoittaessani yövyin ja inspiroiduin myös Seilissä ja Örössä. (Ah lehdes- ja paahdeniityt, merikaalit, sinisimpukoiden kuoriröykkiöt, orjanruusut, sairaalarakennukset ja kirkko!) Lisäksi kirjoitin romaania eräässä Näsijärven saaressa ja mielessäni matkasin myös Australian Rabbit Islandille (nyk. Peat Island), Swan´s Islandille Hockomock Headiin (paikkaan, jossa sielut asuvat) Yhdysvaltoihin, Normandiaan Jean Delacourin Edeniin ja Lintukotoon. Mitä matkoja nuo kaikki olivatkaan!

Romaaniani saa kirjastoista, kirjakaupoista sekä mm. Werner & Jarlista ja Adlibriksesta. Teoksesta on myös äänikirjaversio, lukijana toimii Leena Nuora. Antoisia luku- ja kuunteluhetkiä, saareutumista, lukurauhaa!

P.S.
Kirjan välistä löytyy sininen lukunauha. (Sinisen nauhan mysteeri aukeaa teille kirjan myötä.) Romaanihenkilöni Saga yritti käydä värittämässä nauhat mustiksi suojellakseen lukijoita, mutta urakkahan oli melkoinen. En siis voi varmaksi luvata, että hän olisi ehtinyt värittää kaikki. Olkaa varovaisia! Kerron myös, että kirjaa kirjoittaessani sain postitse salaperäisen kuoren, jonka sisältä löytyi kahdeksan metriä sinistä lettinauhaa. Ymmärrettävistä syistä pidän sitä lukitussa kaapissa.