lauantai 30. elokuuta 2014

-- kukaan ei tietäisi, vaikka hän seisoisi koko illan tässä

Ollaan yksin ja yhdessä, puhutaan kirjoittamisesta, juodaan viiniä, juodaan kahvia, ei juoda mitään, ollaan Helsingin yössä ja Tampereen päivässä, kävellään paljasjaloin ja korkeilla koroilla, luetaan runoja porukalla ja yksin ihan muuta, katsotaan toteutuvia unelmia (heidän, muiden, kyllä se ilo tarttuu), ollaan yksin, tiedostetaan kirjoittamisen tila, josta voi huhuilla muualle, vastata ja kysyä mutta jonne ei mahdu kuin yksin, jossa on pärjättävä ja uskottava (ja jossa nauttii enemmän kuin lienee sallittua, niin omien mittojen mukainen täydellinen tila, voinko olla tarpeeksi kiitollinen siitä), mietitään vapautta, mietitään yksinäisyyttä, yksin olemista, ollaan sopivasti epävarmoja ja keskeneräisiä.

"-- lähestyessään taloa hän alkoi epäröidä, menisikö hän sittenkään. Hän oli ennen astunut ovesta sisään joko asialle tai ilman asiaa, oli mennyt, jos mieli teki. Hän kääntyi maantieltä polulle, joka vei vei talon pihaan. Hän pysähtyi pihan reunaan. Koira juoksi maantietä eteenpäin, se ei ollut huomannut hänen poikenneen polulle. Hän ajatteli koiran jälkeen katsellen, ettei hän menisi sisään, jos koira häviäisi nyt hänen näkyvistään. Mutta samassa koira kääntyi, lähti juoksemaan pihaa kohti. Se oli jo eteisen ovella.
Hän seisoi pihalla ikkunan alla.
Oltiin ainakin kotona, hän ajatteli. Mies istui huoneessa radion ääressä. Hän näki miehen kumartuvan radion puoleen, radion ääni kuului ulos saakka, oli menossa urheiluselostus. Selostajan ääni kiihtyi, ihmisjoukko rämähti huutoon.
Hän ajatteli siinä seisoessaan, että kukaan ei tietäisi, vaikka hän seisoisi koko illan tässä, ei kysyisi, missä hän on. Hän näkisi valojen sammuvan talojen ikkunoista, ihmiset menisivät nukkumaan, eikä mitään muuta tapahtuisi. Hän ajatteli, ettei tapahtuisi mitään muuta, valot vain sammuisivat." (Marja-Liisa Vartio: Se on sitten kevät. Teoksessa Valitut teokset. Otava 1970, 152.)

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Maisema kaipaa unohtunutta vaaleanpunaista

Sain vieraan. Kysyi, koska olen pessyt ulkona kuivuvan ison räsymaton. En muista, joskus viime vuonna ehkä. Mies löysi sen varastosta. Halusin tehdä metsänpuoleiselle pihalle oleskelualueen, avasin maton asfaltille, nostin sinne tuolit ja pöydän. Taisimme juoda kerran kahvit. Sittemmin nostin maton kuivumaan vaaterekille, oli ehtinyt sataa. Matosta sai hienon sermin, jonka taakse piilottaa ruma polkupyöräteline fillareineen. Sitten matto vain jotenkin unohtui tai kauniimmin: ehkä siitä tuli osa maisemaa, haalean vaaleanpunainen kajastus vasten vihreää metsää.

Toisella pihalla on lisää vaaleanpunaista unohtunutta: läpikuultava mehukanisteri, se puolillaan punertavaa lannoitevettä, jota juotettiin seinällä hikoilleille samettiruusuille, siitäkin on jo aikaa, vaikka ihan justhan se oli, sekä henkaripuulla vanha vaaleanpunainen kylpytakki, vyö kadonnut ajat sitten, hihansuut hiertyneet pehmeiksi ja rikki, joku pyyhkii niihin aina kasvonsa. Ja kukkapenkissä kanervanpunaisina kukkivat oreganot, rehottavat karkulaiset menneiltä vuosilta, eihän niitäkään ole malttanut siirtää, perhosten suosikkiravintoloita. (Unohtui myös sitoa viinirypäleköynnös, se kurkottelee kukkapenkin yllä, pienet rypäleet roikkuvat kuin kulkuset, kohti tuulen pieksemiä malvikkeja, yksi varsi kukkii yhä vaaleanpunaisena, rypäle on rakastuneena lonkeroitunut sen seuraan, solminut pieniä rusettejaan, ne ovat nyt erottamattomat.)

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Tiloja



 

Mietin omaa tilaa ja yhteistä tilaa, laumaa ja lauman jäsenenä oloa, kimpoilen niiden väliä kaiken aikaa. Sekin kuuluu elokuuhun. Säntäily ja pysähtely, haikeus ja ilo, raivo ja raukeus. Tekstaan naisystäville, että herään aamulla tihkumaan. Istun sängyn laidalla ja pyyhin otsalta hikeä, joka ei johdu helteestä. Mikä minusta tihkuu, kuona-aineeet, hormonit vai angst, vai ovatko ne kaikki sama asia? Kirjoitan, että odotan omia aamujani, hiljaisuutta, rauhaa ja tilaa. Täällä kerron ymmärtäväni Nymphomaniac-elokuvan Joen äitiä, joka käänsi selkänsä perheelle, pelasi yksin pasianssia. Ymmärrän Mark Levengoodin äitiä, joka lähti ulkomaille yksin, lähetti perheelle kortin: "Täällä on ihanaa, en ikävöi teitä." Ymmärrän kaikkia Anne Tylerin romaanien karkaavia naisia, oman Kohinani Ilseäkin. Kirjoitan, että olisi mahdollisuus lähteä vaikkapa viikoksi, pidemmäksikin aikaa, mutta kipunoinnista ja kitkasta huolimatta kaipaan laumani ääniä, riitoja, huolia, iloja, ihoja, särmiä, röpöä, riitasointua, levollista kaaosta.

Mitä minä kaipaan? En tiedä. Onko se syksyä vai keski-ikää (ovatko ne sama asia), että haluaa heidät, miehen ja lapset, lähelle ja kauas? Vai onko aina ollut näin? En muista, harvoin on tasaista, ääriä enemmän. Helpottaa, kun ymmärtää, ettei ole jumissa. On koti, jossa on kerroksia. Voidaan väitellä mutta myös vältellä ja väistää. Istun alakerrassa kirjoittamassa, lapset ovat yläkerrassa, voidaan kulkea ylös, alas, ulos, sisään. Kaksi tai neljä tilaa. Voi astua ulos ja kävellä metsään, seisoa puron vieressä ja tuijottaa virtaa, puita ja polkuja, miettiä elämää metsässä, harmoniaa. Voi mennä makaamaan riippukeinuun, huojua taivaan ja maan välimaastossa, luottaa että kaikessa on luonnollinen rytminsä ja joku tai jokin kannattelee aina: tahto, voima, riippukeinun punottu naru, pylväs tai hermosäie. Voi kirjoittaa, se on viides tila, avarin kaikista.