torstai 29. joulukuuta 2011

Välipäivien parhaat

Olemme lukeneet ääneen tarinoita kirjasta Majatalo ja muita kauhutarinoita. Minä olen omina hetkinäni syventynyt kauan toivomaani Samuli Paulaharjun Syntymä, lapsuus, kuolema –teokseen. Yhdessä katsoimme kauniin ja puhuttelevan Viisi vuodenaikaa–elokuvan (traileri täällä), esikoinen kertoi mitä on koulussa oppinut buddhalaisuudesta ja samsarasta. Löysin googlella saman nimisen elokuvan, jota tosin ei taida saada käsiin ihan helposti.

Teimme metsäretken. Järvi nukkui ohuen kalvon alla, virtaukset kuin polkuja. Vesi putoili oksilta tiukuina. Meillä oli eväät, kahvia, kaakaota ja joulutorttuja. Tutkimme talon raunioita, tytär onki luumuhillolla lipeäkaloja.

Sähkökatkos käväisi vieraana, tosin vain tunnin tunnelmapalana, emme palelleet, pelänneet emmekä jääneet mitään vaille. Jääkaapissa odotti aiemmin päivällä tehty kanasalaatti. Meitä istui ruokapöydässä monta, oli kynttilöitä koko pöydän pituudelta ja kuohuviiniäkin lasilliset. Lapset hiipivät hämärän turvin suklaavarkaisiin, ei ollut sähkölaitteiden tuomaa meteliä, näimme taivaan tähdet. Yksi loman kohokohtia.

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

"Eikä sinne matka silloin
kovin kauan kestä..."


"Joulumaa on muutakin kuin tunturi ja lunta,
joulumaa on ihmismielen rauhan valtakunta.
Eikä sinne matka silloin kovin kauan kestä,
joulumaa jos jokaiselta löytyy sydämestä."
(Junnu Vainio)

Kiireetöntä & rauhallista joulua teille kaikille!
♥ Katja


(Kuva Lennart Helje: Snålvinter)

tiistai 20. joulukuuta 2011

Jokunen päivä ennen joulua

Perheen tiskikone ei enää jaksa. Se ammottaa tyhjänä luolana paikallaan, kylmä ja metallinen suu sillä, muoviset piikkihampaat, monta riviä ylhäällä ja alhaalla, suupielissä tahmaa viideltä vuodelta, mitä kaikkea onkaan herkutellut.

Olen opetellut pinoamaan likaisia astioita kauniisti tiskipöydälle. Satunnaisesti joku tarttuu tiskiharjaan, täyttää kuivauskaapit, levittelee pyyheliinoille lisää mukeja ja lautasia. Ihmettelen, että näin paljon astioita meillä. Sitten keitän kahvia.

torstai 15. joulukuuta 2011

Valkeilla glögeillä tumman suojelusenkelin kanssa

Kävin kustantamon valkeilla glögeillä, koin yhteenkuuluvuutta ja lämpöä. Kiintoisia ihmisiä, syvällisiä keskusteluja, saa olla sellainen kuin on kaikkine kummallisuuksineenkin. Olen tainnut vihdoin löytää paikkani.

Kotiuduin yömyöhillä. Dave Lindholm tuli tummissaan samassa junassa molempiin suuntiin. Ei sinänsä mitään ihmeellistä. Mietin vain, että jos minulla olisi (on) suojelusenkeli, hän näyttäisi (näyttää) juuri tuolta.

tiistai 13. joulukuuta 2011

Käsityöläisyydestä

"Kun Tuomas fiilasi loputtomiin tankojansa, hän sanoi sitä käsityöläisyydeksi itsessään. Entivanhaisilla käsityöläisillä oli kunniantuntoa työnsä edessä: tehdä renginkaappi tai morsiustuoli jossa oli oikeat suhteet ja joka miellytti silmää. Eli mahdollisimman hyvä runo tai suomennos jossa on oikeat suhteet."
(Helena Anhava: Toimita talosi. 2006, 187.)

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Kivinen tie

Kävelimme laulamaan kauneimmat joululaulut, teimme uunivoileipiä ja Rocky Road -suklaata (rusinoiden tilalle paloteltuja suklaapatukoita ja keksejä, tuli hyvää, mutta tavattoman makeaa). Ostin tyttärelle etukäteisnimipäivälahjaksi kudinpuikot, värikkäät, lasten kokoa. Itselleni hankin aikuisten version ja molemmille omat lankakerät. Harjoittelemme nyt yhdessä.

J.K.
YLE Teemalla kiintoisa dokumenttisarja Hulluuden historia.

perjantai 9. joulukuuta 2011

Annetaan ja vaihdetaan sanoja

Päänsärkypäivä. Tuijotan valkoisia papereitani, mustia kirjaimia, jotka eivät pysy riveillään, nukahtelevat ja putoilevat alemmas ensin irrallisina, sitten sanoina, tönäisevät allejäävän pois paikaltaan, kohta romahtaa koko arkillinen rivejä, sitten kokonaisia kappaleita.

Vain välimerkit jäävät. Tiesin, että ne ovat sitkeitä, mutta enpä arvannut, että jaksavat pitää noin tiukasti kiinni. Nyt näen lauseiden rytmin. Ta-ta-taa-ta-ta-ta-ta-taa.

Siinä ovat sanat lattialla epämääräisessä kasassa, partikkelit piiloutuvat yhdyssanojen alle. Ne ovat aina olleet aika ujoja. Siirrän niitä varovasti esiin.

Sanat näyttävät kaukaa katsottuina ötököiltä, raajoja ja tuntosarvia, rapinaa. Ehkä niistä voisi askarrella jääkaappimagneetteja, runoja tai mitä sitten haluaakin.

Kunnioitan ujoutta ja jätän partikkelit sekä muut piileskelijät kätköihinsä, mutta saatte nämä levottomat päällepäsmärit, osa on valmiiksi taivuteltu. Olkaa hyvät vain:

puukehyksissäni
kiittämätön
kieroutuneisuutta
kiitollinen
leikkimökkiensä
heijastusta
karvaisia
huohottaa
tummansinisen
korkokengät
koivukuja
bändin
taukoja
mutristi
viipaleiksi
monitonninen
palellun
palasaippuaa
kuiskailuja
Viola tricolor
peltirasian
syvänteisiin

Voisin ottaa vastaan sanavaihtureita, tökätä sitten tekstiin satunnaiseen kohtaan ja katsoa, ihmetteleekö kustannustoimittaja, paheksuvatko lukijat. Kommenttilootaan saa jättää ehdotuksia, jos uskaltaa. Kiitos.

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Hvem skriker i Juvlijuvet?


Satoi lisää lunta. Katselin aamulla norjalaisohjelmaa Juvli-joen rotkokanjonin öisistä äänistä. Saimme äidin yövieraaksi, söimme tomaattikeittoa, perunamuusia, poropyöryköitä ja rakuunaporkkanoita (yhdyssanaruokia). Teimme pihaan kaksi lumiukkoa, kävimme Kalevankankaan hautausmaalla ja Rauhaniemen rannassa (pidän tuosta virallisesta nimestä: Rauhaniemen kansankylpylä), sytytimme kynttilät, äiti kertoi nuoruuden rakkauksistaan, annoin tyttären nukketaloleikkeihin lapsuuteni muoviset Disney-hahmot.

On kirkasta. Aurinko paistaa, nostelen vuodevaatteita ulos tuulettumaan, syön mustikkapiirakkaa, säästelen sanoja, kirjoitan.

J.K. Joku oli hakeutunut blogiini Juvli-ohjelmaa etsimään. Se esitettiin Yle tv1:ssä nimellä Jokirotkon salaisuus eikä ole valitettavasti katsottavissa Areenalla. -- mutta Norjan tv tarjoaa sitä täällä. Kiitokset valppaalle Erkki Johannekselle vihjeestä.

maanantai 5. joulukuuta 2011

Jouluomena

Hion tekstejä, välillä turhauttaa. Onneksi on joulukuu. Teen mustikkapiirakan, siitä tulee kummallinen niin kuin leipomuksistani usein, vaikka harvoin touhuan jauhojen kanssa. Tai ehkä juuri siksi. Mies ripusti omenapuuhun jouluvalot, minä löysin aamulla nurmikolta punaisen joulupallon. Nostin sen oksalle, hieno jouluomena.

Ystävä on lähtenyt muutamaksi viikoksi Turkuun kirjoittamaan gradua. Kertoo, kuinka hienoja konsertteja siellä on. Yhtenä päivänä hän oli ajellut bussilla päätepysäkille, kuski oli kiireetönnä innostunut juttelemaan. Ystävä viihtyy ja voi hyvin. Minunkin tekisi mieli mennä. En tiedä, miksen lähde. Ehkä haaveilu on helpompaa. Mietin, mitä elämä olisi nyt, jos olisin aikoinani valinnut opiskelukaupungiksi Turun. Otin Jyväskylän ja Tampereen, kummallisia valintoja, jos on meren likeltä kotoisin. Tosin en minä silloin tiennyt, mitä aikuisena kaipaisin, suolaista vettä ja oikukkaita jokia.

J.K.
Meillä on ensilumi!

torstai 1. joulukuuta 2011

No, onkos tullut kesä nyt talven keskelle



Siivouspäivä. Kuraa ja tuulta. Löysin kamerasta heinäkuista valoa ja kukkaisväriloistoa. Muumikannu kukkasineen on syntymäpäivälahja ystävältä. Alimmaisen ruukkupuutarhan teimme omenapuun juureen kolean Ranskan matkamme jälkeen.

21 päivää lasten joululoman alkamiseen ja talvipäivänseisaukseen, sitten alkaa päivä taas pidentyä. Haaveilen hyasintin tuoksusta. Ihan kohta on sen aika.

maanantai 28. marraskuuta 2011

Happiness soup to banish the blues

"-- eating yellow foods will result in laughter and happiness. This, then, is a yellow soup to banish the blues." Nigella Lawson

torstai 24. marraskuuta 2011

Mannerjää liukui luoteesta kaakkoon

Olen lukenut keskimmäisen kanssa jääkaudesta. Mannerjää, hiidenkivet ja -kirnut, silokalliot, harjut, järvien synty. Haluaisin mennä tekemään ympäristöopin kokeen. Kertoisin sekaan ihan omiani, kuten miltä tuntuu maata ihosillaan Mäntyluodon Kallossa, tuntea kiven uurteet, kuunnella merta, tuulta ja lokkeja, miettiä ohiajavia rahtilaivoja, kypsyviä tyrnimarjoja ja miestä, hänen niskaansa ja tuoksuaan.

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Löysin sinut, Agnes!

Angst on jo niin tuttu seuralainen, että voisin antaa sille oman nimen. Angus tai Agnes? Googlaan. Mietin, onko tämä enne, pitäisikö antaa lisää merkityksiä, ehkä kyse onkin vain jonkin uuden syntymästä. Yleensä flowta edeltää uupuminen, tarpominen synkissä vesissä, pakkautuminen, sen jälkeen energisoidun, käyn aktiivisesti etsimään (tahallisia sivupolkuja, eksymisiäkin) ja äkkiä taas kohisee.

Agnes voisi olla tämä (Release me, totta vieköön!), mutta sitten löysinkin hänet:

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

En keksi otsikkoa

Olen matkannut taas. Huomannut, että Irlannin nummet ovat Mouhijärvellä. Olen ollut lukiaisissa esiintyjänä ja yleisönä, itkenyt ja nauranut muiden tekstejä, tavannut taas uusia kirjoittajia ja hiukan sukua ja läheisiä, tuntenut yhteenkuuluvuutta, kuullut että eräs novellini toimisi näytelmänäkin, saanut kannustusta, nukkunut kokonaisen yön levollisesti, herännyt lapsuudenkaupungissa kuura-aamuun, miettinyt mitä järkeä on pitää blogia, kun ei enää voi kertoa kaikkea kuten ennen eikä tiedä, minne vetäisi rajoja, kaikkea herkkää ja haurasta pitää suojella, mutta kova en ole eikä jaksa ihan kirjalliseksikaan ruveta (en osaa tai halua kertoa omasta kirjoittamisesta, se on niin henkilökohtaista ja pitkälti myös ihan arkista työtä siinä missä mikä tahansa työ, lukumakuni taasen on niin kumma ja vauhti hidas enkä näe kokonaisuuksia tai välitä niistä, kiinnitän huomion detaljeihin, haluan analysoitavaa ja kokonaisvaltaista pakahtumista, en niinkään selityksiä). Ja ettenkö olisi kyseenalaistanut kirjoittamista ihan muutenkin! Piinannut miestä pohdinnoilla sanoista, rakkaudesta, intohimosta sanoihin, kyllästymisestä, vastuusta, uupumisesta... sitten kuitenkin yrittänyt perata tekstiä, halunnut karata uuden luo ja pakoon molempia. Ja jossakin rakosessa ollut hiukan vaimo ja vähän äiti. Katsellut elokuvia, pinoittain on odottamassa... ja hämmentynyt, kokenut tulleeni vakoilluksi, saanut salaperäisiä alter ego -viestejä, joiden motiivia en ihan ymmärrä. Olen myös ylittänyt kykyni venyttää penniä, kiitos lauhan talven. Hengissä pysymme.

perjantai 4. marraskuuta 2011

Marrasreissu

Olen reissannut hiukan. Iidesrannan alikulkukäytävässä julistettiin maailmanloppua, sitten matkasin sata kilometriä ennen kuin alkoi tapahtua. Kauppahallissa sain toffeeta ja viereen pysähtyneeltä mummolta kaunokirjallisen idean. Äiti paistoi metsäsieniä ja leikkasi minulle lehdestä kotiin vietäväksi ikioman filosofin. Istuin pienessä puutalossa juttelemassa ventovieraiden kanssa kirjoittamisesta, moni heistä oli paluumuuttajia, en ihmettele. Yöllä en saanut nukuttua. Ensin yski mies, sitten nainen, lehti kolahti luukusta, ja sade piiskasi ikkunaa. Muuten oli hyvin hiljaista, kaduilla kuuli vieressä kävelevän sanat, kaikkialla oli tilaa. Olin ylimaallisen onnellinen. Joelle en kävellyt, mutta ajoin sen yli kuudesti.


perjantai 28. lokakuuta 2011

Staattisen arjen kaipuu


Koin kirjamessut: olin haastateltavana, tapasin sympaattisia esikoiskirjailijoita, kirjailijaystäviä sekä kustannustoimittajani. Ostin tämän kirjan kiitokseksi kummitytölle, joka oli meillä lasten seurana. Yömyöhillä tulostin apurahahakemuksen ja selasin kustannustoimittajan kommentit uudesta tekstistä.

En olisi malttanut nukkua, tekstit huutelivat luokseen, ja ilmassa leijaili valmiita lauseita, mutta ei kukaan levotta kirjoita. Lokakuun yöt ovat olleet unettomia tai fragmentteja. Olen saanut vaihtuvia unirakastajia, en juurikaan muuta. Aamulla olen kaivannut turhanpäiväisten miesten tilalle huoneita, tiloja ja suuntia, valveen kurinalaista struktuuria. Ehkä kohta taas, kunhan elämä asettuu takaisin arkisiin uomiinsa.

J.K. Kuva on vuodelta 2006.

torstai 20. lokakuuta 2011

Odelman ja hiljaisten sielujen seurassa

Odelman kanssa kuljen käsikädessä lokakuussa.

Huomenna perjantaina 21.10.2011 klo klo 13.00 YLE Radio ykkösen Kirjakerhossa teemana "Surrealistinen kieli ja muistin kuvat". Odelman lisäksi tarkasteltavana Silene Lehdon Hän lähti valaiden matkaan, Miki Liukkosen Valkoisia runoja ja Jenni Linturin Isänmaan tähden. Toimittajina Pietari Kylmälä ja Seppo Puttonen, keskustelijoina Vilja-Tuulia Huotarinen ja Mari Mörö. Ohjelma on kuultavissa hetimiten myös netissä.

Olen Helsingin kirjamessuilla WSOY-lavalla torstaina 27.10. klo 13.30 ja klo 16 Takauma-lavalla Ville-Juhani Sutisen (Torni), Anna-Kaari Hakkaraisen (Verkko), Antti Leikkaan (Melominen), Janica Branderin (Lihakuu), Jenni Linturin (Isänmaan tähden), Pia Pesosen (Urho Kekkonen Strasse) ja Iida Rauman (Katoamisten kirja) kanssa. Muiden esikoiskirjailijoiden, uusien lasten- ja nuortenkirjailijoiden sekä konkareiden esiintymisiä kannattaa kurkata messuohjelmasta eli täältä.

J.K. Eilen tuli hieno elokuva Yle Teemalta: Hiljaiset sielut. Katsoitteko? Se on nähtävillä myös täällä. Elokuva tuli uniini, ehkä joskus syntyy myös sanoja.

maanantai 10. lokakuuta 2011

Lokakuu



Metsäretkiä, tyhjentyneitä eväskoreja, täyttyneitä sienikoreja. Itsetehtyä suppilovahverokeittoa, pitkään hautunutta puolukkaista ruispuuroa, vettyvää pyykkiä narulla, siivouspäiviä, ruotsin sanoja, enkun sanoja, ympäristöoppia, suunnitelmia vaatehuoneen kesyttämiseksi, aamuväsymystä, syysloman odotusta, kirjoittamista aamusta iltaan, katkonaisia unia ja pieni neiti, jolla on nyt korvissaan kauan odotetut korut, koruissa merenkulkijoiden onnenkivi.

tiistai 4. lokakuuta 2011

Kirjallisen sateenvarjon alla

Kirjallisen juhlasunnuntain jälkeinen arkeen asettautuminen. Syksy ja sade.

Juttelin pitkän linjan kirjailijan kanssa luontokokemusten merkityksistä, yksinkertaisesta elämästä, juurista ja lapsuudentarinoista, tapasin kiinnostavia esikoiskirjailijakollegoita ja joitakin jo kauan kirjoittaneita, kustannustoimittajat olivat hurmaavia -- ja vaikka ruoka oli ihanaa, viiniä ihan liikaakin ja palvelu kuninkaallista, eniten tulin ravituksi ja päihdyin juuri kohtaamisista. On ilo huomata, mitä kirjallinen yhteisö voi parhaimmillaan olla: avomielinen, hyväksyvä, lämmin, hulvaton, syvällinen, empaattinen, aito. Yksinäisen työn ahertajana yhteisöön ja pitkään perinteeseen kuuluminen on tavattoman kannattelevaa. Hiukan kuin joku avaisi sateenvarjon, jonka alla kulkea säässä kuin säässä kastumatta. Ei taivu eikä lennä kädestä, niin arvelen ja toivon.

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Vieraan miehen kanssa




Olen ollut vieraan miehen kanssa saarella paljon pienemmässä talossa kuin tämä, jossa Odelma voisi asua. Olen katsellut, miten mies tarttuu kosteaan paperiin, ruttaa sen paperitolloksi ja sytyttää uunin, suoristaa selkänsä, ei puhu mitään, katselee merelle. Olen viihtynyt liian hyvin, saanut niskani kipeäksi siitä tuttavuudesta.

maanantai 19. syyskuuta 2011

Kaikki väki nukkuu eli kuinka elellä ihan tavallista elämää, vaikka Bo Carpelanin kirja odottaa

Olen yrittänyt pakottaa itseni vapaapäiviin ja lomailla kirjoittamisesta. Lauantaiaamuna voi herättyä kirjoittaa muistikirjaan jokusen sivun, sitten sulkea kannet ja elellä ihan tavallista elämää, luksustellakin hiukan: kulkea metsässä lasten, miehen ja eväiden kanssa, tervehtiä vastaantulevia retkeilijöitä reipashenkisesti, sytyttää nuotiota, juoda kiireettä jo hiukan haaleaa termarikahvia, löytää kalliosta kivinen istuin johon asettua, nojata maisemaan.

Olen rauhassa saanut istua ja tuijottaa järveä (mieli on pyöritellyt omaa ideamyllyään, mutta en tunnusta kyselijöille mitään, minä olen nyt luonnossa ja rentoudun, osaan painaa saappaan alta pyrkivät ajatukset matalaksi pelkällä tahdonvoimalla). Kotipihassa olen kerännyt ämpäreittäin aroniaa, ihanan suuria marjoja, kourallisen saa kun vain ojentaa käden. Olen googlannut mehu- ja hillo-ohjeita, pessyt pulloja. Illalla vaipunut keho raukeana sänkyyn.

-- mutta mitä tekee mieli? Ei suostu lepäämään, ei. Olenhan yöihminen. No, nyt kun olen riisunut saappaat jalasta ja makaan paljain jaloin, ne kaikki päivällä vaiennetut ryntäävät joukolla sängyn viereen. On pyöriteltävä hiljaisissa hämärissä ideoita ja velvollisuuksia, analysoitava ja spekuloitava. Minä sotken sitä massaa kuin viinirypäleitä. Tirskuu ja roiskuu. Ja taas uusi lapiollinen rahisevaa soraa siihen seokseen. Laihaa litkua on, monta lapiollista tarvitaan, sementtiä myös, ehkä aroniaakin pari saavillista, saadaan edes kaunis väri. Onko jotakin unohtunut? Mitä kaikkea on kesken? Entä jos... Nuku ja näe levollisia unia! Vedä peittoa ylemmäs, katoa sen syövereihin, katoa! Vedän ja piileskelen, ei auta. Pohditaan kaikki, paloitellaan pieneksi, nielaistaan pois, yskitään soraa ja sappikiviä, yritetään olla tukehtumatta. Hengitetään rauhallisesti, tyhjennetään mieli. Helppoa. Katso nyt, kaikki väki nukkuu.

Mutta Bo Carpelanin viimeinen teos Lehtiä syksyn arkistosta tuli. Kesti vuorokauden avata paketti. En tukehtunut, mutta haukoin henkeä, sydän oli pysähtyä. Pitelin käsissäni, olo oli kuin rakastuneella. Aarre se on. En tiedä, mistä saan riittävän pyhän hetken lukea sitä, minne kadota tuon kirjan kanssa.

perjantai 16. syyskuuta 2011

Rojua, romua

Torstaisin meillä siivotaan. Konkretiaa, konkretiaa. Raivataan, ihmetellään rojun määrää. Iho hikoilee, selkä taipuu. Eilen siirsin raskaita huonekaluja, ei siihen miehiä tarvittu, kaksi poika kylläkin. Sohva ja vanha kirjakaappi muutivat eri huoneisiin. Jätin miehelle lattian pesun ja vuodevaatteet. Sillä välin, kun hän ahersi, minä palkitsin itseni kävelemällä vesisateessa kirjastoon. Iho kastui, hengitti ja huohotti. Mieli lenteli. Selässä oli kevyt reppu. Hain vain varaamani angstiset ruotsalaiselokuvat, lapsille lukemista ja miehelle ranskaa.

Tänään lähden käymään sairaalassa. Kuulen, mitä romua ovat pääni sisältä löytäneet. Toivottavasti vain irrallisia sanoja, päättömiä lauseita.

tiistai 13. syyskuuta 2011

Kyl niit on paljon simmosii likkoi ketkä lukee

En etene lukemisessa, koska Göran Tunström oli niin nero. Luin taas vain pari sivua ja jäin sulattelemaan kohtaa, jossa hyvin erilaiset ystävykset, Splendid ja Sidner, päättävät hiipiä hullujenhuoneelle tapaamaan lehdestä lukemaansa Kahelia, miestä joka sekosi uskossaan, muuta selitystä miehen käytökselle ei keksitä. Kaheli asuu vintissä puisessa häkissä, riimittelee niitä näitä sekaviin repliikkeihinsä ja antaa itsestään tietämättään kohtalotoverin Sidnerille, joka joutui puoliorvoksi lehmien tallottua pojan äidin. En muista pitkään aikaan, jos koskaan, lukeneeni niin koskettavaa, lämmintä ja silti liki humoristista kuvausta sivullisuudesta, poikien välisestä ystävyydestä ja empatiasta. Tässä raapaisu:

- Tuntui siltä, yrittää Sidner saada sanotuksi rään ja kyynelten lomasta. -...ihan siltä kuin olisi istunut siellä itse... minä ymmärsin kaiken... mitä hän sanoi, kun ei uskalla puhua ja istuu isän kanssa keittiössä... tai koulussa... silloin minä ajattelen... etten ole todellinen, kun ajattelen äitiä, että hän on kuollut ja että minä... ikään kuin pystyn puhumaan hänen kanssaan... oikeasti... ja että minä olen varjo... (--)
- Mää ymmärrän. Se on sama juttu joskus kun sillon kun mää ajattelen isäukkoo, ettei hänel o jalkoi ja et hän on raajarikko ja et hän tuskin voi näyttäytyy kyläl... ja kun mää kuljen ja kannan hänet mettään ja muual mis mei saadaan olla rauhas. (--) - Et hän on niinkun pikkanen paketti. (--) Mut et mää niinkun kannan häntä, eikä päinvastoin... et mää olen niin vanha ja viisas, etten mää oikeen jaksa ollakaan.
- Sama täällä. Minä olen niin vanha ja ymmärrän kaiken. Mutta että on yksin ja että vain sinä ymmärrät.
- Ja sää sit. Olek sää tuntenut et sää tahdot kuolla, sääkin.
- Joo.
(--) - Vaikkei ihan viel. Ei ennenkun on päässy likistää jotain likkaa.
(--) - Kukaan ei ole... kiinnostunut minusta.
- Vaik yks kyl kattos minuu.
(--) Niinkö hän teki?
- Juu, hän pikkasen.
- Minua ei ole kukaan.
Splendid yrittää lohduttaa Sidneriä.
- Mut ihan pikkasen vaan. Mää varmaan luulin vaan.
- Kyl hän varmaan katsoi. (--) Minä en pääse ikinä naimisiin.
- Ääh, tietyst sää pääset. Ja määhän kuvittelin vaan.
- Tiedäthän etten minä ole niin kuin muut.
- Enkä mää. (--) Meinaaks sää sen takii kun sää luet... Kirjoi ja simmosii?
- Niin, eihän minulla ole ketään kenen kanssa puhua sellaisesta...
- Se on selvä et sää pääset naimisiin. Kyl niit on paljon simmosii likkoi ketkä lukee. Vaik ne ei puhukkaan siit.
(Göran Tunström: Jouluoratorio. Suom. Arto Häilä. 2. painos. 1984, 90-92.)

maanantai 12. syyskuuta 2011

Pistä minut purkkiin


On ollut puhetta vaatimuksista, ei parisuhteen sisällä vaan ihan toisenlaisessa yhteydessä. Miten paljon voi haluta, mikä on tarpeeksi, eikö mikään riitä? Paljonko voi itse antaa, huomaako antaa? Tuli mieleen allaoleva runo:

"Rakas,
en pyydä sinulta paljon
mutta anna minulle kivikkopuutarha
anna minulle kainalokuoppasi
pysy sisällä kanssani
kun mannerlaatat siirtyvät
anna minulle keskikokoinen saari
näytä minulle joitakin kaupunkeja
anna minulle tilaa
vaikka vaatehuone
ankkuroi minut
helli minua
helli
ota kainaloon
näytä minulle tilkku jalkojen seistä
valtaus
unohdettu paikka
kiinnitysköysi syrjäisellä seudulla
Ei paljon vaadittu
mutta anna minulle lähes uskonnollisia kokemuksia
anna minulle sirkushuveja
ja hiukan hurmosta
saata minut ymmälleni
osoita mäntyä joka tanssii
anna minulle kaikki oikein eikä mitään väärin
kanna minua
pistä minut purkkiin
avaa kansi
avaa
ole poijuni vedessä
kestä pitkään
kaitse minua kun vuorokausi vaihtuu
helli minua kainalokuopassasi
ryöstä minut
pidä minusta huolta
ressuttele minua
ressuttele
kampaa tukkani
pidä kiinni päästäni
anna minulle kivikkopuutarha
kaiva jalkani esiin
jää henkiin jälkeeni
anna minulle hengitys
ja syy kaikkeen
valvo kun minä nukun
anna minun talvehtia luonasi
paranna elämänlaatuani
ota minut kotiin
pidä minut
tee minulle voileipä
nouse kanssani
nosta minut
pidä minua pystyssä
anna minulle maakellari

(Solja Krapu: Minä tarvitsen bussikuskia. Suom. Harri Rinne. Johny Kniga. 2002, 91-92.)

-- ja tämä, tietysti!

lauantai 10. syyskuuta 2011

Huomaa kaikki hyvä


"Voi teitä nykyajan nuoria! Aina pitää olla jotain suurta ja mahtavaa! Minulla ei ole aavistustakaan, minkä värinen keskusta kukassa on." -- "Tietysti haluan mielelläni nähdä sen", hän jatkoi. "Mutta en todellakaan odota mitään erityistä. Tarkoitan, että kukka on mielestäni kaunis, oli se millainen tahansa. Olen varmaan enemmänkin kuin tyytyväinen - ja juuri sen vuoksi, etten etukäteen odota mitään erityistä. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan?" -- "Ihmiset, jotka odottavat aina jotain suurta, pettyvät aina. Kannattaisi muistaa se." -- "Opettele ottamaan asiat vastaan sellaisina kuin ne ovat. Huomaa kaikki hyvä, mitä elämässä vastaan tulee, mutta älä odota liikoja."
(Hussey, Charmian: Salaisuuksien laakso. 2005, 41-42. Suom. Paula Korhonen.)

maanantai 5. syyskuuta 2011

‎"Maan pehmeää ihoa vasten minä soin"




Olen käynyt lapsuusseudulla, astunut hurmaavaan puutalokortteliin, tavannut serkkuja, jutellut aamuyöhön, menettänyt ääneni puhumisesta, potenut flunssaa, saanut piristykseksi ystävältä luettavaa ja suklaata, katsellut hömppää, kaivannut viimevuotista metsää.

torstai 1. syyskuuta 2011

Sanojen maailmaan hän oli muuttanut
eli Tunström-makupala

"Aina tuntui siltä kuin olisi palannut kotiin sanojen tyyssijaan. Aronille olivat asiat olleet suljettuja ennen kuin hän tapasi Solveigin, maailma ei ollut häntä halunnut. Niin voivat ihmiset tulla toistensa tykö, sellaista heillä oli ollut. Hän sai seurata miten Solveig mursi auki asian toisensa jälkeen, niin että niistä tuli yltäkylläisiä, merkityksiä hohtavia. Sanojen maailmaan hän oli muuttanut."
(Göran Tunström: Jouluoratorio. Suom. Arto Häilä. 2. painos. 1984, 30.)

tiistai 30. elokuuta 2011

Kirjailijat ovat ihmisiä, jotka...

"- Kirjailijat ovat ihmisiä, jotka eivät pysty normaaliin kanssakäymiseen muiden kanssa vaan joutuvat hakemaan toisen kanavan kommunikaatioon. -- hän -- tuntee jatkuvasti tarvetta selittää itseään. Kirjoittamalla minäkin yritin löytää yhteyttä muihin ihmisiin. Tiesin että mukana oli myös itsensä esiin tuomista, koska viestintä oli yksipuolista. -- uskon ihmisten haluun samastua ja eläytyä.

Kun ihminen yrittää mahdollisimman tarkasti sanoilla kertoa toiselle ihmiselle sen mitä hän tuntee ja mikä on hänelle totta, se on mielestäni korkein kommunikaation muoto. Sanojenkin välityksellä voimme päästä niin lähelle toisiamme, että aistimme toistemme toiveet, pelot, uskomukset, rakkauden. Kun sanat muuttuvat tuntemuksiksi, se on kirjallisuutta. --

Ihmiset ovat loppujen lopuksi aivan samanlaisia. Emme ole julmia toisillemme. Meillä on sama tarve tietää toisistamme muutakin kuin vain juoruja. Me välitämme.

Tekstin kautta voin katsoa sinua silmiin ja sanoa: "Minä olen tällainen. Otatko minut vastaan?" Kaikessa muussa kommunikaatiossa pelkään ja peittelen liikaa. --"
(Reko & Tiina Lundán Viikkoja, kuukausia. 2006, 110; 178-179.)

maanantai 29. elokuuta 2011

Elefantit saivat vettä, minä kuuntelen Jouluoratoriota ja haaveilen valaista

Hautajaiset. Valkoisia ruusuja, torvisoittomusiikkia. Kotiin torilta kimppu auringonkukkia ja savukalaa.

Ulkoilmaelokuvat, joista jo kerroinkin. Juotimme Vettä elefanteille, itse nautimme viiniä, kahvia ja limskaa. Lapsille levitettiin verannalle patjat, tyynyt ja peitot, pihamaalle siroteltiin pikareissa tuikkukynttilöitä. Kuopus katseli valkokankaan sijaan taivasta, laski sinne syttyviä tähtiä. Niitä oli paljon enemmän kuin minä olisin antanut elokuvalle. Oli lämmin yö, elokuun viimeinen viikonloppu, surusta huolimatta täydellinen. Nukuin pitkästä aikaa sikeästi, heräilemättä.

Nyt on arki taas. Pakollisten velvollisuuksien rinnalla suunnittelen lukemisia, vaikka kirjoittaessani ja liikaa ohjelmoituna en oikein pysty keskittymään muiden sanoihin. Etenen pienin askelin
Göran Tunströmin Jouluoratoriota, joka on odotellut jo kauan. Romaani ansaitsee hitauden. Tunström tarjoaa yhtä kokonaisvaltaisen lukuelämyksen kuin Bo Carpelan. Inspiroidun, pidän paussia, vedän henkeä, annan sykkeen tasaantua. En ahnehdi. Maistelen lauseita, hienoa kieltä, Arto Häilän käännöstä. Palaan takaisin, luen ääneen, alleviivaan. Monta Tunströmin teosta on suomentamatta, suren sitä. Seuraavaksi etsiydyn valaiden seuraan, minua odottelee Silumiini-blogistakin tunnetun Silene Lehdon esikoisteos Hän lähti valaiden matkaan, jota olen jo selaillut. Hieno, mieluusti olisin ostanut kovakantisena.

keskiviikko 24. elokuuta 2011

Vapaapäivä

Teen järvenrantakävelyn. Vesi on matalalla, ahvenilla hyvä olla, aurinko paistaa kirkkaaseen veteen, vesikasvien varjoja, haukea ei missään. Suo tuoksuu, poski on lämmin, joku kulkee ihan vieressä ja kuuntelee, kun mietin ääneen.

Kirjoittaa ei tarvitse joka päivä, se on vaikea oppia. Saa pitää joskus vapaata, suunnitella minkä elokuvan heijastaisi elokuun yöhön lakanalle, pohtia ripustaisimmeko kankaan kahden puun väliin, katsoisimmeko elokuvaa vai metsää.

tiistai 16. elokuuta 2011

Mobiili työpaikka


Tänä vuonna minä en saanut lukujärjestystä, mutta on tehty muuten työaikajärjestelyjä. Hetken kestää päästä vauhtiin, yritän suoda sen nyt itselleni, vaikka kohtalaisen armoton luonne olenkin. Aamukirjoittaminen ei oikein vain sovi minulle, vaikka olen niin kovasti yrittänyt rukata itseäni itsenivastaiseen rytmiin. Kaikki yön raskas istua pönöttää siitä huolimatta harteilla ja on sitkeä poisravisteltava. Aamukävelystä olen huomannut olevan hyötyä, matka kotoa lasten koululle ja takaisin on juuri sopiva matka ja seura ainakin menomatkalla loistavaa. Usein tuntuu hullulta palata, kun kaikki muut kulkevat toiseen suuntaan, avartavat reviiriään. Ehkä hyppään jonakin aamuna bussiin minäkin, lähden töihin, minne nyt huvittaakin. Kirjoitan kahvilassa, kirjastossa tai puistossa. Syön lounaan, tulen töistä ja haen lapset. Kiehtova ajatus, vaikka tulisikin kiire survoa nuo kaikki muutamaan tuntiin ja luultavasti laskisin, paljonko kirjoitusaikaa kuluu pelkkiin matkoihin. Pitänee silti joskus kokeilla. Vielä, kun löytäisi työkavereita samaan hommaan, saisi sen puuttuvan työyhteisön.

maanantai 15. elokuuta 2011

Paussilla

Lapset aloittivat koulun jo viime viikolla, pieninkin. Katson kelloa ja mietin, koska lähden hakemaan häntä. Koti tuoksuu vanhoilta unilta. En ole omiani kertonut pitkään aikaan. Kuljen yhä taloissa, joita ei enää ole.

En saa mitään aikaiseksi. Ei ole inspiraatiota, ei mitään, ja muistitikku on kiinni kannettavassa, kannettavan olen hukannut. Olen yrittänyt niin tehokkaasti imeä kesän rippeitä, kulkenut koneen kanssa ulkoilmassa, muistanut sentään hakea yöksi sisälle, eräänä aamuna se löytyi kylpyhuoneesta. Onneksi kukaan ei ollut suihkuttanut vettä päälle, vaikka kuulemma muistitikut kestävät jopa pesukonepesua, jonkun housuntaskuun oli kerran unohtunut. Ehkä pitäisikin pestä, jospa kone linkoaisi turhat sanat pois ja järjestäisi tekstissä kaiken muunkin parahultaisesti.

Kotiin tulvii harmaata valoa, poikkeuksellisen harmaata. En muista, että olisin pessyt ikkunoita keväällä, ei pessyt mieskään. Olisi kannattanut. Elokuun auringossa on jo valmiiksi niin luovuttanut sävy. Jonkun pitäisi siivota täällä, tarttua tunteettomasti paperikasoihin ja lajitella pois. Paljon olisi raivattavaa, pitäisi tehdä tilaa syksylle, linnuttomille aamuille.

lauantai 13. elokuuta 2011

Akkuja lataamassa




Viime viikonloppuna ehdimme lapsuusmaisemiini Poriin, Mäntyluotoon ja Reposaareen. Ei taida olla mitään, mihin meri ei auttaisi. Maata aaltojen piiskaamalla kalliolla avaran taivaan alla - en tiedä juurikaan elvyttävämpää.
(Ylin kuva miehen ottama.)

tiistai 9. elokuuta 2011

Yötöissä Ranskassa

Iltaöisin vetäydyin huoneen nurkkaan, sammutin pois ympäristön äänet (välillä siihen tarvittiin saippuakuplia, välillä kuppi kahvia tai lasi viiniä) ja avasin oven ikiomaan maailmaani. Joskus palattuani kerroin muille kuulumisia sieltä, luin tekstiä ääneen kuullakseni sanat ja lauseiden rytmin, yleisön kommentit. Kirjoitin pedantisti lähes joka päivä, vaihdoin fontin vedenvihreäksi, jotta voisin kotiin palattuani vertailla matkalla syntynyttä Suomessa kirjoitettuun tekstiin. (Näkyykö ympäristönvaihdos sanoissani, miten?) Sain hiottua ja lihotettua jo valmista ja luotua hieman uutta. Ei hassumpi kesäyötyö.

Chartres







Chartresin katedraali oli lempipaikkojani. Kävimme kahdesti. Loputon ihme. Korkea sisäänsä sulkeva tila, hämäryys, kauneus, levollisuus, ei ruuhkaa. Ripitystä kolmella kielellä, lasimaalauksia, mystinen labyrinttikuvio katedraalin lattiassa, pyhiinvaeltajat kulkivat sitä paljain jaloin, avoimin kämmenin. Pienessä myymälässä myytiin rukousnauhoja ja labyrinttikuvioisia hiirimattoja, ostimme molempia.

Trouville-sur-Mer





Teimme ihanan päiväretken Normandiaan Trouville-sur-Meriin. Vuorovesi, meri, simpukankuoret, ravut, kivet, hiekkaranta, laiturit, rantapiknik, kalapuodit, äänet, tuoksut. Kamera jätettiin autoon, paljon tallentui mieleen. Näihin maisemiin haluaisin palata, viipyä kauan.

Vakoiltua










Pariisi













"Ensimmäinen viikko Pariisissa! Mikä huumaus! Kävellä, kävellä, kävellä ympäri, - kävellä enemmän kuin kotona kokonaisen vuoden aikana. Jalat iltaisin täynnä helvetin tulta, mutta kaikki kipu unohtuu, kun edessä on aina uutta ja uutta."

Mika Waltari: Matkakertomuksia.

Pariisi perheen kanssa, Pariisi kaksin, Pariisi ennakkokuvitelmissa, Pariisi todellisuudessa. Jonoja, turisteja, kiirettä, välimatkoja, hymyttömyyttä, showta, elokuvakuvaukset, leffateattereita, kirjoja, kuppiloita, moskeijan puutarha, hiilloskanaa, minttuteetä, leivoksia, huiveja, villa- ja kauluspaitoja, ovia, ikkunoita, parvekkeita, historiaa, nykyaikaa, tulevaisuutta, mustavalkokuvia, nostalgiaa, eleganssia, kerjäläisiä, kadullanukkujia, koiria, me.

tiistai 2. elokuuta 2011

Suru tuli

Piti kertoa ja kuvittaa Ranskan matkaa. Suru tuli väliin. Äitini miesystävä kuoli eilen kesämökillään, me ajoimme pelto- ja järvimaisemien halki surun keskelle, poimimme jäljelle jääneen mukaamme, toimme meille kotiin, puhuimme, peittelimme. Isä sairasti monta vuotta Alzheimeria, olimme valmiita, odotimme armahtavaa kuolemaa, tuli talvi ja vei, jätti ikävän, joka heräsi vasta myöhemmin. Äidin miesystävä kuoli täysin yllättäen, kesken kesäpäivän askareiden. Aavisti, niin hellästi puheli koko päivän, sanoi äiti. Taisin minäkin. Ostin sinulle viime viikolla mustan mekon, kerroin minä äidille.

Mietin nyt tätä kaikkea keskellä rehevää perhe-elämää. Välillä tuntuu, että olen kuoleman kyllästämä, tuonen tuttava, melankolia alati käsipuolessani, halusin tai en.

sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Talo Ranskassa










Meillä oli talo Ranskassa, pienessä kylässä, jonne pääsi ajamalla loputtomien pikkukylien ja peltojen halki. Pellon pientareilla kukkivat unikot, leikkuupuimurit kaatoivat satoa pimeässä yössä. Kotikyläämme tultiin aurinkokuninkaan akveduktin alta, pienet kadut olivat kapeita ja remontissa. Asuimme keskellä tyypillistä omakotialuetta. Piha oli iso ja rehevä, runsaasti korkeita lehtipuita, puun rungoilla murattihuntua, mikrokosmoksessa kymmenittäin leppäkerttuja. Katolla kujersi aamuisin kyyhky, öisin pihaa halkoivat lepakot. Jos olisin asunut talossa vakituisesti, olisin karsinut taloa pimentäviä puita, kantanut pihaan saviruukkuja ja istuttanut ne täyteen pelargoneja, laatikoihin samettiruusuja, sinne tänne ruusupensaita ja salkoruusuja.

Aamuisia oli koleaa ja yleensä satoi. Hienon hienoa sumutetta, valtavia pisaroita tai vinoa piiskaa. Iltapäiväksi kirkastui. Teimme retkiä, kävimme ruokaostoksilla, pesimme pyykkiä tai viihdyimme pihapiirissä. Lapset grillasivat vaahtokarkkeja takapihan grillissä, perustivat salaseuroja, valokuvasivat ja lepäilivät riippumatossa. Illalla panimme takkaan tulen. Olin pakannut mukaan ihan vääriä vaatteita, vaikka tarkkaan sääennusteet ennakkoon luinkin. Iltaöisin perhe rauhottui pelikorttien, piirtämisen, editointien, lehtien tai elokuvien pariin. Mies kävi irrottelemassa yläkerran huoneiden nurkista lukit. Maisteltiin pieniä leivoksia, kaadettiin lasillinen viiniä, kuunneltiin sadetta. Minä istuin kirjoituspöydän ääreen ja aloin kirjoittaa.