Talvesta kevääksi. Kirjoittamista, kuolemaa, koronaa, kaipausta, katoavaisuutta. Maat ja taivaat. Ja aina kaiken ylle piirtyy toivo, lupaus valosta, vehreästä, kesästä, jatkuvuudesta.

Yhtäkkiä kesän kirkkaus ja puolivuosisatainen minuus. Onko tuo mummulan niitty vai jokin myöhemmin löydetty, missä, milloin? Vai ovatko niityt ikuisia, ajattomia, loputtomassa kesässä? Olenko sama kuin lapsena, olenko sama kuin eilen? Kuljetanko kaikkia eilisen minuuksia mukanani, vai onko osa putoillut pois? Mitä kaikkea muistan, mitä olen unohtanut ja miksi? Mikä on ollut hyvää ja tärkeää, mikä kivuliasta? Mitä on vielä odotettavissa, mitä odotan? Kauanko elän? Tietääkö joku, vai onko kaikki vain sattumaa?

Miten täyteläistä, tiheää ja runsasta elämä on ehtinyt olla jo nyt, paljon hyvää ja onnekasta, myös surua ja kuolemaa. Isäni suvun puolelta aiemman sukupolven suojamuuri on liki kokonaan kaatunut. Seison kuoleman edessä silmät auki. Kerron sille lapsista, koirasta ja kanista, jonka se juuri otti luokseen. Kerron, että ymmärrän menetysten merkityksen, ne ovat kasvattaneet yhtä paljon kuin syntymät, molemmat ovat alati yhtä käsittämättömiä ihmeitä, kumpaakin alituiseen mietin, kummastakin kirjoitan. Kuolema nyökkää ja lähtee työhönsä, niin lähden minäkin. Tuulee ja kukkii, aurinko paistaa, lipputangossa heiluu suuri valkoinen kangas, juodaan kahvit, ollaan yhdessä, rakastetaan, puhutaan elämästä.

 
"(--) Minkälainen käsitys sinulla on ajasta. Onko se Jumalan 
pienin lemmikki, joka nuolee sormiamme kun nukumme?
Onko se Jumalan naapuri, joka paiskoo parvekkeelta rojua
niskaan, Jumalan sisäkkö, joka suurustaa kastikkeemme
pölyllä? Ja äkkiä, nopeasti, onko se vartti vai kolme 
minuuttia?

Mitä ehtii kolmessa minuutissa? Hörpätä kupin kahvia,
kuunnella iskelmän. Kuolla! Mitä kahdessa ja puolessa,
vaihtaa kanavaa, härnätä kissaa. Kuolla. Voi, mitä ehtii
ihminen kahdessa minuutissa, avata oven, ajaa hissillä, kuolla.
Mitä puolessatoista, mitä minuutissa: kuolla, luoti osuu
suoraan sydämeen. Kuolla puolessakin minuutissa ehtii,
ei pitkiä puheita, kuolonkouristuksia, korahdus riittää.
Viisitoista sekuntia, joskus se henki vaan lähtee, jonakin
hetkenä olet poissa. Kolme, kaksi, yksi, nolla, sinua ei enää
ole. Tai minua. Joku meistä puuttuu. Linjoilla pitkä hiljaisuus,
ei kuulu liikenteen kohina, ei ilmastointilaitteiden hurina,
aterimien kilinä, kolina, ei ohikulkijoiden puheensorina,
ei harhailevien radiosignaalien ja auringonpilkkujen ritinä,
mitään." (Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän. WSOY 2016, 17.)

Ihana runokokoelma rakkaudesta, peloista, naisen elämästä, perheestäkin. Teoksen ilosta, jopa hulvattomuudesta ja jonkinlaisesta kansien läpi ja sivujen yli tulvimisesta, ehkä sen voisi sanoa niin, tuli mieleen Solja Krapun runot, pidin laulullisuudesta, monipuolisesta intertekstuaalisuudesta, kieli elää ja keskustelee (huutelee ajassa, muistaa), ja sen kautta tuttuudesta, uusista kytköksistä, löydöistä, sidosteisuudesta, pureskeltavasta.

Luin tämän kokoelman peiton alla flunssassa (toivuin ennätysnopeasti, vaikka flunssa pitää otteessaan yleensä kauan. Runot parantavat). Yritin lukea myös sohvalla mutta siitä ei tullut mitään. Mietin, että ehkä runo kaipaa sängyn, (lukijalleen) kaiken levon, tilan ja sen vapauden, joka on vain makuuhuoneessa, ja ehkä runoja tulee tai saa pitää joskus tuossa asennossa, ylösalaisin, lukijan kattona, maata itse sanojen alla ja tuijottaa näkymää kuin taivasta, tulkita yläilmoja (sillä tässä kokoelmassa on myös taivaita, lintuja, säitä ja meteorologi, joka tosin taitaa pudota pelistä pois), katsoa, näkyykö kasvoja, sieluja vaiko pelkkiä pilviä vain, ei sekään olisi huono, nehän ovat valtavan monimuotoisia ja kauniita.

Mieskin halusi lukea (annoin hänelle hääpäivälahjaksi fragmentteja kokoelmasta), nappasi kirjan käteensä ennen nukkumaanmenoa ("Jestas, nää on hyviä!") ja ehti liikuttua aukeamasta, jossa puhutaan sanoista, lapsen kielellistä kehityksestä, nuoren kielestä ja uhmastakin.

"(--) Alussa oli / sana, kato, oho. Sillä ilman sanoja ei kukaan kävele vetten / päällä, ilman sanoja käpy on käpy, ei lehmä lapsen / kämmenellä. Alussa oli rääkäisy, iso parku: olen olemassa / Ja se ilmoitus jäi nurkkia kiertämään, kylpyhuoneisiin, / saleihin, salonkeihin, näyttämölle, kirjoihin se jäi, / (--)" (emt., 46.)

Voisiko ammatikseen availla ovia ja astua vieraisiin koteihin, vanhoihin, kaiken nähneisiin taloihin? Saisiko keittää kahvit, katsella ikkunasta ulos, kuunnella talon äänet, selata kirjanselkämykset, laskea taulut, maata lattialla auringonläikässä, olla turvassa kiireeltä, tapahtumilta, uutisvirralta, sairastumisilta ja kuolemalta, nukkua hyvin yön tai kaksi, pestä astiat, siivota jäljet, varjot lattialta, sitten sulkea oven ja astua takaisin todellisuuteen?

Taivaallista menoa

Olen katsellut Yle Areenasta Taivaallista menoa -dokumentteja. Hienoja pohdintoja. Poimin talteen esimerkiksi nämä:

Lars Huldén:  
"Voit uskoa, mitä haluat, mutta jos alat uskoa olevasi oikeassa, olet luopunut uskostasi, sillä usko on kaipuuta."

Mark Levengood:
"-- tapasin jännittävän ihmisen, jolla oli ystävä, joka oli suomalainen sotaveteraani. Hän oli sotilaana ampunut venäläisen, mutta tämä oli vain haavoittunut, ja hän alkoi hoitaa tätä. Miehen haavoja hoitanut sotaveteraani sanoi tavanneensa Jumalan sen ainoan kerran. - Oliko venäläinen siis Jumala? Mies tuhahti, että etkö tiedä, että Jumala on verbi."

Anna Lindman:
"Vaikka puhun paljon kuolemasta ja ajattelen sitä, niin pääsen lähemmäs elämää. Elämästä tulee selkeämpää, kun ajattelee kuolemaa ja joutuu kohtaamaan sen. -- Sellaista, joka kertoo peloistaan tai ajatuksistaan kuolemasta, voidaan pitää vähän liian herkkänä tyyppinä. -- Haastattelemani filosofi sanoi, että synnytyskokemus ja valmistautuminen kuolemaan on eksistentiaalinen kokemus. Syntyy uutta elämää ja itse vanhenee. Silloin astuu askeleen ylemmäs elämän hierarkiassa. Minusta tulee äiti ja äidistäni tulee isoäiti. En ole enää nuorin."

Lindmanilla on samanlainen kokemus kuin minulla: kuolematietoisuuteen (uudelleen ja vahvemmin) havahtuminen oman lapsen syntymän likellä. Minulla syynä oli isäni kuolema (sen rinnalla useat muut kuolemat) esikoista odottaessani, sen läsnäolo ja pohdinta uuden elämän rinnalla, vahva kytkös sekä lähtevään että saapuvaan, olla seinämänä, saattelijana ja vastaanottajana, paradoksi, jonka kanssa on silmäkkäin sen jälkeen, viimeistään, alati, seikka jota alituiseen pohdin ja josta kirjoitan usein, sillä siinä lienee suuri osa olennaisesta.

Tapasin koivikossa isäni

Unessa yritin valokuvata kuollutta isääni, joka kuljeskeli keväisessä koivikossa, niin kuivassa ettei vihreää vielä missään. Mutta miten kaunis valo, paistoi kuulaana hänen takaansa, hohtavia harmaan sävyjä. Eikä kamera totellut, ei tietenkään, en saanut tavoitettua mitään. Mikä tarve tallentaa kaikki, unissakin! Ehkä sitten, kun alan taas siivota ja laskeudun sängyn viereen kiskomaan sen alle hautautuneita kirjoja, muistiinpanoja, astioita, mennyttä, löydänkin haalistuneen polaroid-kuvan. Siinä isä seisoo kasvot kohti minua, koivikko on laiha, paljas ja ujo, kuva hehkuu silkkaa hopeaa, varisee kädelleni pölynä. Tai sitten se on jo minussa, hiuksissa, harmaina aavistuksina. En tarvitse kuvaa, en sittenkään. Peili riittää.

Suru tuli

Piti kertoa ja kuvittaa Ranskan matkaa. Suru tuli väliin. Äitini miesystävä kuoli eilen kesämökillään, me ajoimme pelto- ja järvimaisemien halki surun keskelle, poimimme jäljelle jääneen mukaamme, toimme meille kotiin, puhuimme, peittelimme. Isä sairasti monta vuotta Alzheimeria, olimme valmiita, odotimme armahtavaa kuolemaa, tuli talvi ja vei, jätti ikävän, joka heräsi vasta myöhemmin. Äidin miesystävä kuoli täysin yllättäen, kesken kesäpäivän askareiden. Aavisti, niin hellästi puheli koko päivän, sanoi äiti. Taisin minäkin. Ostin sinulle viime viikolla mustan mekon, kerroin minä äidille.

Mietin nyt tätä kaikkea keskellä rehevää perhe-elämää. Välillä tuntuu, että olen kuoleman kyllästämä, tuonen tuttava, melankolia alati käsipuolessani, halusin tai en.

Kaulailee kalman kanssa

Nukkumaan mennessä mietin miehen kanssa, että nukumme nyt ihan väärinpäin. Ennen oli itä-länsi, nyt on etelä-pohjoinen. Mitä tästä seuraakaan? Tuli mieleen Kirsi Kunnaksen Jaakko Vaakko, vanha vesirotta:

"Ja nyt - katsos, nyt se juoksi
suoraan kaislavuoteeseen
ja makaa jalat luoteeseen
ja kuono kohti kaakkoa."

Jaakko sairastui flunssaan (muista syistä), meilläkin on nyt yksi sairas: omassa huoneessaan nukkunut tytär kurkunpäätulehduksessa. Minä tapasin yöllä vainajia, makasin yhden vieressä, kunnes hän sai puhelinsoiton, nousi ylös ja kuuli olevansa kuollut.

Olen hukannut ja löytänyt talovalokuvani

Kuu on notkahtanut takaisin oikeaan asentoon, aamulla saan unettomuuden katkaistua, haluan ajatella niin. En nouse silloin kuin muut, tänään ei ole pakko. Jo muutama tunti auttaa, alan heti nähdä unta. Unessa en ole sovittelija vaan jämäkkä suun puhtaaksi puhuja enkä suostu kiipeämään sillankaidetta pitkin vastarannalle, vaikka se olisi nopein reitti. Kunnioitan korkeanpaikankammoani. Uskon, että se ainakin valveella suojelee minua ja on auttanut näkemään pieniä asioita, niitä ihan maan kamaralla kasvavia, helposti tallautuvia.

Mies on etätöissä, tytär yskässä. Pidän pientä sylissä, katselen animaatiota, jonka hän on kuvannut veljen kameralla. Pieni koira on kaupungilla. Taustana on Aamulehden etusivu Hämeenkadun tulipalosta. Sitten koira nukahtaa ja näkee unta lumesta. Lumimaisemana pakastimen valkoinen ovi ja lampaantalja. Taustalta kuuluu surullista musiikkia, tytär soittaa tunnelmaa xylofonilla.

Ehdotan miehelle, että perutaan iltameno, ollaan lasten kanssa kotona. Juon kolme kuppia kahvia, yhden appelsiinia. Kännykkä piippailee, ystävät muistavat. Kirjoitan tekstiä valmiiksi, se on kuin siivoaisi taloa näyttöä varten: puhdasta pitäisi olla (ei juurakoita eikä katkenneita oksia, niitä on nytkin eteisen lattialla. Tytär keräsi eilen, niin kauniita käpyjä lepässä) ja persoonallista, en ole sitä tyyppiä, jonka mielestä kaikki henkilökohtainen - kuten valokuvat - tulee siirtää pois näkyviltä.

Minulla on valokuvia ihan liikaa, ei minkäänlaista järjestystä. Posti tuo lasten koulukuvia, valtavia paketteja, vaikka meillä on niin vähän läheisiä, joille kuvia antaa. Minä murehdin mustavalkokuvakokoelmaani, niitä vierailta ihmisiltä ostamiani pysäytettyjä hetkiä. (Eivät he siinä kuvaajalle poseeratessaan arvanneet, että katoaisivat kuoltuaan jonkun tuntemattoman ihmisen mietittäviksi. Keitä he olivat? Millaisia heidän elämänsä olivat, jäivätkö vajaiksi, kasvoivatko täysiksi?) Missä ne kuvat ovat? Olisi vihdoin kaunis peltirasia, naapuri antoi kun säälii minun kaaostani. Kerään vanhoja talovalokuvia, kerron sen nyt kaikille. Interiöörejä ja eksteriöörejä (hauskat sanat!). Kaikenlaisia vanhojen talojen vanhoja kuvia. Mukana saa olla ihmisiäkin. Ei niitä kovin helposti löydy.

J.K.
Kuvat löytyivät, luulin että pitäisi etsiä paljon. Samassa kirjekuoressa oli muutakin, jo unohdettua. Pieni kalpea poika makaa avatussa arkussa. Hänellä on terävä nenä, kuin linnunpoika. Pojalla on valkea mekko tai peitto, sen päällä kuin liian alhaalla ja liian painavana roikkuva kaulakorullinen kukkia. Katselin kuvaa lasten kanssa, juttelimme. Minulla on toinenkin kuva kuolleesta lapsesta. Eino Bergiuksen autochromi näyttelyluettelossa. Jossakin täällä se on... Minusta tuntuu, että kirjoitan niistä vielä jotain. Aineistoa kertyy kuin itsestään.