Hiljaisuutta katsomassa

Kävimme katsomassa hiljaisuutta 93-vuotiaan kummitätini luona. Tänään sitä oli tarjolla myös kaupungissa.

Tapasin koivikossa isäni

Unessa yritin valokuvata kuollutta isääni, joka kuljeskeli keväisessä koivikossa, niin kuivassa ettei vihreää vielä missään. Mutta miten kaunis valo, paistoi kuulaana hänen takaansa, hohtavia harmaan sävyjä. Eikä kamera totellut, ei tietenkään, en saanut tavoitettua mitään. Mikä tarve tallentaa kaikki, unissakin! Ehkä sitten, kun alan taas siivota ja laskeudun sängyn viereen kiskomaan sen alle hautautuneita kirjoja, muistiinpanoja, astioita, mennyttä, löydänkin haalistuneen polaroid-kuvan. Siinä isä seisoo kasvot kohti minua, koivikko on laiha, paljas ja ujo, kuva hehkuu silkkaa hopeaa, varisee kädelleni pölynä. Tai sitten se on jo minussa, hiuksissa, harmaina aavistuksina. En tarvitse kuvaa, en sittenkään. Peili riittää.