Ensimmäinen kuva herättää minussa kaikessa yksinkertaisuudessaan paljon ajatuksia ja muistoja, sekä melkein fyysisen tunteen. Asuuko kummitätisi yksin? Hän on jo kunnioitusta herättävässä iässä, toivottavasti saa olla terveenä.
Kati, hän asuu yksin mutta lastensa välittömässä läheisyydessä, ollut perusterve viime vuosiin asti. Nyt tarvitaan apuvälineitä ja ympärivuorokautista apua eikä enää keskusteltu kuten ennen. Tuo pihaan kaadettu koivu tuntui symboliselta, kaikki maisemassa, kumma miten noitakin alkaa lukea. Kummaa sekin, että joitakin ihmisiä pitää ikuisina (haluaa pitää).
Niin juuri, nämä koivut ja muut symbolit, tiedän kyllä. Kaikkea alkoi näkyä isääni liittyen. Ja minä uskon että ikuisia ovatkin nämä tietyt. Poissa lopulta fyysisesti mutta kanssamme kunnes itsekin olemme - niin, missä?
Niin, tuo koivu jotenkin symboloi tuota kaikkea, ikääntymistä, sairastumista...Miehen isoäiti on nyt melkein saman ikäinen 94-vuotias ja on menossa leikkaukseen tällä viikolla, vähän jännittää, Mutta hän on vieläkin perusterve, itse asiassa harvinaisen hyvässä kunnossa, asuu omassa kodissa edelleen ja kaikkea.
Uskonpa, että joillakin vanhuksilla juuri tuo kotona asuminen, tietty vapaus, itsenäisyys ja omat askareet pitävät yllä terveyttä. Kummitätinikin oli perusterve, sitten kaatui, ja siitä alkoi alamäki. Noin se kai monilla menee. Pidän peukkua miehesi isoäidin leikkaukselle!
Haluaa pitää ikuisina...puit sanoiksi sen, mitä olen viime aikoina miettinyt, olen tämän kaiken äärellä nyt isovanhempieni kanssa (91 ja 90 v). Niin koskettava tuo kuva. Kiitos myös maisemasta, ajatuksesta.
Ole hyvä, Satu. Sinulla onnekkaalla on isovanhemmat elossa! Toivottavasti voivat hyvin ja teillä on aikaa toisillenne eikä liikaa välimatkaa muutenkaan. (Minulta kuolivat toiset isovanhemmat ennen syntymääni, tuffasta on jokunen muisto leikki-iästä, mummu eli pidempään mutta oli hyvin etäinen.)
Valoisia päiviä myös sinulle! Tänään ihan häikäisi!
Pappa kuoli juuri tänään. Mummokin on sairaalassa. Jouluun asti ovat saaneet asua ja elää yhdessä kotona, se on ollut onni. Välimatkaa valitettavasti on, liian harvoin nähdään. Voi tätä elämää, kaikkinensa.
Voi, Satu. Olen ihan sanaton. Otan osaa suruun. Halaus sinulle!
Kyllä, voi tätä elämää, voi sen rajallisuutta ja omaa avuttomuutta sen rajallisuuden edessä (siinäkin, että yhtäkkiä pitäisi olla vahvempi kuin on, ihan hämilläni minä ainakin enimmäkseen olen, tuskin olen vielä omille jaloilleni noussut, siltä tuntuu, ja nyt pitäisi jo osata kohdata isoja asioita -- tämäkin tunne ollut silti jo vuosia.
Kiitos Katja! Rajallisuus, avuttomuus, juurikin niitä! Sä kyllä kirjoitat just niin kuin tässä on tullut ajateltua, tuskin vielä omille jaloille noussut... Välillä tekee niin kipeää miettiä tätä elämää,sen yhtäkkistä loppumista, tarkoitusta, hullua vauhtia, sitäkin, että osaako itse tehdä ja olla oikein, se syyllisyys, mitä tuolla alempana puitte... sanot kauniisti tuolla siitä surutyöstä, niinhän se kaikki varmasti on, ja hyväkin, että käy asioita läpi, tämän matkan varrella. Kipeydestä huolimatta.
Kummitädin käsi pusersi housunlahjetta. Tekisi mieli kirjoittaa siitä. Olen ollut hiukan murheellisella mielellä ajan juoksusta, siitä ettei ns. ruuhkavuosina ole ollut voimia olla läsnä kuin aika rajoitetusti tietyllä reviirillä. (Kaikki tosiaan on nyt!) Sitten yhtäkkiä jotakin on lopullisesti ohi, tilalla hiljaisuutta. Mietin tuota, kun luin sinun tämän päiväistä blogitekstiä syyllisyydestä.
Hyvin vinkkasit, kaima! Idan olen nähnyt lokakuussa, kirjoitin tännekin jotain. Upea. Leffa tulee nyt uudestaan suomeksi tekstitettynä parasta aikaa täällä Tampereella ja muuallakin (Turku, Kuopio, Helsinki), olen vinkannut sitä kaikille. On kyllä katsomisen arvoinen!
oi voi, tämä murheellinen mieli mainitsemastasi syystä. Niin tuttu se on, totta tosiaan. Ja mulla tämä että olen ollut pois SUomesta, pois vanhempieni luota, tarkoitan että kauempana mmistä ei aina niin helppo tulla usein...Syyllisyys, monesta asiasta. Harmitus, kaipuu.
Niin, kun osaisikin elää oikein ja olla oikeassa paikassa. Onko sellaista tapaa ja paikkaa lopulta olemassakaan? Syyllisyys, harmitus ja kaipuu, tuttuja tunteita. Ehkä tuossa on myös sitä surutyötä, mitä pitää tehdä jollakin tapaa koko ajan siitä asti, kun havahtuu olevansa aikuinen.
Ensimmäinen kuva herättää minussa kaikessa yksinkertaisuudessaan paljon ajatuksia ja muistoja, sekä melkein fyysisen tunteen. Asuuko kummitätisi yksin? Hän on jo kunnioitusta herättävässä iässä, toivottavasti saa olla terveenä.
VastaaPoistaKati, hän asuu yksin mutta lastensa välittömässä läheisyydessä, ollut perusterve viime vuosiin asti. Nyt tarvitaan apuvälineitä ja ympärivuorokautista apua eikä enää keskusteltu kuten ennen. Tuo pihaan kaadettu koivu tuntui symboliselta, kaikki maisemassa, kumma miten noitakin alkaa lukea. Kummaa sekin, että joitakin ihmisiä pitää ikuisina (haluaa pitää).
PoistaNiin juuri, nämä koivut ja muut symbolit, tiedän kyllä. Kaikkea alkoi näkyä isääni liittyen. Ja minä uskon että ikuisia ovatkin nämä tietyt. Poissa lopulta fyysisesti mutta kanssamme kunnes itsekin olemme - niin, missä?
PoistaSiinä osuva kysymys! Voi, hyviä pohdit, Kati!
PoistaNiin, tuo koivu jotenkin symboloi tuota kaikkea, ikääntymistä, sairastumista...Miehen isoäiti on nyt melkein saman ikäinen 94-vuotias ja on menossa leikkaukseen tällä viikolla, vähän jännittää, Mutta hän on vieläkin perusterve, itse asiassa harvinaisen hyvässä kunnossa, asuu omassa kodissa edelleen ja kaikkea.
VastaaPoistaUskonpa, että joillakin vanhuksilla juuri tuo kotona asuminen, tietty vapaus, itsenäisyys ja omat askareet pitävät yllä terveyttä. Kummitätinikin oli perusterve, sitten kaatui, ja siitä alkoi alamäki. Noin se kai monilla menee. Pidän peukkua miehesi isoäidin leikkaukselle!
PoistaHaluaa pitää ikuisina...puit sanoiksi sen, mitä olen viime aikoina miettinyt, olen tämän kaiken äärellä nyt isovanhempieni kanssa (91 ja 90 v). Niin koskettava tuo kuva. Kiitos myös maisemasta, ajatuksesta.
VastaaPoistaKauniita, valoisia päiviä toivon sinulle.
Ole hyvä, Satu. Sinulla onnekkaalla on isovanhemmat elossa! Toivottavasti voivat hyvin ja teillä on aikaa toisillenne eikä liikaa välimatkaa muutenkaan. (Minulta kuolivat toiset isovanhemmat ennen syntymääni, tuffasta on jokunen muisto leikki-iästä, mummu eli pidempään mutta oli hyvin etäinen.)
PoistaValoisia päiviä myös sinulle! Tänään ihan häikäisi!
Pappa kuoli juuri tänään. Mummokin on sairaalassa. Jouluun asti ovat saaneet asua ja elää yhdessä kotona, se on ollut onni. Välimatkaa valitettavasti on, liian harvoin nähdään. Voi tätä elämää, kaikkinensa.
PoistaVoi, Satu. Olen ihan sanaton. Otan osaa suruun. Halaus sinulle!
PoistaKyllä, voi tätä elämää, voi sen rajallisuutta ja omaa avuttomuutta sen rajallisuuden edessä (siinäkin, että yhtäkkiä pitäisi olla vahvempi kuin on, ihan hämilläni minä ainakin enimmäkseen olen, tuskin olen vielä omille jaloilleni noussut, siltä tuntuu, ja nyt pitäisi jo osata kohdata isoja asioita -- tämäkin tunne ollut silti jo vuosia.
Kiitos Katja! Rajallisuus, avuttomuus, juurikin niitä! Sä kyllä kirjoitat just niin kuin tässä on tullut ajateltua, tuskin vielä omille jaloille noussut... Välillä tekee niin kipeää miettiä tätä elämää,sen yhtäkkistä loppumista, tarkoitusta, hullua vauhtia, sitäkin, että osaako itse tehdä ja olla oikein, se syyllisyys, mitä tuolla alempana puitte... sanot kauniisti tuolla siitä surutyöstä, niinhän se kaikki varmasti on, ja hyväkin, että käy asioita läpi, tämän matkan varrella. Kipeydestä huolimatta.
Poista<3
PoistaTuo käsi tuntuu niin tutulta!
VastaaPoistaKatja, Sinun pitäisi käydä katsomassa Ida-elokuva.
Kummitädin käsi pusersi housunlahjetta. Tekisi mieli kirjoittaa siitä. Olen ollut hiukan murheellisella mielellä ajan juoksusta, siitä ettei ns. ruuhkavuosina ole ollut voimia olla läsnä kuin aika rajoitetusti tietyllä reviirillä. (Kaikki tosiaan on nyt!) Sitten yhtäkkiä jotakin on lopullisesti ohi, tilalla hiljaisuutta. Mietin tuota, kun luin sinun tämän päiväistä blogitekstiä syyllisyydestä.
PoistaHyvin vinkkasit, kaima! Idan olen nähnyt lokakuussa, kirjoitin tännekin jotain. Upea. Leffa tulee nyt uudestaan suomeksi tekstitettynä parasta aikaa täällä Tampereella ja muuallakin (Turku, Kuopio, Helsinki), olen vinkannut sitä kaikille. On kyllä katsomisen arvoinen!
oi voi, tämä murheellinen mieli mainitsemastasi syystä. Niin tuttu se on, totta tosiaan. Ja mulla tämä että olen ollut pois SUomesta, pois vanhempieni luota, tarkoitan että kauempana mmistä ei aina niin helppo tulla usein...Syyllisyys, monesta asiasta. Harmitus, kaipuu.
PoistaNiin, kun osaisikin elää oikein ja olla oikeassa paikassa. Onko sellaista tapaa ja paikkaa lopulta olemassakaan? Syyllisyys, harmitus ja kaipuu, tuttuja tunteita. Ehkä tuossa on myös sitä surutyötä, mitä pitää tehdä jollakin tapaa koko ajan siitä asti, kun havahtuu olevansa aikuinen.
Poista