Eräänä lähes tavallisena torstai-iltapäivänä Donnie Darkon jättimäinen Frank-jänis matkusti edestakaisin Hämeenkatua, mummot ja lapset säntäilivät linja-autojen alle noutamaan yläilmoista heiteltyjä kirsikkakaramelleja, hotellien huiput ja kirkkojen tornit katkesivat taivaan sumuun. Kaksi tuntia makeissadetta, äänihuulet rikki ja poikki, sen jälkeen kadulta noustiin linja-autoihin, kadottiin maanalaisiin parkkihalleihin tahmainen karkki kengänpohjassa, joku nosti katkenneet tornit ja huiput takaisin paikoilleen, kuorma-autot riisuttiin paljaiksi lakanoistaan, Frank loikki citykanien seuraan (ja tunsi itsensä kummajaiseksi), joku lauloi itsekseen: "Olet nuori ja kaunis..." Jatkettiin matkaa ja elämää.

Hiljaisuutta katsomassa

Kävimme katsomassa hiljaisuutta 93-vuotiaan kummitätini luona. Tänään sitä oli tarjolla myös kaupungissa.

Ostosristeilyllä

Aamupäivällä kuljin pihassa katselemassa kukkaan puhjennutta kirsikkapuuta. Kuulin jonkun avaavan ääntään, pitkiä vokaaliliukumia, en kuitenkaan nähnyt ketään. Lopulta jäljitin äänen kahluualtaalle. Veden pinta väreili, kyykistyin altaan viereen kuuntelemaan:

"Aaaaaaaaaaaooooooooouuuuuuuuuaaaaaaa..."

Altaaseen paiskautuneiden kovakuoriaisten ja kärpästen hitaita kuolinkamppailuita. Kolme uintiliikettä, sitten lepoa ja laulua eli ilman haukkomista keuhkoihin, kaksi uintiliikettä, nyt etuvokaaleja, yksi uintiliike... Ojensin ötököille ruohonkorsia, joihin kiivetä, nostelin heitä kirsikkapuuhun turvaan.Valkeiden terälehtien suojissa vaatteet vaihtuivat kuiviin.

Yritin ottaa pelastautuneista valokuvia, mutta kamera ei suostunut siirtämään niitä koneelleni. Liekö johtunut ukkosesta, joka myöhemmin seisautti tuulen ja pyöritteli sormissaan valtavia rakeita, sitten paiskoi kaikkien alhaalla kulkevien niskaan, myös kahluualtaaseen. Me emme rakeita nähneet, matkasimme linja-autossa. Vieressäni istuva oli vaiti, myöhemmin suurista ovista sisään astuessamme hän kertoi laskeneensa lihavia ihmisiä.

"Kuusikymmentäkaksi. Jos nyt joutuisimme veden valtaan, he eivät tarvitsisi pelastusliivejä, kelluisivat ilmankin."
"Niinkö?"
"Niin."

Unohdimme pelastusliivit ja olimme jo syvällä ostoskeskuksen uumenissa etsimässä bikinejä. Sadevesi valui parkkihalliin, ihan kuin ostoskeskus olisi ollut suuri laiva, jonka keulaportti on auennut. Emme tienneet siitäkään mitään, istuimme kakkoskannella syömässä jäätelöä (olisimmeko pukeneet bikinit päälle, hypänneet laidan yli uimaan keskusaukiolle, olisivatko kirjakaupan kirjat kelluneet vai uponneet pohjaan, valuneet liukuportaita myöten kellarikerrokseen, tuskin). Silmälasiliikkeissä reagoitiin muuttuneisiin tarpeisiin ja nostettiin esiin uimalasien valikoima, kenkäkaupoissa myytiin jo ensimmäisiä uimaräpylöitä, ja kirjakaupan pullopostirivistö kiilteli kassakoneen vieressä, minä olisin valinnut Classic-mallin.

Yllämme aukeavan valokuvun tuolla puolen leimahteli, emme me arvanneet mitään, ilotulitustahan se vain oli, vaikka tämän laivan neitsytmatkasta oli jo aikaa liki kolmekymmentä vuotta.

Ehkä ostoskeskus todellakin täyttyisi vedestä, jäisimme sinne, kaikki sulkeutuisi umpeen ikuisiksi ajoiksi ja rakennuksen kuperalle katolle saataisiin vihdoin selitys. Sen jälkeen olisimme lumisadepallon sisällä, joku kahlaisi liejussa ja kaivaisi pallon suureen kouraansa, ravistelisi ja katselisi, miten lumihiutaleiden sijaan pallon sisällä helisisimme me, lihavat, laihat, kovakuoriaiset, kärpäset ja kirskikankukat. Ja rakennuksen vihdoin noustua alustaltaan uusi sade pyyhkisi maankamaraa ja esiin huuhtoutuisi laivan alle aikoinaan liiskautuneita merenneitoja.

"Ei merenneitoja vaan merimiehiä", sanoi toinen kanssamatkustajani. Tuosta kinastelimme hetken. "Ostoskeskus rakennettiin kaikkia turvamääräyksiä noudattaen", kertoivat asiasta haastatellut viralliset tahot, "kukaan ei loukkaantunut saati kuollut."

Myöhemmin epävirallinen lehdistö sai julkaistua seuraavan kuvan:

Merenneidon rangan liepeillä kerrottiin kuuluneen matalaa laulua:

"Aaaaaaaaaaaooooooooouuuuuuuuuaaaaaaa..."

(Pullopostikuva Ikean sivuilta. Merenneidon kuvaaja the 1calledDANO Worth1000-sivustolta, Archaeological Anomalies 13)

Kirsikkapuun alla laiskottelee onnellinen prinssi

Eilen istuin katselmassa poniratsastusta Kangasalla, kesän ensimmäiset pääskyset lensivät tallin orsille kujertamaan (pitää lukea Oscar Wilden Onnellinen prinssi). Oli kevään ensimmäinen lämmin päivä, istutin kirsikkapuun ja köynnöskrassin siemenet. Aamupäivällä jouduin asioimaan kaupungille. Olen alkanut väsyä meteliin, kiireeseen ja ylenpalttiseen hulinaan. Kaupunkikokemus tuli mieleen illalla, kun luin Henri Michaux´n runoja:

"Jos kaupunkien yleinen hermostuneisuus näkyisi pieninä kuulina, kuulina jotka vierisivät pitkin katuja, kasautuisivat kapeimmille niistä, korkeisiin rakannuksiin ja pomppisivat rappujen askelmilla yksitoikkoisesti ja hakkaavasti meluten, eikö se olisi terveellisempää, todempaa, sopivampaa? Tästä aiheutuisi epäilemättä ongelmia."
(Michaux: Harhailla, laiskotella. Suom. Pekka Parkkinen & Jaakko A. Ahokas. Weilin & Göös, 1980.)

Torstaina Lauantain toivotut

Kävin kaupungilla, tapasin pitkästä aikaa ystävää. Sain kotiinviemisiksi pullollisen itsetehtyä mehua. Söimme auringonpaisteessa sitruunasorbetit, kahlasimme syviin vesiin, siilasimme ja suodatimme. Löytyi katinkultaa, pyöränromua, vettyneitä kirjoja, parittomia kenkiä, vanha radio, niin raskaita kiviä ettemme pystyneet siirtämään edes yhdessä, piti antaa olla, hyväksyä. Nyt hyräilen (Lauantain toivottuja), oli hyvä päivä.

Nukkumatti heitti unihiekkaa ja muita tammikuun päiviä

Esikoinen lähti ensimmäistä kertaa yksin junamatkalle. Kummitäti ja pikkuserkku tulivat vastaan. Meillä oli parin päivän ajan neljän hengen perhe, tuntui oudolta. Kävin kuopuksen ja keskimmäisen kanssa antikvariaatissa, tytär osti ensimmäisen ikioman kirjansa lukemaan oppimisensa jälkeen. Valitsi mangaa, jossa yhdekäsänvuotias yksinäinen tyttö saa hamsterin. Juttelin myyjän kanssa. Hän ei tiennyt Joel Haahtelaa eikä Petri Tammista, mutta kertoi lapsuudestaan keskikaupungilla, kotinsa talonmiehestä ja muusta. Kiva oli kuunnella.

Kävin tyttären kanssa elokuvissa katsomassa Nukkumatti-leffan. Nukahdin kesken kaiken, kahdesti. Ajattelin, että olen tullut tavallista herkemmäksi unihiekalle, mutta ehkä se johtui sittenkin osittaisesta auringonpimennyksestä, kaksi herkkäsieluista ystävää kertoi samanlaisesta yllättävästä päiväväsymyksestä, ovat öitään valvoneet myös kuten minä. On lohdullista kuulla, että on muitakin, joiden vireystilaan taivaankappaleet - ja oikeastaan ihan kaikki - vaikuttavat. Mutta miten kauniita sinisiä hetkiä tammikuu on tarjoillut. Valo lisääntyy ja sen myötä ilo talvesta. Islannissakin kävin, katsoimme Noi Albiino -leffan, olihan angstia kerrakseen, pidin kuitenkin. Esikoinen ehti palata reissustaan, puhui kotiseutuni murretta, halasi huterasti. Tein hänelle kylvyn ja keitin luomuperunoita. Tilasimme Luomulaatikosta, hedelmiä myös. En ole niin ihania appelsiineja maistanut koskaan ennen. Meillä on vankilaleffojen aika nyt. Sopiva ajoitus. Esikoinen teki tutkielman Alcatrazista. Sen kunniaksi katsottiin eilen Pako Alcatrazista. Papillon odottaa vuoroaan, sain tv:stä napattua talteen.

Yhden iltapäivän vietin kaupungilla. Bussissa kuuntelin, kuinka ison iso mies kertoi kahdelle hennolle venäläisäidille suurella englannillaan, että hän seurustelee 50-vuotiaan jalkapalloilijanaisen kanssa. Kertoi nimenkin, kehotti naisia googlaamaan ja katsomaan. "I am her lover and she is mine." Hienoa, kun on rakkautta.

Ei kaupungilla ollut ihan niin kamalaa kuin ajattelin, vaikka oli pitkä lista mukana uutta kurssia varten (en pidä täsmäiskuista, mieluusti menisin etsimään maksimissaan yhtä puuttuvaa tai sitten ilman mitään asiaa harhailemaan vain). Fidassakin kävin. Oli 50%:n ale. Teini-ikäinen poika sovitti farkkuja. Äiti ojenteli aina uusia pareja eikä mikään ollut mieluisa, oli hankausta ilmassa. Minä löysin tapettia, sinisen hetken väristä. Sain kaksi rullaa neljällä eurolla. Ulkomainen opiskelijatyttö osti eurolla kaksi valkoista lautasta, syvän ja matalan, sekä niiden kaveriksi haarukan ja veitsen ja yhden terävän, jolla pilkkoa vihanneksia ja leikata leipää. Jäin kassalla katselemaan. (Näin hänet huoneessaan syömässä ensimmäistä ateriaansa Suomen astioistaan, kaikki pientä ja käden ulottuvilla.) Hän maksoi ostoksensa luottokortilla. Se oli jonkinlainen särö näkyyni. Kuvittelin hänen kaivelevan kaksikymmensenttisiä pienen vetoketjullisen kangaskukkaron pohjalta. Ehkä se olisi ollut liian ennalta-arvattavaa.

Kaupungilla

Olin esikoisen kanssa kaupungilla. Etsimme liikettä, jota ei enää ole. Olisin tarvinnut ensi vuoden töihin materiaalia. Minulla on loputon lista, se pyörii nyt öisinkin mielessä. Tuleva työ kurottelee luisevia käsiään kohti, hyiset sormet, niiden päissä pitkät kynnet, kuivat käppyrät, lintu se on, ei sirkuttava ja keveästi lentelevä vaan musta varjo. (Miksen suhtaudu kirjoittamiseen näin?)

Mutta lapsi on hyvää seuraa, täysin toisenlainen kuin kotona. Miellyttävä, rauhallinen ja kohtelias nuorimies. Juttelemme, tarvomme kaupunkia päästä päähän. Pengomme ale-tankoa. Pidämme molemmat turkoosista. Käymme salaatilla, juttelemme viime kesän Venetsiasta, ensi kesän Ranskasta. Löydän kaikille jotakin, tarpeellisia ovat. Mietin jokaista ostosta tarkkaan, vertailen hintoja, olen oppinut. En osta itselleni mitään. En tarvi mitään (paitsi sen untuvapeiton, joskus sitten). Ennen kuin astumme bussiin, poimin maasta jonkun pudottaman tarot-kortin: kepit seitsemän.

Oikeastaan me emme tarvitse mitään - paitsi ehkä palasen suklaakakkua

Kävin kaupungilla, tulin pois. Tytär sai joulupakettiin kukkaron sivukadun myymälästä. En ostanut enkä halunnut mitään muuta, en edes kierrätyskeskuksesta, josta olisi saanut asiakkaiden yllätykseksi tavaraa ilmaiseksi. Kaksi paria Palmrothin ruskeita avokkaitakin siellä oli, kokoa 4 1/2, kaksi sinikukallista kahvikupin asettia. Kauniita kaikki, mutta en tarvinnut niitäkään. Tuli mieleen Alkutuulessa kuolevan Ludvigin viimeiset sanat: "Oikeastaan me emme tarvitse mitään!"

Join kahvit kotona, söin ison palan itsenäisyyspäivän suklaakakkua, itsetekemääni.