Eräänä lähes tavallisena torstai-iltapäivänä Donnie Darkon jättimäinen Frank-jänis matkusti edestakaisin Hämeenkatua, mummot ja lapset säntäilivät linja-autojen alle noutamaan yläilmoista heiteltyjä kirsikkakaramelleja, hotellien huiput ja kirkkojen tornit katkesivat taivaan sumuun. Kaksi tuntia makeissadetta, äänihuulet rikki ja poikki, sen jälkeen kadulta noustiin linja-autoihin, kadottiin maanalaisiin parkkihalleihin tahmainen karkki kengänpohjassa, joku nosti katkenneet tornit ja huiput takaisin paikoilleen, kuorma-autot riisuttiin paljaiksi lakanoistaan, Frank loikki citykanien seuraan (ja tunsi itsensä kummajaiseksi), joku lauloi itsekseen: "Olet nuori ja kaunis..." Jatkettiin matkaa ja elämää.

Katseltu kevätsadetta, peltoja ja puiden latvoja, kasvettu valossa, nypitty takiaisia turkista ja höyhenistä, oltu lintuja.

Saarelta saareen

Elokuun soivat saaret, tämä ja tuo, jonne Ludovico Einaudi nousi pianonsa kanssa ja jonka rantakalliolle on jäänyt auki Virginia Woolfin Aallot.

Tuuli istahtaa siellä hetkeksi alas (on kuuma, poikkeuksellinen helle, kerrotaan sillä välin), riisuu mekkonsa, odotettu viileä lehahdus, istuu lämpimälle kalliolle lukemaan:

"Minä paahdun, minä värisen -- tästä auringosta tähän varjoon."

(Tuulen kämmen veden pinnalla, aalloilla, nekö puhuivat, koskettivat, sydämenlyönteihin saakka.)

"-- mä lemmen vangiks jään viehkeän palmikkopään."

 

 

Pakkasin kevyesti ja kirjoitan nyt muualla. Kamera simahti, hiiri ja kännykkä kieltäytyvät toimimasta ja täällä kummittelee hieman, mutta kahvia saa, ja radio soittaa vanhaa tanssimusiikkia.

Unelmat vaativat lisäselvityksiä

On valmistauduttu uuteen lukukauteen, tiedonsiirtolomake, arviointikeskustelu, byrokraattisia sanoja, vanhempainilta, tuttu ja turvallinen, ja vielä sukset, luistimet, varaston uumenista esiin nostetut, pieniksi käyneet tai sopiviksi todetut, juteltu sananvapaudesta, uskonnoista, lapsista filosofeina, uskottu hyvyyteen ja iloon, paistettu joulutorttuja, syöty hernekeittoa ja näkkileipää (niissä molemmissa on jotakin yhtä juurevaa ja lohdullista kuin mäntysuovassa), nukuttu pommiin ja saatu siihen naapuriapua, tehty persoonallisuustestejä (infj, isfp, intj, minä, sinä, hän), kerrattu saksaa ("Langweilig!" sanoi tytär sohvalta eräänä väsähtäneenä iltana), tarvottu lumessa, saatu vahvistavia sanoja, mietitty kiltteyttä, luovuuden olemusta sekä suvun naisten unelmia, toteutuneita ja toteutumattomia (vaatii lisäselvityksiä, mieluisa tehtävä ja hyvä keskustelunaihe, kenen toteutui, kenen ei, miksi, mitä siitä seurasi, tuliko toteutuneiden tilalle uusia unelmia vai tyytyväisyys, entä toteutumattomien, onko olemassa perusunelmaa, joka läpäisee meidät kaikki, mikä se on), minun ja miehenkin (aika samanlaiset, pari ikiomaa), haaveiltu retkestä talviselle joelle, pakattu joulukoristeet (kortit ovat yhä seinällä), kirjoitettu muistikirjaan talteen uusia musiikillisia tuttavuuksia kirjoitushetkiä varten, iloittu lapsista jotka kasvavat, kyseenalaistavat, pohtivat, kääntyvät hieman sisäänpäin ja kantavat ikiomia unelmiaan.

Keskiyön kettumetsällä

Varsova: Chopin is no more

 

Kävimme katsomassa Chopinin kuolinnaamiota ja hiuksia. Mies ja lapset ihailivat musiikkia ja museon teknistä toteutusta, minä tuijotin kirjeitä ja muita sanoja:

Chopin´s preludes they are independent aphorisms -- poetic pieces "which lull the soul in golden dreams" (Liszt).

Hautajaismarssi on upea!

La Grande Cascade

René Aubryn musiikki on nyt kanssani, flow, siirtymät, luovan työn ilo.

Löysin sinut, Agnes!

Angst on jo niin tuttu seuralainen, että voisin antaa sille oman nimen. Angus tai Agnes? Googlaan. Mietin, onko tämä enne, pitäisikö antaa lisää merkityksiä, ehkä kyse onkin vain jonkin uuden syntymästä. Yleensä flowta edeltää uupuminen, tarpominen synkissä vesissä, pakkautuminen, sen jälkeen energisoidun, käyn aktiivisesti etsimään (tahallisia sivupolkuja, eksymisiäkin) ja äkkiä taas kohisee.

Agnes voisi olla tämä (Release me, totta vieköön!), mutta sitten löysinkin hänet:

Kaksi laulua rakkaudesta

Minulla ja miehellä on tämä muistona tärkeästä yhteisestä hetkestä, vieraasta kaupungista, tiiliseinistä, valosta jota ei koko yönä sammutettu. Pyysin häneltä uutta, sain pienen ja hennon otteen.

Joinakin hetkinä rakkaus kiteytyy, sitä tihkuu päälle kevyenä sateena ja musiikkina.

Kaikkea näin paljon, yltäkylläisesti

Päivän ilot:
- tekstiviesti serkulta, jonka teiniaikaista salmiakkihimoa olin juuri päivällä muistellut
- radion jäätiedotukset
- tyttären huoneen lattialle levittämämme lakana, jonka päälle kaadettiin kaikki epämääräiset laatikot ja kassit, sälä niiden sisuksista. Hiuslenksuja, legoja, kruunukorkkeja, liituja, pääsiäismunayllätyksiä, vaatetta, pikku eläimiä... Tytär ehdotti, että säilytetään vain barbit, eläimet, legot ja värikynät, selkeät asiat. Muu pois, kiertoon tai roskiin
- huomenna saa nukkua pitkään, syödä aamiaista sängyssä, olla lähettämättä ketään kylmään ja pimeään
- Jane Campionin leffa Yön kirkas tähti, jonka katson miehen kanssa tänään loppuun
- vietämme etukäteisjoulua äidin luona ensi viikolla, veljenkin perhe tulee
- mies päätti aloittaa pianotunnit
- joku osti korillisen pöytäkynttilöitä
- minä jäädytän kahvipussien sisässä vettä, huomenna on jäätiiliä, joista rakennetaan lisää lyhtyjä pimeään pihaan
- joulun tuntu
- pian on talvipäivänseisaus, sen jälkeen alkaa minulla kevät
- tajusin että makuuhuoneeseen mahtuisi nyt nojatuoli. Mies on taitava verhoilija, ei tulisi välttämättä kalliiksi
- makuuhuoneesta on jo nyt tullut kaikkien suosikkipaikka. Pärjäisimme pienemmässäkin tilassa. Keskimmäinen muutti omasta huoneestaan pikkusiskon kanssa kerrossänkyyn.
- Fredin laulama Istun ullakolla yksinäin

Virginia tuli kylään

Olen napsunut, kuiva karahka, menee poikki tuosta vain, ei kestä muiden läsnäoloa. Sitä on ollut nyt ihan liikaa. Vieraita ja sairaita, kaupungillakin täyttä. Olen sielultani ja perimältäni pikkukaupunkilainen, kaipaan kahviloita, joissa on aina tilaa.

Sitten tänään yhtäkkiä... koti on tyhjä, siunattu hiljaisuus. Keitän kahvia, alan kirjoittaa. Palaan sanoihin, jotka ovat joutuneet odottelemaan. Veri kiertää, olen olemassa. Uin avovedessä, ei riitettä missään. Virginia istuu vierellä, kirjoittaa hänkin.

Musiikkimaisemassa

Taivas on suloisen sininen. On ikävä aikoja, kun pojat olivat vauvoja. Tänään kuljen tällaisissa maisemissa: