Eräs mökkiloma. Hän päätti taas kokeilla rajojaan, vaikka tietää, ettei oikein osaa mökkeillä (eikä lomailla), olla vain, olla päämäärättömänä turistina, käydä läpi nähtävyyksiä, olla elämysten kuluttaja, kokea itsensä täyteen. Hän analysoi kaiken kaikille ääneen, puhki, rikki, repaleiksi, kaipasi koiraa ja katseli nuorta metsäjänistä, joka puikahteli esiin järven puoleisella pihalla, ja kissaa, joka pysytteli pellon puolella mutta olisi mielellään tullut sisälle mökkiin, huoneisiin, heidän lemmikikseen. Nuo ihmiset asuivat jäniksen ja kissan välissä, sukkuloivat hämmentyneinä sekä järvi- että peltotodellisuudessa, välitiloissa, käänsivät puutarhatuoleja kohti mielekkäitä maisemia, valoa, pyykkinaruilla lepattavia pyyheliinoja, vaipuivat ajatuksiinsa, nousivat taas lähteäkseen, istuivat taas ollakseen aloillaan. 

Ja äkkiä katsottuna säätiedotus olisi kertonut, että oikeanpuoleista tuulta kaiken aikaa niin useita metrejä sekunnissa, että laituri näytti lähtevän liikkeelle, lipuvan taivaissa, ja mökin pihassa viihtyvän kissan piti hiipiä eteenpäin niska kyyryssä ja tuo rantapöheikössä asuva metsäjänis, nuorukainen vasta, horjahti loikatessaan ja kaikki soutuveneet päätyivät Kolmostien liepeille järvessä nilkkojaan myöten seisovien lehmien ihmeteltäviksi. Ne heiluttivat raukeina häntiään, elivät tätä hetkeä, eivät tienneet, että kaukana puisto(filosofia)n varjoihin oli kokoontunut suuri joukko ihmisiä pitelemään hattujaan ja kuuntelemaan pohdintaa Kyllikki Saaren murhan kollektiivisesta muistosta. Ja perhoset lensivät, liitivät, amiraali neitoperhonen käsipuolessaan, joku kuvasi niitä puna-apilapellon reunalla, joku pyöräili peltojen keskellä, joku luki kirjaa, pelasi backgammonia, mölkkyä, korttia, sytytti tulta kiukaaseen, ripusti pyykkiä, purjeita, tuuleen, tuijotti taivasta ja rantaviivaa, kirjoitti kortteja ystäville ja kertoi olevansa lomalla rakkaidensa kanssa ja onnellinen, kiitollinen siitä mutta kaipaavansa kotiin, koiraa, omaa sänkyä, kaikkea, mitä kaivata voi.

(Viimeinen kuva Nina Lykken romaanista Ei, ei ja vielä kerran ei. Suom. Sanna Manninen. Gummerus 2019.)

 

Pitkästä aikaa saaressa. Heinäkuun hellepäivä, sivutuulta, vesi räiskyy veneeseen, koira tärisee jaloissa. Tuntuu, että olemme lastanneet veneen tuhansilla kiloilla mantereen elämää, suurin osa näkymätöntä, se saisikin upota, painua pohjaan, jäädä kiveksi sinne, riittävän syvälle. Veneen alla kalat pälyilevät yläpuolellaan lipuvaa tummaa valasta, miettivät, millainen pyrstö sillä on, miksei sitä näy, joko se on kohotettuna ilmaan valmiina läiskäisemään vettä, nostattamaan aaltoja. Ja pikku kalojen parvet, joilla ei ole vielä tietoa vaaroista, ihailevat pilvien muotoja, veden lävitse siilautuvaa valoa, ihmettelevät ihmisten varjoja. 

Matka on pitkä, matka on lyhyt.

Tuolla näkyy jo sauna, sen takana seisoo talo ylväänä, katselee monin silmin järvelle, vartioi sieltä tulevia, ei hetkeksikään ummista silmiään. Muistaako talo meidät? Muistammeko me talon? Käymme läpi huoneet, esittelemme ensikertalaiselle kukkatapetit, ovenkahvat, avaimet, hirret, kaakeliuunit, puulattiat, verannan, verhon pidikkeet, jyrkät askelmat, varoitamme päästämästä vettä lavuaariin, juomasta järvivettä. 

Juodaan tulokahvit. Ollaan yhdessä, hajaannutaan. Joku vetäytyy yläkertaan, toinen lähtee uimaan, joku rasvaa ihoa, joku penkoo varastoa, koira juoksee vapaudesta huumaantuneena mustikanvarpujen seassa, veden viivalla, laiturilla, ei enää muista, miltä tuntui kulkea talutushihnassa kaupungissa. 

Vuosi on vaihtunut. Kaikki alkaa alusta. Piti siivota kaapit ja laatikot, sen sijaan olen katsellut ulos, miettinyt tulevaa, tehnyt lyhyitä ja pitkiä työsuunnitelmia ja yöllisiä muistiinpanoja, miettinyt aikajanaa, varannut kirjoja, nukkunut olohuoneen lattialla ja valvonut sairaslomailevaa muusaa, koira pientä, nähnyt unia kohtaamisista, väkijoukoista, kasvomaskittomasta elämästä, kaivannut maisemia ja tiloja, ihmisiäkin. 

Päivä on pidentynyt ja valo lisääntynyt, linnut laulavat. Odotan kevättalvea, kevättä.

Ajetaan kauas rakkaiden kanssa, karataan. Asetutaan laiturin lentävälle matolle, luotetaan että se jaksaa kantaa meidät kaikki, varistelee kyydistään korkeintaan raskaat huolet, annetaan niiden pudota pois, pidetään kiinni rispaantuneista hapsuista, lennetään saareen saakka, kesään, paahteeseen. Avataan ovia, lämmitetään saunaa, syödään eväitä, keitetään kahvia, kuunnellaan järveä, puhutaan koiraa, opitaan uusi korttipeli ja muurahaisten elinikä, annetaan veden kannatella, ollaan osa maisemaa.

 

Saaressa odottaa talo, katselee järvelle ja metsään, miettii koska kesäasukkaat saapuvat, eikö ketään tule. Avainrivi ulko-oven yllä, seiniin unohtuneet tapetit, oviverhojen tangot vailla samettiverhoja. Kuka vei ne mantereelle pesuun, minne, kenen luo ne unohtuivat? Yläkerrassa jyrkkien rappusten päässä uunimuurin kummallakin puolen vinokattoiset nukkumakammiot kesälaihoille lapsille, peskää kädet, tulkaa syömään haukimureketta, voissa paistettuja muikkuja, savuahventa, sokerimunkkeja, kanelipullia, kaatakaa raparperimehua, tulee kärpäsiä, ukkonen, kuolema, kutsumaton vieras, sulkekaa pian ovet. Ruusukammarissa joku makaa pois ukkospäänsärkyä, levätkää, nukkukaa, unohtakaa rauhassa, valkoinen koira istuu aloillaan, vartioi vuosikymmenestä toiseeen, suovillaa se vain on.

Yhtäkkiä kesän kirkkaus ja puolivuosisatainen minuus. Onko tuo mummulan niitty vai jokin myöhemmin löydetty, missä, milloin? Vai ovatko niityt ikuisia, ajattomia, loputtomassa kesässä? Olenko sama kuin lapsena, olenko sama kuin eilen? Kuljetanko kaikkia eilisen minuuksia mukanani, vai onko osa putoillut pois? Mitä kaikkea muistan, mitä olen unohtanut ja miksi? Mikä on ollut hyvää ja tärkeää, mikä kivuliasta? Mitä on vielä odotettavissa, mitä odotan? Kauanko elän? Tietääkö joku, vai onko kaikki vain sattumaa?

Miten täyteläistä, tiheää ja runsasta elämä on ehtinyt olla jo nyt, paljon hyvää ja onnekasta, myös surua ja kuolemaa. Isäni suvun puolelta aiemman sukupolven suojamuuri on liki kokonaan kaatunut. Seison kuoleman edessä silmät auki. Kerron sille lapsista, koirasta ja kanista, jonka se juuri otti luokseen. Kerron, että ymmärrän menetysten merkityksen, ne ovat kasvattaneet yhtä paljon kuin syntymät, molemmat ovat alati yhtä käsittämättömiä ihmeitä, kumpaakin alituiseen mietin, kummastakin kirjoitan. Kuolema nyökkää ja lähtee työhönsä, niin lähden minäkin. Tuulee ja kukkii, aurinko paistaa, lipputangossa heiluu suuri valkoinen kangas, juodaan kahvit, ollaan yhdessä, rakastetaan, puhutaan elämästä.

Voi talvi, jossa on valo, joka on valo! Aamulla jaksaa ja haluaa herätä, lähteä ulos, lähtee ulos, kiinnittää huomion maailmaan. Sauvakävelijät, sukset ja sauvat kainalossa kulkevat hiihtäjät, koululaiset rahisevissa toppavaatteissaan, tutut koiramummot (toisella heistä uusi tekoturkiskauluri ja silmissä luomiväriä), linja-, roska- ja postiautot, aurat. Linnut, lintujen äänet, varisten pesänteko, tyttökoirien keväiset tuoksut, niiden perässä nenä lumessa juokseva poikakoira, nastojen narskunta kenkien alla, ei enää pelkoa kaatumisista. Pihaleikit, pihapolut, lumella kiitävä pallo, lumella kiitävä koira, hangelle nostetut tunkkaiset matot. Tiaiset syreenin ja punalehtiruusun talipalloissa, metsähiiri siementen keruussa, tilhet aroniapuussa, sen jäätyneitä marjoja maassa. Ihmisen punaiset posket, sähköiset hiukset ja pakkaselta tuoksuvat vaatteet, jäätynyt lumi koiran turkissa. Verhojen kautta siivilöityvä valo, valo tulppaanin ja loputtomiin kukkivan neilikan terälehtien lävitse, pölyiset, tahmaiset ikkunat, pöly pianon ja kaapin päällä, pölyiset verhot, pölyverhot kaikkialla. Keitetään kahvia, kuunnellaan radion jäätiedote, kuunnellaan ahtautunutta, yhteenjäätynyttä, päällekkäin ajautunutta, paksua, ohutta, tiheää, uutta jäätä, kuullaan jäätiedotteen lohtu, jäänmurtajat Kontio, Polaris ja Urho avustavat, Otso avustaa, Thetis avustaa, Voima avustaa. Kaikki on hyvin. Taivas on sininen, koira nukahtaa, valo vaihtaa paikkaa, ikkunan tahmoja ei enää erota, pölyjä ei muista, vaikka aivastaa. Ihminen istuu sohvalle kahvimuki kädessä, nostaa läppärin syliinsä ja käy kirjoittamaan.

Muusan vapaapäivä.

Eräänä aamuna pihalla liukastellessani kuulin, että järvi köhi. Päätin lähteä tapaamaan ystäväämme muusan kanssa. Oli liukasta, jäällä latuja, railoja ja vettä, hiihtelijöitä ja kävelijöitä, koiria ja ihmisiä, maiseman yllä siiveniskuja, rantapuissa linnunlaulua, metsän takana moottoritieliikenteen taukoamaton kohina.

Kuljimme rannan reunaa, aina uusi kaarros, tällä järvellä on mutkikas luonne. Vihdoin erään koivun alta löysin ystävämme, se loikoi kylkiluurankasillaan auringon röntgenissä kumea yskä vaivanaan.
"Helmikuussa noin vähissä vaatteissa! Sinä tarvitset paksun jääpalttoon ja lumihuivin kaulaan, mutta avuttomiahan me olemme. Hoidetaan siis pelkkiä oireita. Suovettä yskänlääkkeeksi ja osmankäämipiippu keuhkoputkia laajentamaan", huokaisi röntgenkuvat katsonut radiologi Ranta kyllästyneenä, sillä hänellä oli näitä ilmastonmuutospotilaita nyt aivan liikaa.

Nämä käsittämättömät arjen ihmeet: taivas varisi alas maahan, pilvet putosivat kinoksiksi, ja aurinko painoi poskensa karhean jään pintaan, kuunteli luistinten liukua, koiran pehmeitä askelia, valtavan pallon hidasta liikettä, sydämen sykettä kamaran alla.

 "Tätä hän oli aina ikävöinyt — puiden salaperäistä suhinaa, tummia honkia, ruskeain havuneulain peittämää sammaleista maata. Hän astui syvemmälle, yhä syvemmälle hiljaiseen metsään." (Anni Swan: "Silkinhieno ja peikot". Kokoelmassa Sadut. WSOY 1991, 164.)

Työntäyteiset kuukaudet, viikot. Limittäin vanhaa ja uutta, hektistä viimeistelyä ja verkkaisia ensiaskeleita, apurahahakemuksia ja -selvityksiä. Perhe-elämän tautivuoteet, syntymäpäivät, ylioppilaskokeet, kesätyöpaikkahakemukset, rippikoulut, luennot, työssäjaksamisen ravinto, liikunta- ja leposuositukset, toivottomasti rakastuneen koiran ulvonta. Elämä vyöryy yli rajojensa, ihminen jaksaa ja jaksaa, kerta toisensa jälkeen innostuu yhä uudelleen (liikaa), kunhan on nukkunut hieman. Unissa päädytään sisäpihalle, jonka portti on ummessa, rakennuksen takaovi ikuisesti lukossa, muuttunut hissikuilun päätepysäkiksi. Mutta unet ovat, kaoottisenkin keskellä. Ja ihminen oppii ottamaan päiväunia, makaamaan koiran kuono säärtä vasten, ajattelemaan sammalvuoteita, sinitaivaita, haaveilemaan seuraavasta kahvihetkestä, ulkona kuivuvasta pyykistä, metsä- ja merenrantaretkistä.

Marraskuu. Jatkuva sumu ja tihenevä pimeä, ääriviivat katoavat, metsässä kaikki sulautuu harmaaksi, minä ja koira olemme yhtä järven, koivujen ja sammaleen kanssa. Suuri kauneus on kaikkialla, ojavedessä, näennäisessä alakulossa, harmaan eri sävyissä, rinnalla kulkijassa ja minussa, meidän hengityksemme on metsän hengitystä, metsän ajatukset ovat meidän ajatuksiamme, huminaa, huojuntaa ja hyräilyä, männyn tuoksua, maatumista, sekoittumista, yhteyttä, ykseyttä.

Metsän tuntu vielä iholla, yhtäaikainen viileys ja lämpö, kun istun alas kirjoittamaan, koira huokaisee ja käpertyy viereeni (sen jalat nykivät, unessa se juoksee mäen päälle, jää nukkumaan maiseman ylle jäniksen kylkeen), yöllä, kun palaan sumusta mieheni syliin.

Katseltu kevätsadetta, peltoja ja puiden latvoja, kasvettu valossa, nypitty takiaisia turkista ja höyhenistä, oltu lintuja.

 

Kävimme häikäistymässä. Koira ei ollut ymmärtää, että jossakin on olemassa näin avara tila. Ja nuo eteemme levitetyt suuret valkoiset kirjat vailla sanoja. Unta, unta se oli.