Ylimmän kuvan teksti lehdestä 2Board (37/2017), haastateltavana katutaiteilija Dreyk The Pirate. Toinen (Hope Dies Last, 2015) ja kolmas kuva ylhäältä Wild Drawing -katutaitelijan käsialaa.

 

 

 

 

Maisema ja tila. Katsominen, katse. Harmaa katse, kirkas katse kohti ikkunaa. Kuka huokaa ihastuksesta, kuka kokeillakseen, onko yhä hengissä? Ikkunoiden sisä- ja ulkopinnoilla hengitys, vuosikymmenten katseet, koululaisten, opettajien, pikku balleriinojen, juhlavieraiden, talonmiehen, siivoojan, kirkkokansan, papin, suntion, päihtyvien, tarjoilijoiden, kokin, äitien, isien, lasten, kuolevien, kissan (kulkunen kaulallaan, päästäisen muisto kielellään), Staffordshiren posliinikoirien, lasia vasten törmäävien lintujen ja vangiksi jääneiden kärpästen, yöperhosen, hämähäkin. Sadevesi, kura, tomu ja pöly, lasi ei enää näytä lävitseen vaan heijastaa kuvan takaisin, piiput, joista savu ei täällä nouse koskaan vaijerina ylös pilviin, kulkee kuinka tahtoo tai valahtaa takaisin alas maahan kohti juuria, piiloon, takaisin puuksi, hennot, tukevat rungot, mäntyjen kuparin, tervaleppien kulkuset, käsivarsillaan taivaita tavoittelevat koivut, alastomuuden, pimeän, valon.

 

 

Aamukävely saaressa. Katsomme talot, maakellarit, vajat, varastot, maalipinnat, laudoitukset, katu- ja numerokyltit, portit, portaat, tikapuut, savupiiput, ikkunat, rännikourut,  kivijalat, niiden avatut, haassa olevat tuuletusluukut (merituuli puhaltaa talon alla, keltainen talo lepää kevättuulen päällä), säröt, uurteet, lohkeamat, kulumat. Tämä ihmeellinen, kaunis, elämää nähnyt vanha maailma!

Nämä käsittämättömät arjen ihmeet: taivas varisi alas maahan, pilvet putosivat kinoksiksi, ja aurinko painoi poskensa karhean jään pintaan, kuunteli luistinten liukua, koiran pehmeitä askelia, valtavan pallon hidasta liikettä, sydämen sykettä kamaran alla.

Marraskuu. Jatkuva sumu ja tihenevä pimeä, ääriviivat katoavat, metsässä kaikki sulautuu harmaaksi, minä ja koira olemme yhtä järven, koivujen ja sammaleen kanssa. Suuri kauneus on kaikkialla, ojavedessä, näennäisessä alakulossa, harmaan eri sävyissä, rinnalla kulkijassa ja minussa, meidän hengityksemme on metsän hengitystä, metsän ajatukset ovat meidän ajatuksiamme, huminaa, huojuntaa ja hyräilyä, männyn tuoksua, maatumista, sekoittumista, yhteyttä, ykseyttä.

Metsän tuntu vielä iholla, yhtäaikainen viileys ja lämpö, kun istun alas kirjoittamaan, koira huokaisee ja käpertyy viereeni (sen jalat nykivät, unessa se juoksee mäen päälle, jää nukkumaan maiseman ylle jäniksen kylkeen), yöllä, kun palaan sumusta mieheni syliin.

"-- käveleminen on ihmisen perustoiminto, joka yhdistää ruumiin liikkeen ajattelun liikkeeseen. Intiaaniviisauden mukaan kävely sitoo ihmisen maahan (eli luontoon ja todellisuuteen). Samalla se päästää hänet kurkistamaan sisäänsä ja dialogiin itsensä kanssa. Siksi kävelijä ei ole ikinä yksin. Gros puhuu kauniisti vapaudesta olla "ei kukaan", hiljaisuuden kohtaamisesta, pyhiinvaelluksista ja nöyryydestä, olosuhteille antautumisesta. Kävelemisen tuottamaa hyvinvointia hän erittelee ruumiin mielihyvän ja ilon sekä tätäkin syvempien täyteyden ja onnen tunteiksi. Tuloksena on mielenrauha."

(Suvi Ahola: Filosofit ja runoilijat ovat aina tienneet, että kävely tekee hyvää. Ranskalainen filosofi kertoo vastaansanomattomasti, miksi kävely tekee meille hyvää. Helsingin Sanomat 13.7.2015.)

Muistilistalle Frédéric Grosin Kävelyn filosofiaa (suom. Aki Räsänen, Basam Books 2015). Kävelystä myös Niin & näin -lehdessä.

(Kuvat syntymäpäivän metsäkävelyltä tämän maisemani lempipaikoista.)

Arki. Nostettu seinälle serkulta saatu perhoskalenteri, käännetty veneen kylkeä, hukattu hammasraudat ja kahdet villalapaset, menty kouluun tuntia liian aikaisin ja pari tuntia liian myöhään, kokeiltu keitetyn veden heittämistä pakkasilmaan ja itsetehtyjä ranskalaisia ilman uppopaistamista, soviteltu luistimia, haaveiltu makkaranpaistoretkestä ystävien kanssa, löydetty kirppikseltä villatakki, ommeltu sen irronnut nappi, kahlattu lumessa, ihailtu jäätynyttä puroa, tehty yökyläilijöille siskonpetiä olohuoneen lattialle ja mietitty, mahtuuko joku seuraavan katraan nukkujista nojatuoleista kyhättävään makuusijaan, saatu käsikirjoituksesta kommentit ja kirjoitettu koiranpentu jalkojen päällä, pohdittu vapaata tahtoa, laadittu selvitys käytetystä apurahasta, anottu uutta, venytetty penniä, sovittu keskusteluaika opettajan kanssa, käyty kahvilatreffeillä, jatkettu epämääräisten paperikasojen perkaamista ja nyökkäilty tälle:

"Kävellessä aivot menevät meditatiiviseen tilaan. Kun järkeilevä aivopuolisko kytkeytyy pois päältä, luova aivopuolisko syöttää alitajuisempaa kamaa tietoisuuteen. -- Kun antautuu itseään suuremmille asioille, omasta minuudesta tulee merkityksetön kaiken kauneuden keskellä." (Hanneriina Moisseinen Maria Syvälän jutussa Kävelijä saa kaiken ja vieläpä ilmaiseksi. Aamulehti 24.7. 2010.)

On valvottu ja nähty unta rintamuksessa kasvasta kahdesta hennosta lehtipuun taimesta, kiskaistu ne pois, tunnettu vihlovaa kipua, kun kaikkialle rintakehään lonkeroivat juuret (hiussuonet) nousivat ihon alta. On herätty ja katseltu maisemaa, ihailtu sen syvyyttä.

Riippumattoluettavaa eli lekotteleva haaveilee kuljeskelevansa

Katveita-blogin kaima kysyi suosituksiani riippumattoluettavaksi ja listasi omat suosikkinsa täällä. Minun ehdotukseni eivät ole ehkä nyt niitä kirjoja, joita ensinnä ajattelin listata ja joita suosittelen mieluusti aina (Tove Janssonin Kesäkirja, Bo Carpelanin Kaari ja Paratiisi sekä Alkutuuli, Göran Tunströmin kaikki teokset, Agneta Pleijelin Kevään valoa, Anne Michaelsin Routaholvi ja Kivenkantajat, Joyce Carroll Oatesin Putous ja Haudankaivajan tytär, Jeanette Wintersonin Majankanvartija, Solveig von Schoultzin Pitkin vedenviivaa sekä Joel Haahtelan kaikki teokset ja... ja...). Nämä kohta mainitsemani liikuskelevat tietyn aihepiirin ympärillä, innostun usein lukemaan kirjoja tuolla tavalla.

Listani alkoi muotoutua tästä teoksesta:

Jyrki Vainonen: Askelia. Kirjoituksia kävelemisestä (Basam Books, 2014)

Hankin Vainosen kirjan sekä lahjaksi että itselleni kirjastosta. Päätin alkaa lukea heti, kun saan käsikirjoitukseni ensimmäisen version valmiiksi ja aloitan kesäloman. Riippumatossa ja paikallaan ollessa on hyvä miettiä liikettä. Pidän viipyilevistä, pohdiskelevista teksteistä, joissa mainitaan suoraan tai vihjaillaan sen enempiä selittämättä teoksia, kuvia ja musiikkia, joista lukija saattaa kiinnostua ja päätyä taas uusille ajatuspoluille.

Vainosen teoksessa pohditaan jalanjälkeä hiekassa, hiljaista seuraa, linturetkiä, luovuutta, kävellen synnytettyä kansakuntaa sekä lukemista kävelemisenä, kävellään Dublinissa, Pyynikin harjulla ja puutarhassa, joka kirvoittaa miettimään, millaisen verbin kulloinenkin miljöö astelijalleen ojentaa:

"Puutarhassa kävellään harvoin määrätietoisesti. Ehkä puutarhakävelyä sopii paremmin kuvata vaikkapa käyskentelyksi, astelemiseksi, kuljeskeluksi tai vaeltamiseksi. Kaikki nämä teonsanat ilmentävät hidasta ja pitkään jatkuvaa, joutilaisuudesta ammentavaa liikettä, johon liittyy nautiskelua ja verkkaista oleilua." (emt., 108.)

Vainosen teoksesta tuli mieleen Hannu-Pekka Björkmanin Kadonneet askeleet: Matkoja aikaan ja taiteeseen (Kirjapaja, 2011), jonka kävinkin sitten lainaamassa toistamiseen, ensimmäisellä kerralla se jäi lukematta vasten tahtoani, mutta päätinkin sitten hankkia kirjan myös omaksi, myös kuvien takia. Teos alkaa sanoilla:

"Hengellisen muistin menetys

Luulen, että jos joutuisin elämään vain tässä ajassa ja tästä ajasta, menettäisin elämänhaluni ja kykyni luoda. Jos ihmiskunnalta riistettäisiin muisti, siltä riistettäisiin kaikki sen harvat hyveet: kyky tuntea empatiaa, kyky ymmärtää uhrin merkitys, sekä hengellinen luovuus ja suvaitsevaisuus, jolle Euroopan henkinen vauraus pohjimmiltaan perustuu ja jonka se on vaarassa kieltää ja kadottaa. -- Näyttää siis siltä, että tiedon helppo saatavuus on tappanut tiedon arvon. Vain jalostamalla tietoa sen arvo palautuu. Hengelliseen laiskuuteen sairastunut ihminen ei siihen kuitenkaan pysty, koska häneltä puuttuu yhteys ihmiskunnan henkiseen muistiin ja itseensä." (emt., 9 sekä 12.)

En ole varma, haluanko jakaa tuossa määrin Björkmanin pessimismiä. Odotan, minne kirjoittaja pohdinnoissaan päätyy. Mielenkiintoista on kuitenkin käydä dialogia väittämien kanssa, tarkistaa omia näkemyksiä. Ylipäätään kiinnostavat tekstit, joissa uskonto (uskonnot) nähdään luonnollisena osana kulttuuria.

Björkmanin teoksessa analysoidaan mm. uskonnollista kuvataidetta visuaalisena lohtuna sairauksien riivaamalle aikalaiskansalle. Kirja vaikuttaa jo ensisilmäyksellä perusteelliselta, hyvin rakennetulta. Minua miellyttää myös kuvituksen käyttö, jo kannen upea utuinen Venetsia (kirjassa on muitakin Rax Rinnekankaan kuvia Venetsiasta, mainitsenpa samalla Rinnekankaan elokuvan Veden peili, jossa Björkman näytteli). En ole lukenut tuota kirjaa loppuun, odotan oman kappaleeni saapumista, jotta voin tehdä siihen muistiinpanoja. Eritoten kiinnostaa osio Maisema, jonka lumoavan avauskuvan seepianvärisessä jokimaisemassa istuu veden keskellä kaksi poikaa selkäpäin kuvaajaa, katsojaa ja lukijaa. (Takasivun kuvaluettelo kertoo sen olevan vuoden 1910 tienoilta Antilan koskelta.) Pikaisella, lukukokemusta itseltäni vielä pihtaavalla silmäyksellä näin, että osiossa käsitellään muun muassa jokia, virtaavaa vettä, muistoa, T.S Eliotia, Hyryä ja Sinervoa.

Kulkemisaiheesta innostuneena päätin valita lisäksi nämä ja suosittelen uhkarohkeasti myös muille riippumatossa lekotteleville: Herman Hessen Kulkija (Sanasato, 2010), jota ei näemmä kirjastosta saakaan, jatkan etsintöjä, Sherwood Andersonin Kävely kuutamolla, jännitteinen rakkaus- tai intohimotarina, jonka luin ääneen eräänä yönä (en riippumatossa, yö oli liian viileä). Kertomus on teoksesta Aikamme parhaita rakkauskertomuksia (Otava, 1954), jonne on kerätty muitakin kiinnostavia tekstejä, muun muassa Aino Kallaksen novelli Rakkauden vuoksi ja luode, jonka luin ensimmäisenä ihan blogini nimen vuoksi. Tässä sen alusta katkelma:

"Rakkauden lait ovat kuten vuoroveden: kummallakin on vuoksensa ja luoteensa; niinkuin valtamerten vesi, niin tulvii ja taannehtii rakkauskin." (emt., 400)

Tuosta tekstistä en tavoittanut samaa kielellistä rikkautta ja hurmaa, mitä Kallaksen muista teksteistä, tarinana se pohditutti sopivasti avoimine loppuineen. Ylipäätään kehotan uutuskirjojen lisäksi aika ajoin selailemaan myös ikääntyneempää tarjontaa. Etenkin vanhat novelliantologiat ovat omia suosikkejani. Joukossa on aina täysin uusia tuttavuuksia, jo unohdettuja kirjailijoita, ja vanhan kielen lukeminen on kaikin puolin riemastuttavan ravitsevaa.

Listallani on myös Harry Martinsonin Kulkijan pilvilinnat (WSOY, 1949), jonka Vainonenkin mainitsee ja jonka luin kauan sitten opiskeluaikoina. En muista kirjasta juuri mitään, mikä on minulle lukijana (valitettavan?) tyypillistä, päällimmäiseksi jää mieleen teoksen tunnelma (ja kieli). Tässä Martinsonilta pari satunnaista katkelmaa:

"Viikkokausia hän oli poissa. Hän hengitti avaruuden ilmaa ja antoi kaikkien tuulten puhaltaa vaatteissaan. Niiden jotka puhalsivat mereltä ja niiden jotka saapuivat tuntureilta ja nummilta. --

Kulkurit kulkivat melkein aina syyllisyydentunne harteillaan. He kantoivat kaikkea saamaansa moitetta. Uhkaa tuntien he kantoivat sitä kylään. Kuin olisivat kantaneet elefanttia poikki maan. 

Ja silti he kulkivat vuodesta toiseen. Siinä oli jotakin arvoituksellista."
(emt., suom. Annamari Sarajas. 1976 painoksesta, 23 ja 155.)

Lisäksi valitsin Henry Thoreaun Vaellus vuorelle ja muita esseitä (Tampereen yliopistopaino, 2007), jossa on hieno teksti Talvinen kävely. Ilahduin etenkin sen jokikuvauksesta, jonka annoin kuljettaa itseäni taannoin niinkin arkisessa ympäristössä kuin julkisen rakennuksen odotushuoneessa:

"Joki polveilee kukkuloiden välissä ja levenee välillä kauniille niityille muodostaen lukuisia poukamia ja lahtia, joiden ylle hongat ja hemolokit kaareutuvat holveina. Joki kulkee kaupunkien takana, joten näemme kaiken uudelta ja villimmältä puolelta. Toisin kuin maantien vierellä, jokivarren vainiot ja puutarhat viettävät kulkuväylää kohden reilusti ja pakottomasti. Joki on maan ulkopuoli ja äärilaita. Rajuja vastakkaisuuksia ei ole silmiämme rasittamassa. Riukuaidan viimeisissäkin varveissa on yhä tuoreen oloisia pajunoksia. Lopulta kaikki aidat päättyvät, emmekä joudu ylittämään enää yhtään tietäkään. Voimme kulkea yhä kauemmaksi maaseudulle tasaista ja levollista jokitietä pitkin, eikä meidän tarvitse enää kiivetä yhdenkään mäen yli, vaan nousemme ylängön niityille vähitellen. Joen virtaus kuvastaa kauniisti nöyryyttä. Se on kuin sairaan ihmisen elämänpolku, rauhallinen ja hidas. Siinä voi tammenterhon kuppikin uiskennella turvallisesti lasteineen. Utu ja usva koristavat sen harvoja pieniä putouksia, joiden partaat eivät juuri maisemaa riko." (emt., suom. Antti Immonen, 84.)

Vieläkö jollakulla teistä olisi mielessä muita aihepiiriin sopivia? Eikö naiskirjailijoiden teoksissa (tai kirjojen nimissä) kävellä ja kuljeskella? Äkkiseltään tulee mieleeni vain Madeleine Hesseruksen romaani Paljain jaloin (Gummerus, 2004) ja Eeva-Liisa Mannerin Kävelymusiikkia pienille virtahevoille ja muita harjoituksia (Tammi, 1957), jonka Ratsastus-osion tekstistä Matka on tämä sitaatti:


“- Mutta nyt minun täytyy lähteä. Olen pitkällä matkalla.
- Minne menette, herra?
- Sinne missä on yksinäisyys.
Vartija katsoi häneen kummastuneena, viikset lerpallaan. Vanhus joi teetä, se teki hänet kylläiseksi ja samalla keveäksi.
- En halua enää pettää itseäni. Olen vanha. Nyt minun on aika olla uskollinen.
- Mutta eikö ihminen ole yksin kaikkialla? sanoi vartija avuttomasti.
- Se on inhimillistä yksinäisyyttä. Menen siihen yksinäisyyteen missä minun ei tarvitse tuntea olevani yksin. Sanon sitä hiljaisuudeksi.” 
 (Eeva-Liisa Manner: Kävelymusiikkia. Proosateokset. Toim. Tuula Hökkä. Tammi 2003, 197-8.)

Pieni luku Alvarin harvinaisesta, pakottomasta hymystä

Jos Alvar olisi viettänyt saaressa vielä kevään, hän olisi päätynyt Tagen kanssa pyytämään taimenta ja saanut ensimmäisen oman vonkaleensa, jonka olisi paistanut voissa ja syönyt merelle antavan pöytänsä ääressä. Lautasen tiskattuaan hän olisi pyöritellyt putkiradion nappulaa ja yllättynyt tavoitettuaan kotikaupunkinsa paikalliskanavan, joka ei tiettävästi kuulunut niillä taajuuksilla. Toimittaja olisi kertonut raatihuoneella pidetystä juhlatilaisuudesta.

Alvar olisi hätkähtänyt, sitten hymyillyt. Hänen mieleensä olisi tullut lapsuudesta Maria, joka oli lukenut pääsykoekirjojaan kirjastossa ja tarjonnut hänelle eväistään. Alvar olisi pukenut maihinnousukengät jalkaansa, astunut kevään valoon kävelemään saarensa rantoja ja miettinyt, millaisia kirjoja Maria nykyään luki. Olisiko hän pitänyt tuosta palkitusta, surumielisen kauniista tarinasta?

Ciao, Massimo!

Olisin voinut viettää kokonaisen päivän parvekkeella katsomassa ohikulkijoita. Näimme naisen, joka talutti muutaman sentin kerrallaan katkonaisesti kävelevää mummoa. Vanhus oli kaatua, mutta jostakin ilmestyi ystävällinen mies ja auttoi heitä jonkin matkaa eteenpäin. Mummo pääsi oven pieleen, piteli siitä kiinni kaksin käsin, sitten matka jatkui seuraavalla oviaukolle. Eräänä aamuna ikkunamme alle pysäköi ambulanssivene hakemaan rullatuolilla tyylikästä vanhaa rouvaa. Sairaankuljettajat olivat hyväntuulisia ja humoristisia, läpsivät toisiaan toverillisesti, saivat rouvankin hymyilemään.

Kävelimme mielellämme, vaikka oli kuuma, päivisin yli 30 astetta. Juutalaisghettoon oli lyhyt matka. Campo de gheto novon aukiolla oli lemmikkikauppa ulosnostettuine lintuhäkkeineen, penkeillä istuskeli perheitä ja vanhoja rouvia vapaana juoksevine koirineen, siellä tällä seisoskeli rabbeja juttelemassa pyhiinvaeltajien kanssa, lapset pallottelivat ja rullaluistelivat (vapaana juoksevat koirat, pallot ja rullaluistimet ovat kiellettyä Venetsiassa, kertoi asuntomme info-kansio). Elämä vaikutti kiireettömältä, ihmiset tuttavallisilta ja lämminhenkisiltä. Ciao, Maria! Ciao, Massimo, grazie, ciao!

J.K. Mitä on nunnan olkalaukussa? Kaljupäisen miehen paketin googlasin jo. Roncato valmistaa mm. matkalaukkuja. Minne mies aikoo matkustaa ja kenen kanssa?

Hiihtävät siat ja muita syyspurjehduksia

On ollut kohtaamisia ja uutisia. Olen harrastanut miehen kanssa kauppahalli- ja vanhempainiltatreffejä, herkutellut liki kaikilla mahdollisilla tavoilla. Vastapainoksi on kävelty ja oltu kävelemättä. Yhden päivän nukuin, 12 sikeää tuntia, unia joita en muista. Heräsin kunnolla vasta, kun mies asettui pianon ääreen ja alkoi soittaa. Sain ja luin Bargumin Syyspurjehduksen. Mietin buddhalaisuutta, samsaraa ja oman mielen vankiloita, kohtuullisuutta, kärsimystä ja individualismia. Sitten aloinkin saada taas näkyjä (hiihtäviä sikoja joen jäällä) ja oli pakko eli ilo käydä kirjoittamaan.

Kivinen tie

Kävelimme laulamaan kauneimmat joululaulut, teimme uunivoileipiä ja Rocky Road -suklaata (rusinoiden tilalle paloteltuja suklaapatukoita ja keksejä, tuli hyvää, mutta tavattoman makeaa). Ostin tyttärelle etukäteisnimipäivälahjaksi kudinpuikot, värikkäät, lasten kokoa. Itselleni hankin aikuisten version ja molemmille omat lankakerät. Harjoittelemme nyt yhdessä.

J.K.
YLE Teemalla kiintoisa dokumenttisarja Hulluuden historia.

Rojua, romua

Torstaisin meillä siivotaan. Konkretiaa, konkretiaa. Raivataan, ihmetellään rojun määrää. Iho hikoilee, selkä taipuu. Eilen siirsin raskaita huonekaluja, ei siihen miehiä tarvittu, kaksi poika kylläkin. Sohva ja vanha kirjakaappi muutivat eri huoneisiin. Jätin miehelle lattian pesun ja vuodevaatteet. Sillä välin, kun hän ahersi, minä palkitsin itseni kävelemällä vesisateessa kirjastoon. Iho kastui, hengitti ja huohotti. Mieli lenteli. Selässä oli kevyt reppu. Hain vain varaamani angstiset ruotsalaiselokuvat, lapsille lukemista ja miehelle ranskaa.

Tänään lähden käymään sairaalassa. Kuulen, mitä romua ovat pääni sisältä löytäneet. Toivottavasti vain irrallisia sanoja, päättömiä lauseita.

Vapaapäivä

Teen järvenrantakävelyn. Vesi on matalalla, ahvenilla hyvä olla, aurinko paistaa kirkkaaseen veteen, vesikasvien varjoja, haukea ei missään. Suo tuoksuu, poski on lämmin, joku kulkee ihan vieressä ja kuuntelee, kun mietin ääneen.

Kirjoittaa ei tarvitse joka päivä, se on vaikea oppia. Saa pitää joskus vapaata, suunnitella minkä elokuvan heijastaisi elokuun yöhön lakanalle, pohtia ripustaisimmeko kankaan kahden puun väliin, katsoisimmeko elokuvaa vai metsää.

Mobiili työpaikka

Tänä vuonna minä en saanut lukujärjestystä, mutta on tehty muuten työaikajärjestelyjä. Hetken kestää päästä vauhtiin, yritän suoda sen nyt itselleni, vaikka kohtalaisen armoton luonne olenkin. Aamukirjoittaminen ei oikein vain sovi minulle, vaikka olen niin kovasti yrittänyt rukata itseäni itsenivastaiseen rytmiin. Kaikki yön raskas istua pönöttää siitä huolimatta harteilla ja on sitkeä poisravisteltava. Aamukävelystä olen huomannut olevan hyötyä, matka kotoa lasten koululle ja takaisin on juuri sopiva matka ja seura ainakin menomatkalla loistavaa. Usein tuntuu hullulta palata, kun kaikki muut kulkevat toiseen suuntaan, avartavat reviiriään. Ehkä hyppään jonakin aamuna bussiin minäkin, lähden töihin, minne nyt huvittaakin. Kirjoitan kahvilassa, kirjastossa tai puistossa. Syön lounaan, tulen töistä ja haen lapset. Kiehtova ajatus, vaikka tulisikin kiire survoa nuo kaikki muutamaan tuntiin ja luultavasti laskisin, paljonko kirjoitusaikaa kuluu pelkkiin matkoihin. Pitänee silti joskus kokeilla. Vielä, kun löytäisi työkavereita samaan hommaan, saisi sen puuttuvan työyhteisön.

Kolme maisemaa

Sain Meijerielämän Lumikolta haasteen kertoa kolmen kuvan avulla elämästäni. Kiitos! Valitsin minulle tärkeitä maisemia. Olisi ollut muitakin. Ehkä toisella kertaa.


Tämä maisema on nykyiseltä kotiseudultani, kivenheiton päässä kodistamme. Joskus järveltä kuuluu meille asti kuikan huuto. Olen nähnyt niiden sukeltavan. Täällä olen uinut, hiihtänyt ja pilkkinyt, vetänyt lasta pulkassa, löytänyt karvarouskuja ja mustikoita. Eräällä sienireissulla olin poikien kanssa, rankkasade yllätti. Kotiin päästyämme olimme alusvaatteita myöten märkinä. Se oli hyvä retki, jota olemme usein jälkeenpäin muistelleet.

Miehen kanssa olen istunut pimeänä talviyönä suon reunalla termarikahvin ja kynttilälyhdyn kanssa. Ihana yhteinen hetki.

En ole lenkkeilijöitä (radan kiireinen kiertäminen tuntuu ennalta-annetulta, mieluummin poikkeilen reiteiltä, hidastelen hikoilun sijaan, kuljen omia polkuja, vaikka siinä on eksymisen riski) mutta serkun kanssa kävelin kerran näissä maisemissa kuntoilureitin, sen lenkin aikana käytiin läpi monta kipeää asiaa. Kerran kipu oli konkreettista: kiersin pururadan yksin, jalassa oli upouudet lenkkikengät. Nilkutin kotiin, kantapäissä oli kanamunan kokoiset rakot.

Kuvassa järvi marraskuussa, veden päällä oli hentoa riitettä. Sumu oli lumoava.


Reposaari, aina yhtä kaunista. Avara tila huuhtoo mielen kirkkaaksi, tulee kotiinpaluuolo. Sanoin lapsille, että tänne loppuu maailma, reuna on tuossa. Olen tuonut rannalta kiviä tänne sisämaan kotipihaan. Minulla oli niitä joskus kirjoituspödälläkin. Pitelin kämmenelläni, muistelin rannan ääniä ja tuoksuja. Kasvejakin yritin tuoda, äkkiä kuolivat, eivät pitäneet siitä että ne irrotettiin juuriltaan ja vietiin ihan väärään maaperään.



Palsta, joka on ollut meillä jo monta vuotta tämän ojan rannalla. Olemme kehnoja viljelijöitä, sato on aina niukka, mutta odotettu. Täältä on paljon hyviä muistoja. On paistettu makkaraa, juotu termarikahveja, haettu onkimatoja, levitetty naapurilta ostettua hevosenlantaa, nähty vesirotta, polkupyöräilty kotiin lapsi kyydissä korissa auringonkukkia ja perunoita. Toinen pojistamme putosi kevätkylmään ojaveteen, naapuripalstan mullasta löytyi sängynpääty.

Haastan edelleen kaikki teidät, joilla on mieltymyksiä juuri tiettyihin maisemiin. Mieluusti katson kuvat ja luen niiden tarinat.

Synkeys, joka piti kirjata muistiin

”—ostin ensitöikseni kumisaappaat. -- Kävelin koko matkan takaisin. -- Synkeys, joka piti kirjata muistiin, oli haihtunut. Kävely on terveellistä. Runoilijoiden ja muiden kirjoittajien on parasta pysytellä sisätiloissa.”
(Eva Dahlgren: Kuinka lähestyä puuta. Suom. Ulla Lempinen. WSOY 2006, 21.)

Odotan lumet sulattavia vesisateita, kävelyä lätäköissä. En yleensä innostu reippailemaan itsekseni kauniilla säällä (en laske reippailuksi arkisia kauppa- ja eskarireissuja). Vesisateessa ja lyyrisessä sumussa on pakko lähteä kävelylle, maailma on silloin kohtalaisen tyhjä eli vain minun (olenko ahne?), jokunen yksinäinen bussi hurahtaa ohi ikkunat huurussa, minä vedän keuhkot täyteen kosteaa ilmaa, kasvojen iho sanoo: "Kiitos".