Ylimmän kuvan teksti lehdestä 2Board (37/2017), haastateltavana katutaiteilija Dreyk The Pirate. Toinen (Hope Dies Last, 2015) ja kolmas kuva ylhäältä Wild Drawing -katutaitelijan käsialaa.

 
"(--) Minkälainen käsitys sinulla on ajasta. Onko se Jumalan 
pienin lemmikki, joka nuolee sormiamme kun nukumme?
Onko se Jumalan naapuri, joka paiskoo parvekkeelta rojua
niskaan, Jumalan sisäkkö, joka suurustaa kastikkeemme
pölyllä? Ja äkkiä, nopeasti, onko se vartti vai kolme 
minuuttia?

Mitä ehtii kolmessa minuutissa? Hörpätä kupin kahvia,
kuunnella iskelmän. Kuolla! Mitä kahdessa ja puolessa,
vaihtaa kanavaa, härnätä kissaa. Kuolla. Voi, mitä ehtii
ihminen kahdessa minuutissa, avata oven, ajaa hissillä, kuolla.
Mitä puolessatoista, mitä minuutissa: kuolla, luoti osuu
suoraan sydämeen. Kuolla puolessakin minuutissa ehtii,
ei pitkiä puheita, kuolonkouristuksia, korahdus riittää.
Viisitoista sekuntia, joskus se henki vaan lähtee, jonakin
hetkenä olet poissa. Kolme, kaksi, yksi, nolla, sinua ei enää
ole. Tai minua. Joku meistä puuttuu. Linjoilla pitkä hiljaisuus,
ei kuulu liikenteen kohina, ei ilmastointilaitteiden hurina,
aterimien kilinä, kolina, ei ohikulkijoiden puheensorina,
ei harhailevien radiosignaalien ja auringonpilkkujen ritinä,
mitään." (Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän. WSOY 2016, 17.)

Ihana runokokoelma rakkaudesta, peloista, naisen elämästä, perheestäkin. Teoksen ilosta, jopa hulvattomuudesta ja jonkinlaisesta kansien läpi ja sivujen yli tulvimisesta, ehkä sen voisi sanoa niin, tuli mieleen Solja Krapun runot, pidin laulullisuudesta, monipuolisesta intertekstuaalisuudesta, kieli elää ja keskustelee (huutelee ajassa, muistaa), ja sen kautta tuttuudesta, uusista kytköksistä, löydöistä, sidosteisuudesta, pureskeltavasta.

Luin tämän kokoelman peiton alla flunssassa (toivuin ennätysnopeasti, vaikka flunssa pitää otteessaan yleensä kauan. Runot parantavat). Yritin lukea myös sohvalla mutta siitä ei tullut mitään. Mietin, että ehkä runo kaipaa sängyn, (lukijalleen) kaiken levon, tilan ja sen vapauden, joka on vain makuuhuoneessa, ja ehkä runoja tulee tai saa pitää joskus tuossa asennossa, ylösalaisin, lukijan kattona, maata itse sanojen alla ja tuijottaa näkymää kuin taivasta, tulkita yläilmoja (sillä tässä kokoelmassa on myös taivaita, lintuja, säitä ja meteorologi, joka tosin taitaa pudota pelistä pois), katsoa, näkyykö kasvoja, sieluja vaiko pelkkiä pilviä vain, ei sekään olisi huono, nehän ovat valtavan monimuotoisia ja kauniita.

Mieskin halusi lukea (annoin hänelle hääpäivälahjaksi fragmentteja kokoelmasta), nappasi kirjan käteensä ennen nukkumaanmenoa ("Jestas, nää on hyviä!") ja ehti liikuttua aukeamasta, jossa puhutaan sanoista, lapsen kielellistä kehityksestä, nuoren kielestä ja uhmastakin.

"(--) Alussa oli / sana, kato, oho. Sillä ilman sanoja ei kukaan kävele vetten / päällä, ilman sanoja käpy on käpy, ei lehmä lapsen / kämmenellä. Alussa oli rääkäisy, iso parku: olen olemassa / Ja se ilmoitus jäi nurkkia kiertämään, kylpyhuoneisiin, / saleihin, salonkeihin, näyttämölle, kirjoihin se jäi, / (--)" (emt., 46.)

Teksti on kudos, lankaa on autettava

"Pesussa lankojen suunta menee sekaisin. Lankaa on autettava saamaan takaisin täsmällinen suuntansa. Kyseessähän on kudos. Sanat 'teksti' ja 'tekstiili' ovat samaa alkujuurta. Lanka on aina useiden lankojen joukossa. Ja kun sen saa eteensä, se on kuin vitilunta. Melvillen Moby Dickissä on ihana luku valkoisuudesta. Siinä kuvaillaan huolellisesti, millaista on kävellä vasta sataneessa lumessa. Tuntuu siltä kuin olisi ensimmäinen ihminen ja kulkisi ensi kertaa lumessa. Puhtain lakanoin sijattu vuode tuntuu myös aivan kuin uutismaalta. Se on hyvin miellyttävä tunne."

Kääntäjä Svetlana Geier palkitussa dokumentissa Vanha rouva ja Dostojevski. Yle Teema to 28.5. klo 23.05, nähtävillä yhdentoista päivän ajan myös Areenassa. Suosittelen!

Syvemmälle

Täyteläinen syksy. Päivä lyhenee, pimeässä on nyt jotakin lohdullista ja hyvällä tavalla luokseen kietovaa. Sukeltelen yhä syvemmälle sanoihin ja kuviin. Tämä on hyvää aikaa.

Kuvat ovat Pawel Pawlikowskin ohjaamasta elokuvasta Ida (2013), jota esitetään tämän mukaan ainakin vielä Oulussa (20.10.) ja Seinäjoella (23.10.). Suosittelen!

Käsityöläisyydestä

"Kun Tuomas fiilasi loputtomiin tankojansa, hän sanoi sitä käsityöläisyydeksi itsessään. Entivanhaisilla käsityöläisillä oli kunniantuntoa työnsä edessä: tehdä renginkaappi tai morsiustuoli jossa oli oikeat suhteet ja joka miellytti silmää. Eli mahdollisimman hyvä runo tai suomennos jossa on oikeat suhteet."
(Helena Anhava: Toimita talosi. 2006, 187.)

Annetaan ja vaihdetaan sanoja

Päänsärkypäivä. Tuijotan valkoisia papereitani, mustia kirjaimia, jotka eivät pysy riveillään, nukahtelevat ja putoilevat alemmas ensin irrallisina, sitten sanoina, tönäisevät allejäävän pois paikaltaan, kohta romahtaa koko arkillinen rivejä, sitten kokonaisia kappaleita.

Vain välimerkit jäävät. Tiesin, että ne ovat sitkeitä, mutta enpä arvannut, että jaksavat pitää noin tiukasti kiinni. Nyt näen lauseiden rytmin. Ta-ta-taa-ta-ta-ta-ta-taa.

Siinä ovat sanat lattialla epämääräisessä kasassa, partikkelit piiloutuvat yhdyssanojen alle. Ne ovat aina olleet aika ujoja. Siirrän niitä varovasti esiin.

Sanat näyttävät kaukaa katsottuina ötököiltä, raajoja ja tuntosarvia, rapinaa. Ehkä niistä voisi askarrella jääkaappimagneetteja, runoja tai mitä sitten haluaakin.

Kunnioitan ujoutta ja jätän partikkelit sekä muut piileskelijät kätköihinsä, mutta saatte nämä levottomat päällepäsmärit, osa on valmiiksi taivuteltu. Olkaa hyvät vain:

puukehyksissäni
kiittämätön
kieroutuneisuutta
kiitollinen
leikkimökkiensä
heijastusta
karvaisia
huohottaa
tummansinisen
korkokengät
koivukuja
bändin
taukoja
mutristi
viipaleiksi
monitonninen
palellun
palasaippuaa
kuiskailuja
Viola tricolor
peltirasian
syvänteisiin

Voisin ottaa vastaan sanavaihtureita, tökätä sitten tekstiin satunnaiseen kohtaan ja katsoa, ihmetteleekö kustannustoimittaja, paheksuvatko lukijat. Kommenttilootaan saa jättää ehdotuksia, jos uskaltaa. Kiitos.

Hvem skriker i Juvlijuvet?

Satoi lisää lunta. Katselin aamulla norjalaisohjelmaa Juvli-joen rotkokanjonin öisistä äänistä. Saimme äidin yövieraaksi, söimme tomaattikeittoa, perunamuusia, poropyöryköitä ja rakuunaporkkanoita (yhdyssanaruokia). Teimme pihaan kaksi lumiukkoa, kävimme Kalevankankaan hautausmaalla ja Rauhaniemen rannassa (pidän tuosta virallisesta nimestä: Rauhaniemen kansankylpylä), sytytimme kynttilät, äiti kertoi nuoruuden rakkauksistaan, annoin tyttären nukketaloleikkeihin lapsuuteni muoviset Disney-hahmot.

On kirkasta. Aurinko paistaa, nostelen vuodevaatteita ulos tuulettumaan, syön mustikkapiirakkaa, säästelen sanoja, kirjoitan.

J.K. Joku oli hakeutunut blogiini Juvli-ohjelmaa etsimään. Se esitettiin Yle tv1:ssä nimellä Jokirotkon salaisuus eikä ole valitettavasti katsottavissa Areenalla. -- mutta Norjan tv tarjoaa sitä täällä. Kiitokset valppaalle Erkki Johannekselle vihjeestä.

Sanojen maailmaan hän oli muuttanut eli Tunström-makupala

"Aina tuntui siltä kuin olisi palannut kotiin sanojen tyyssijaan. Aronille olivat asiat olleet suljettuja ennen kuin hän tapasi Solveigin, maailma ei ollut häntä halunnut. Niin voivat ihmiset tulla toistensa tykö, sellaista heillä oli ollut. Hän sai seurata miten Solveig mursi auki asian toisensa jälkeen, niin että niistä tuli yltäkylläisiä, merkityksiä hohtavia. Sanojen maailmaan hän oli muuttanut."
(Göran Tunström: Jouluoratorio. Suom. Arto Häilä. 2. painos. 1984, 30.)