"Nesomania on siis saarihulluus. Tauti on parantumaton. Sillä on kuitenkin yksi terveyttä edistävä piirre: se lisää vastustuskykyä muita tauteja kohtaan."
Yle esittää parasta aikaa Veden saartamat -dokumenttisarjaa Suomen saaristoista. Saaret ovat kiehtovia. Veden ympäröimä, suljettu tila, joka mahdollistaa erillisyyden, (kuvitteellisen) vapauden, itsenäisyyden ja riippumattomuuden, olemassaolon rauhan. Kuin saari olisi vedessä kelluva kaistale, jolla voisi lipua pois turhasta maailman humusta. Ilmeisen idealisoitu ajatus. Sellaisella kuitenkin leikittelen.
Taannoin tv:stä tuli puhutteleva Ulkosaariston uskomaton Dora, joka kertoi pienen Lammholmin saaren ainoasta asukkaasta, 87-vuotiaasta Dorasta. Hän ei halunnut muuttaa saarelta huolestuneen sukulaismiehen harmiksi nykyaikaisempiin oloihin vaan eleli onnellisena ulkoisesti yksinkertaista, mutta vaativaa elämää kissansa kanssa.
Katsomisen arvoinen on myös Sonja Lindénin upea, koskettava ja hauskakin Ei kukaan ole saari -dokumentti. Se kertoo Lindénin isästä, Kristeristä, joka asuu yksin jo kuudettatoista vuottaan saarella. Hänen yksinäistä elämäänsä kissan ja musiikin kanssa katkaisevat puhelisoitot vaimolle hoitokotiin. Krister kirjoittaa jälkipolville pikkutarkkoja saarimökin hoito-ohjeita ja valmistautuu myös omaan kuolemaansa. Tuota dokumenttia saa lainaksi kirjastosta.
Ja sitten on Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän Haru, eräs saari -teos, tietenkin.
”Kuutosen myrsky, sadetta. Vene pelastettu juuri ja juuri. Meri on noidankattila, jyrinät kuin tykinlaukauksia. Teltta halkesi. Suurenmoisen kaunista. --
Kerran rannoille ajelehti suuret määrät bambua, me keräsimme kaiken mutta emme oikein tienneet mitä tehdä sillä. Rakentakaa leijoja, Ham sanoi --"
(emt. Suom. Liisa Ryömä. WSOY 1996.)
Haruun pääsee myös täältä.
P.S.
Minä elelen nyt fiktiivisellä saarella. Ihailen alkavaa talvea, kerään rannoilta oksia ja ajopuita päähenkilöni talon portaille. Seuraan hänen pieniä askareitaan, piipusta nousevaa savua.