”Olen (--) kiitollinen (--), menen omaa rataani, piirrän omaa kaartani, minne se johtaakaan. Luen paljon. Ulkona leutoa, sadetihkua, joskus fogia. Sisällä palaneen joulupuunoksan käryä, lipeäkalan, kinkun ja jouluomenain tuoksua.”

(Aino Kallas 26.12.1928. Elämäni päiväkirjat 2. 1917-1931. Otava 1978, 585.)

Levollista joulun aikaa & tunnelmallisia lukuhetkiä!

“Life isn't long enough to do all you could accomplish. And what a privilege even to be alive. In spite of all the pollutions and horrors, how beautiful this world is. Supposing you only saw the stars once every year. Think what you would think. The wonder of it!” Tasha Tudor

Saniaisen varjo, auringon läikkä lattialla. Kukaan ei siirrä verhoa syrjään ja avaa ikkunaa, huutele alas puutarhaan, kuuntele järven aaltoja. Lintuhäkin avain on jäänyt jumiin. Vihelsikö lintu vai toinen kaksosistako se oli, Alfred tai Olga, kumpi heistä oppi viheltämään ensin? Kirjat ovat lasin takana. Kuka oli viimeinen, joka luki Punahilkkaa, Rotkäppchen, ääneen ja kenelle? Mistä kirjat hankittiin, missä kaikkialla niitä luettiin? Katselivatko lapset kuvajaisiaan kiillotettujen kannujen kyljestä? Miltä tuntui kasvaa suuressa talossa orpolapsina lastenhoitajien kanssa? Miltä tuntui varttua Olga-äidin mukaan nimettynä ja tietää, että äiti kuoli synnyttäessään maailmaan uutta Olgaa ja Alfred-veljeä? Isäkö päätti antaa kuopustyttären nimeksi Olga Sibylle Elisabeth, vai oliko äiti ehtinyt päättää nimet? Kenen mukaan Alfred Pierre nimettiin? Oliko myös kaimalla taiteellisia taipumuksia?

Iris oli seitsenvuotias, kun he muuttivat pois Milavidasta, Andrée viisi, kaksoset Alfred ja Olga neljävuotiaita. Muistivatko he myöhemmin talon huoneita, portaiden lukumääriä, tapetin ornamentteja, ulko-oven kolahdusta, Näsijärven tuoksua, vai halusivatko he unohtaa, muistaa vain Nizzan?

"Paikka, missä olen, on kyllä luonnon puolesta kaunis. Mutta jos on kysymys sairaalasta, niin tämä on vain sairaalan nimen taakse naamioitu pesäke, jossa meidän potilaiden sekä sielun että ruumiin voimat pyritään täällä maailman selän takana tuhoamaan.

Yleensä Suomessakin pidetään kyllä kovaa ääntä noista muiden maiden raakuuksista, mutta omille raakuuksille ollaan valmiit ummistamaan silmät. Sillä seuraten jo puolitoista vuotta tämän laitoksen elämää voin vain myöntää, että tämä on kaikkea inhimillisyyttä vailla oleva laitos.

Näyttääpä todella siltä, että me potilaat olemme aivan lainsuojattomia. Sillä ne raa'at iskut ja potkimiset – joita saa jatkuvasti vielä tämän heikon ravinnon jatkoksi, jota tämä laitos tarjoaa – osoittaa juuri suurta inhimillisyyden puutetta meitä potilaita kohtaan, joita heitetään kuin tuuli kerjäläistä paikasta toiseen kaikenlaisten pulmurien kiusattavaksi.

Ja kuitenkin tällaista raakaa ja tylsää elämää täytyisi jaksaa seurata vuodesta toiseen."

(Seilissä 16.5.1945 potilaan sisarelleen kirjoittama kirje, joka avattiin mutta jota ei koskaan lähetetty vastaanottajalleen.) 

  

Varakkaiden ovelliset kirkkoaitiot tukevine penkkeineen, spitaalisten kapeat lankkupenkit erillisessä karsinassaan kirkon takaosassa. Hautausmaalla kirkon takana hoidetut ja hoitamattomat haudat, aikuiset ja lapset, miehet ja naiset, pienet ja isot ristit, puuristit ja metalliset, hautakivet nimineen, ammatteineen, tarkkoine syntymäaikoineen, hautapaikat vailla paalumerkkejä. Elävät ja kuolleet. Tuuli, ruoho, valo, varjot, likellä laiduntavat lampaat.

Seili. Kuljetaan hiekkateitä. Ei nähdä kyitä, ne ovat kerääntyneet kaikki saunan kiukaan alle sihisemään. Nähdään merikotka ja peltomaitikka, merivettä juovaa lihakarjaa ja lampaita. Hikoillaan. Avataan ikkunat, tervehditään saarni ja sen pikkulinnut, pelataan shakkia ja korttia, luetaan Siivoojan käsikirjaa ja Vedenpaisumusta, voidellaan leipiä ja keitetään murukahvia, nukutaan seisahtuneessa helteessä ja hiljaisuudessa.

Aamusta asti kävellään. Pysähdytään, kun tulee nälkä. Kaikkialla on pieniä ruokapaikkoja. Istutaan kadunvarteen syömään pierogeita liha- tai kaalitäytteellä tai pyydetään lautasellinen metsäkeittoa, polewka leśna, jossa voi herkkutattien lisäksi olla satunnaisia havunneulasia, niin ruokalista kertoo. On kuuma. Juodaan itsetehtyä minttu- tai sitruunalimonadia, ostetaan reppuun vesipullo.

Pienen pienissä, ahdaskäytäväisissä ruokakaupoissa etsimme munia ja juustoa. Katselemme erilaisia Wedelin ja Wawelin suklaita, kirsikkamarmeladeja, -kompotteja, -hilloja ja -keksejä ja leipäkaupassa silmäilemme kaikki rapeakuoriset, maukkaat polakat, suloiset leivokset, keksit, kakkuset, munkit. Valitaan lomakotiin muutamia, maistellaan puolalaisuutta. 

Nämä aikoja lävistävät rakennukset. Niiden hiljaisuus, kerrokset, kivijalat, lasit, kaiteet, rännit, piiput. Kaikki nuo kujat, kadut, sisäpihat. Suljettu, avonainen, uusi, vanha, heijastumat, jäljet, jäljettömyys, ihmiskohtalot, pysähtyminen, jatkuvuus.

Krakovan Kazimierzin aluetta vastapäätä Veikselin toisella puolella on Schindlerin lista -elokuvasta tuttu emalitehdas, joka on nykyään museona keskellä kaikkea muuta elämää. Kävimme museon ulkopuolella, sisään emme menneet, oli kovin ruuhkaista, jatkoimme matkaa Schindlerin lista -elokuvan Płaszów-keskitysleirillä. Se sijaitsee samalla Podgórzen alueella ja on nykyään iso puistoalue, vehreitä kunnaita polkuineen ja muutamia muistomerkkejä keskellä esikaupunkiasutusta. Hieno, erilainen muistopaikka, jossa kulki pieni seurue oppaan kanssa, joku ulkoilutti koiraa, kolme teini-ikäistä poikaa kaahasi polkuja pyörillään, jarrutti alamäen kaarteessa, yksi kaatui ja loukkasi polvensa. Pojat heittivät pyörät syrjään, juoksivat pois polulta läheiseen luolaan. Viereisessä kerrostalossa elettiin tavallista elämää, isä heilutti parvekkeelta leikkipuistosta saapuvalle tyttärelleen. Joku herää jokainen aamu ikkunat tai parveke kohti vanhaa keskitysleiriä. Mitä hän näkee? Maiseman vai historian? 

Samalla alueella on elokuvastakin tutun pahamaineisen Amon Goethin entinen asunto, joka on yksityisomistuksessa ja remontoitu uuteen vaaleanpunaiseen villa-asuun.

Kävimme tuolla vain pikaisesti. Oli painostava helle. Taivas synkkeni, alkoi sataa.