Tuoltako se näytti? Saimmeko sen talteen? Kylmän kostean sumun, aaltojen ja ajan liottaman, ohueksi hiutuneen, pehmeän pellavan (lakanaa ja verhoa se oli, seittiä, revenneitä kalaverkkoja, harhaa). Aavelaivan, sen pienet valaistut ikkunat, joulukalenterin luukut. Valaistun veturin, paikallaan radallaan. Sillan, joka katkesi suurten veneiden kulkea. Sumua pyörittävät tuulimyllyt, suuret hattaravispilät, jotka saivat siipensä rikki korkealla, ylhäällä, pilvissä, noin vain poikki, ja alas pyörähtäessään taas ehjiä, ja sähkötolpat, niihin pingotetut trapetsit, niillä tasapainottelevat näkymättömät taivaanrannanmaalarit, elämän akrobaatit eli sumua airollaan hämmentävät gondolieerit, meren tuoksun, pysähtyneen vedenpinnan, tiheän harmaan keskeltä kaiken kirkastavan valopallon, sen pakahduttavan hetken, kun sai unohtaa itsensä, ihmisenä olemisen taakat, kuormat ja vaatimukset, ja keskittyä maisemaan.

Neljäs kirjani Lumikadun kertoja ilmestyy maaliskuussa. Kirjailija-lehden tuoreessa numerossa (3/2016) kerron mm. unesta, joka sysäsi tuon aiheen pariin. Kollega Sinikka Vuola haastatteli ja kirjoitti jutun, tulkinnalliset kuvat otti Tomi Kontio.

Kuvauspaikalla Amurin työläismuseokorttelissa tapahtui jännittävä sattuma. Oli hiljainen päivä, ja satunnaiset museokävijät antoivat meille kohteliaasti kuvausrauhan. Sitten taloon asteli lapsi, joka tallentui myös valokuvaan taakseni. Nyt vasta kuvaa katsoessani huomaan ajatella: unieni pieni poikako, hän, josta olin juuri kertonut Sinikalle? Pojan siluetti, onko hänellä muistikirja kädessään, pysähtynyt aika, ikkunasta tulviva valo, hän juoksee huoneissa, joissa ei asu enää kukaan. Minä seison siinä kuvassa vanhan puutalon oviaukossa tomeran hyväntuulisena, olen kuin emäntä, joka pitää majataloa alter egoille, sieluille, uni- ja varjohahmoille ja odottaa valmiina portailla. Tervetuloa, peremmälle, peremmälle, olkaa hyvät, pöytä on katettu, illalla pääsette saunaan. Selkäni takana käy kuhina. Kaikki luomani fiktiiviset hahmotkin ovat siellä: lattia narisee Odelman jalkojen alla, pöydän ääressä Alvar kirjoittaa muistikirjaansa, tuolla seisovat hieman hämillään menneisyyttään piilotteleva Bajek, kuparihiuksinen Lilka pieni Paweł sylissään, metsäntuoksuinen Marek, ompelukoneensa Alvarin harmiksi pöydälle laskenut Bruno ja Olga, joka kurkistelee jo uteliaana kaappeihin, etsii jauhoja, haluaisi päästä vaivaamaan leipätaikinaa ja murtamaan siitä siivun tuolle totiselle Alvarille, kaunis ääni hänellä, suostuisikohan laulamaan Olgalle... Majataloni ovi pysyy auki kaiken aikaa, ojentelen portailla käsivarsia ja kurotan sanoista punottua haavia halki ajan ja paikan, etsin luokseni jo seuraavia hahmoja, perkaan heitä myöhemmin pihassa puisella penkillä kuin puolukoita, niin pieniä he aluksi ovat, ruokin ja vaatetan, asutan.

 

Yläkuva: Ystävykset. Lodz 1938.
Alakuva: Koska kellariasunnossa ei ollut lämmitystä, Saran piti pysyä sängyssä koko talvi. Hänen isänsä maalasi kukkia seinälle, ne olivat Saran lapsuuden ainoat kukat. Varsova 1939.

Kuvat teoksesta Roman Vishniac: A Vanished World.  Farrar, Straus & Giroux. 1984, 122 ja 42.

Muiden elämä

Lapsi potee. Minä olen vakoillut muiden elämää (keitä he ovat? Mitä miettivät? Olivatko onnellisia? Miten? Koska? Missä? Mihin tuo pieni poika kuoli?). Tuo elokuvakin olisi hyvä katsoa taas.

(Viisi ylintä kuvaa teoksesta Josef Koudelka: Koudelka Gypsies, 2011.)

Smacznego!

Sunnuntaisin Agata astuu E. Wedelin suklaakahvilaan Szpitalna-katu kahdeksaan, jossa on käynyt pikkutytöstä asti. Hän tilaa samettista kaakaota kermavaahdolla ja palan suklaakakkua. Agata istuu aina samassa pöydässä ja tuntee tarjoilijat nimeltä. Sylwia on hänen suosikkinsa, hän palmikoi tukkansa siistille nutturalle ja muistuttaa naapuritalossa asunutta pikkutyttöä, joka soitti kauniisti viulua mutta kuoli keuhkokuumeeseen.Wedelilläkin kuulee toisinaan viulunsoittoa. Muuten moitteeton esitys, mutta soittajatytöllä saisi olla kynsilakkaa, kun sormet ovat kerran kaiken aikaa esillä. 

Tänään Agatalla on päässään harmaa hattu, eikä hänellä ole aikomustakaan riisua sitä. Hiukset ovat kamalat. Agatan piti käydä kampaajalla, mutta Anna oli sairaana eikä Agata suostu muiden käsittelyyn. Anna jaksaa kuunnella Agatan unia, se toinen tyttö kohauttelee olkapäitään ja on kovakourainen. Agatan päänahka on herkkä. Kun Victor vielä eli, hän sai harjata Agatan hiukset, ei kukaan muu, ei edes oma tytär Malina, joka asuu Krakovassa ja harjaa omatkin hiuksensa hajamielisesti. Eikä puhu muusta kuin työstä. Alkaisi elää!

Toivottavasti Jarek ei tule tänään. Agata istuu selkäpäin ikkunaan, jottei mies huomaisi häntä, jos sattuisi kulkemaan ikkunan ohi. He istuvat täällä sunnuntaisin paitsi tänään, koska hiukset ovat kampaamatta. Tiistaina he syövät Zapiecekassa Aleje Jerozolimskie 28:ssa. Mies on kuin linnunpoika, tilaa pienen annoksen pierogeita, ei jaksa sitäkään, osa pakataan aina mukaan. Agata tilaa kaalikääryleitä, ottaa tomaattikastikkeen sijasta paksua kermaista herkkusienisoosia ja syö kaiken. Kyytipojaksi vodkaa. Nyt niillä on siellä uusi hibiskusjuoma. Neiti kehotti kokeilemaan, se on niin terveellistä. Agata ei koskaan enää kokeile, heräsi jo aamuviideltä sen noitajuoman takia. Mitä hän niin aikaisin hereillä tekee? Ei yhtään mitään. Agata haluaa nukkua kymmenen tunnin yöunet. Silloin välttyy silmäpusseilta. Saisi Malina ottaa hänestä mallia ja rauhoittua elämänsä kanssa, niin saisi naamansa kuntoon. Kuulemma hörppii energiajuomia jaksaakseen tehdä töitä yötä myöten. Agata ei sellaisia yötöitä ymmärrä. Ymmärtäisi, jos tytär olisi kätilö, kirurgi tai ilotyttö, ei ole. Olisikin, niin ei vastaisi aina niin tympääntyneenä puhelimeen. On nämä ruuhkavuodet. Niistä se kertoo. "Gówno prawda!" sanoo Agata ruuhkavuosille ja tuommoisille yötöille. Malina vastaa, että häpeää äitiään, menisi kirkkoon istumaan niin kuin muutkin ikäisensä, pyytämään anteeksi syntejään ja oppimaan kaunista kieltä.

Näitä Agata nyt miettii, kun on kävellyt Nowy Swiatia jo hyvän matkaa, katsonut Dedaluksen ikkunasta uutuus- ja tarjouskirjat, astunut sisään. Voi siellä sitten oli komea nuorimies, hopeaa hiuksissa, vähän kaljuuntunut, niin tyylikäs tummanharmaa pikkutakki, hurmaava hymy siellä parran keskellä. Agata hiukan tahallaan tönäisi ja katsoi, miten mies reagoi. Miksei Malina hanki itselleen sellaista kaveriksi? Voisivat jutella kirjoista, niin tulisi tyttären elämään muutakin kuin se työ...

Kun kukaan ei huomannut, Agata kaiveli käsilaukustaan punaposkisen omenan ja jätti kirjapinojen keskelle. Niin hän tutustui Jarekiinkin. Sellainen Eva hän on, alkoi ihan naurattaa. Kyllä saisi Malinalta sapiskaa, jos kertoisi. Tytär taluttaisi omin käsin kirkkoon pyytämään anteeksi. Ei Agata pyydä anteeksi vaan kassia kirjalleen, käsilaukkuun Tadeusz Rzacan Autochrome Malopolska ei mahdu. Illalla Agata aikoo syödä Wedeliltä ostamansa käsintehdyn sydänkonvehdin, sen sisällä on ruusulikööriä, avata kirjan ja huokailla valokuvien kauneutta. Tuossa tyttö ja poika puutarhassa, voi miten hellästi valo lankeaa tytön vaaleille hiuksille, niin keskittyneesti kastelee vihreällä kannullaan, taitavat olla sisarukset, samaa näköä. Ennen osasivat ottaa valokuvia ja tehdä kauniita lapsia. Malina ei tällaisistakaan ymmärtäisi mitään, ei ole aikaa katsella, ei miehiä eikä valokuvia, vaikka Agata kuinka pyytää. Puhelintaan vain tuijottaa. Malinalla on puhelimessa kaikki, työt ja jopa kamera, ajatella! Nyt Agata muisti, että Magda-tädistä on tuollainen autochrome-kuva. Hän poseeraa siinä silkkilakanaan kietoutuneena. Ihana! Agata ihan rakasti tätiä, omaa äitiään ei, se oli samanlainen tosikko kuin Malina.

Agata kävelee eteenpäin, päättää istahtaa hetkeksi puistoon, on niin kaunis lokakuun iltapäivä. Hän pitää eniten entisen yliopistokirjaston puistosta. Siellä penkillä istuu opiskelijamies oikea käsi alati ojennettuna niin, että hänelle voi ryhtyä koska tahansa kainaloiseksi, jos lystää. Patsas mikä patsas, mutta eipä tarvitse istua yksin, jos ei halua. Voi vaikka kertoa tyttärestä, jolla on aina kiire. Miehen viereen on aina tunkua, Agata kävelee yleensä ohi. Ei hän ole niin epätoivoinen, että kävisi tönimään muita pois. Hänellähän on Jarek, ei hassumpi mies ollenkaan. Ensi kerralla, kun Anna on kammannut tukan oikein kauniiksi ja kynsissä on kirkkaanpunainen lakka, hän pyytää miehen pierogeiden ja kaalikääryleiden jälkeen luokseen, tarjoaa suklaasydämiä ja vodkaa. Sitten katsellaan autochromeja ja haukataan kielletystä omenasta.

Tuossahan Pyhän Annan kirkko jo onkin. Aika kulkee omaa kummallista vauhtiaan, hypähtää tai laahustaa, eiköhän se myös hänen osaltaan joskus pysähdykin ihan lopullisesti... Sellaisia ei nyt aleta murehtia vaan kävellään kirkon ohi torille, siellä myydään grillattua juustoa ja puolukkahilloa. Agata käy haukkaamassa, vasta sitten avaa kirkon oven, tunnustaa pyhille, että taas tuli jätettyä kielletty omena kirjakauppaan, ajateltua tyttärestä myrkyllisiä ja riettaita Jarekista, josko vielä tämän kerran saisi anteeksi...

P.S.
Kaikki valokuvat Agatan ottamia, ylimmän kuvan nappasi vanhan rouvan pyynnöstä suosikkitarjoilija Sylwia, jonka säntillisestä palmikkonutturasta karkasi haiven juuri sillä hetkellä, kun hän painoi kameran laukaisinta.

Varsova: Koło Bazar

Koło-basaarin markkinoilta pelastin romaanihenkilöni hukkaaman avainnipun sekä vanhan pöytäpeilin.

Ihailin myös jäyhää Alfonsia aurinkolaseissaan. Arvelen, että hän vei vaimonsa Olenkan Sopotiin viettämään hääpäivää. Tuuli pöllyttää valokuvassa Nacek-serkun hiuksia, tummassa popliinitakissa on Gita-täti, joka teki maailman parhaat pierogit. Kuvat otti Victor-setä, joka jäi auton alle kolme päivää tuon vierailun jälkeen. Katselin myös albumia, josta oli revitty suurin osa valokuvista, jäljellä oli vain jokunen neitoajan kesämuisto auringonkukkapelloilta, niitä emme ehtineet kuvata emmekä kysyä hintoja, sillä yksi lapsista alkoi potea rajusti vatsaansa ja markkinoilta piti kiirehtiä kotiin.

Koło Bazar on Varsovan laajin ulkoilmakirpputori ja löytyy osoitteesta  ul. Obozowa 99, Wola. Se on auki lauantaisin ja sunnuntaisin klo 6-15. Myynnissä on lähestulkoon kaikkea todella vanhasta ja uniikista rihkamaan, hinnat ovat kohtalaisen korkeat tinkaamisyritystenkin jälkeen.

Tapasin koivikossa isäni

Unessa yritin valokuvata kuollutta isääni, joka kuljeskeli keväisessä koivikossa, niin kuivassa ettei vihreää vielä missään. Mutta miten kaunis valo, paistoi kuulaana hänen takaansa, hohtavia harmaan sävyjä. Eikä kamera totellut, ei tietenkään, en saanut tavoitettua mitään. Mikä tarve tallentaa kaikki, unissakin! Ehkä sitten, kun alan taas siivota ja laskeudun sängyn viereen kiskomaan sen alle hautautuneita kirjoja, muistiinpanoja, astioita, mennyttä, löydänkin haalistuneen polaroid-kuvan. Siinä isä seisoo kasvot kohti minua, koivikko on laiha, paljas ja ujo, kuva hehkuu silkkaa hopeaa, varisee kädelleni pölynä. Tai sitten se on jo minussa, hiuksissa, harmaina aavistuksina. En tarvitse kuvaa, en sittenkään. Peili riittää.

Aistit valppaina

Kirjoittamisen kanssa on hetkellinen suvantovaihe. Levotonta joutokäyntiä. Siltä se näyttää ulospäin. Jotakin nyt etsin. Olen selaillut kansanperinnettä ja maisematutkimusta, istunut raakatekstipino sylissä, ihaillut ystävän vinkkaamana Susanna Majurin kuvia, kävellyt pakkasilmassa, tehnyt arkisia askareita, ollut olemassa reaalimaailmassa. Aistit valppaina odotan liikahdusta, unta, oivallusta.

Kolme maisemaa

Sain Meijerielämän Lumikolta haasteen kertoa kolmen kuvan avulla elämästäni. Kiitos! Valitsin minulle tärkeitä maisemia. Olisi ollut muitakin. Ehkä toisella kertaa.


Tämä maisema on nykyiseltä kotiseudultani, kivenheiton päässä kodistamme. Joskus järveltä kuuluu meille asti kuikan huuto. Olen nähnyt niiden sukeltavan. Täällä olen uinut, hiihtänyt ja pilkkinyt, vetänyt lasta pulkassa, löytänyt karvarouskuja ja mustikoita. Eräällä sienireissulla olin poikien kanssa, rankkasade yllätti. Kotiin päästyämme olimme alusvaatteita myöten märkinä. Se oli hyvä retki, jota olemme usein jälkeenpäin muistelleet.

Miehen kanssa olen istunut pimeänä talviyönä suon reunalla termarikahvin ja kynttilälyhdyn kanssa. Ihana yhteinen hetki.

En ole lenkkeilijöitä (radan kiireinen kiertäminen tuntuu ennalta-annetulta, mieluummin poikkeilen reiteiltä, hidastelen hikoilun sijaan, kuljen omia polkuja, vaikka siinä on eksymisen riski) mutta serkun kanssa kävelin kerran näissä maisemissa kuntoilureitin, sen lenkin aikana käytiin läpi monta kipeää asiaa. Kerran kipu oli konkreettista: kiersin pururadan yksin, jalassa oli upouudet lenkkikengät. Nilkutin kotiin, kantapäissä oli kanamunan kokoiset rakot.

Kuvassa järvi marraskuussa, veden päällä oli hentoa riitettä. Sumu oli lumoava.


Reposaari, aina yhtä kaunista. Avara tila huuhtoo mielen kirkkaaksi, tulee kotiinpaluuolo. Sanoin lapsille, että tänne loppuu maailma, reuna on tuossa. Olen tuonut rannalta kiviä tänne sisämaan kotipihaan. Minulla oli niitä joskus kirjoituspödälläkin. Pitelin kämmenelläni, muistelin rannan ääniä ja tuoksuja. Kasvejakin yritin tuoda, äkkiä kuolivat, eivät pitäneet siitä että ne irrotettiin juuriltaan ja vietiin ihan väärään maaperään.



Palsta, joka on ollut meillä jo monta vuotta tämän ojan rannalla. Olemme kehnoja viljelijöitä, sato on aina niukka, mutta odotettu. Täältä on paljon hyviä muistoja. On paistettu makkaraa, juotu termarikahveja, haettu onkimatoja, levitetty naapurilta ostettua hevosenlantaa, nähty vesirotta, polkupyöräilty kotiin lapsi kyydissä korissa auringonkukkia ja perunoita. Toinen pojistamme putosi kevätkylmään ojaveteen, naapuripalstan mullasta löytyi sängynpääty.

Haastan edelleen kaikki teidät, joilla on mieltymyksiä juuri tiettyihin maisemiin. Mieluusti katson kuvat ja luen niiden tarinat.

Olen hukannut ja löytänyt talovalokuvani

Kuu on notkahtanut takaisin oikeaan asentoon, aamulla saan unettomuuden katkaistua, haluan ajatella niin. En nouse silloin kuin muut, tänään ei ole pakko. Jo muutama tunti auttaa, alan heti nähdä unta. Unessa en ole sovittelija vaan jämäkkä suun puhtaaksi puhuja enkä suostu kiipeämään sillankaidetta pitkin vastarannalle, vaikka se olisi nopein reitti. Kunnioitan korkeanpaikankammoani. Uskon, että se ainakin valveella suojelee minua ja on auttanut näkemään pieniä asioita, niitä ihan maan kamaralla kasvavia, helposti tallautuvia.

Mies on etätöissä, tytär yskässä. Pidän pientä sylissä, katselen animaatiota, jonka hän on kuvannut veljen kameralla. Pieni koira on kaupungilla. Taustana on Aamulehden etusivu Hämeenkadun tulipalosta. Sitten koira nukahtaa ja näkee unta lumesta. Lumimaisemana pakastimen valkoinen ovi ja lampaantalja. Taustalta kuuluu surullista musiikkia, tytär soittaa tunnelmaa xylofonilla.

Ehdotan miehelle, että perutaan iltameno, ollaan lasten kanssa kotona. Juon kolme kuppia kahvia, yhden appelsiinia. Kännykkä piippailee, ystävät muistavat. Kirjoitan tekstiä valmiiksi, se on kuin siivoaisi taloa näyttöä varten: puhdasta pitäisi olla (ei juurakoita eikä katkenneita oksia, niitä on nytkin eteisen lattialla. Tytär keräsi eilen, niin kauniita käpyjä lepässä) ja persoonallista, en ole sitä tyyppiä, jonka mielestä kaikki henkilökohtainen - kuten valokuvat - tulee siirtää pois näkyviltä.

Minulla on valokuvia ihan liikaa, ei minkäänlaista järjestystä. Posti tuo lasten koulukuvia, valtavia paketteja, vaikka meillä on niin vähän läheisiä, joille kuvia antaa. Minä murehdin mustavalkokuvakokoelmaani, niitä vierailta ihmisiltä ostamiani pysäytettyjä hetkiä. (Eivät he siinä kuvaajalle poseeratessaan arvanneet, että katoaisivat kuoltuaan jonkun tuntemattoman ihmisen mietittäviksi. Keitä he olivat? Millaisia heidän elämänsä olivat, jäivätkö vajaiksi, kasvoivatko täysiksi?) Missä ne kuvat ovat? Olisi vihdoin kaunis peltirasia, naapuri antoi kun säälii minun kaaostani. Kerään vanhoja talovalokuvia, kerron sen nyt kaikille. Interiöörejä ja eksteriöörejä (hauskat sanat!). Kaikenlaisia vanhojen talojen vanhoja kuvia. Mukana saa olla ihmisiäkin. Ei niitä kovin helposti löydy.

J.K.
Kuvat löytyivät, luulin että pitäisi etsiä paljon. Samassa kirjekuoressa oli muutakin, jo unohdettua. Pieni kalpea poika makaa avatussa arkussa. Hänellä on terävä nenä, kuin linnunpoika. Pojalla on valkea mekko tai peitto, sen päällä kuin liian alhaalla ja liian painavana roikkuva kaulakorullinen kukkia. Katselin kuvaa lasten kanssa, juttelimme. Minulla on toinenkin kuva kuolleesta lapsesta. Eino Bergiuksen autochromi näyttelyluettelossa. Jossakin täällä se on... Minusta tuntuu, että kirjoitan niistä vielä jotain. Aineistoa kertyy kuin itsestään.