Veden peiliin voi katsoa Yle Areenassa vielä kuuden päivän ajan.

Elämää metsässä ja metsän liepeillä

Joulupäivänä teimme metsäretken. Maisema hemmotteli väreillä, muodoilla, äänillä ja kuvastimilla.

Kotipihassa jänis on jokapäiväinen kyläilijä. Se oli jouluyönä kierrellyt kannon ympärillä ja syönyt löylyvedenhakureissulla tontulle viemämme omenan. Hymyilytti. Tänään jänis tuli taas hämärän tultua pihaan, hamusi aroniapensaissa alimpien oksien marjoja. Lumiukolta tipahtanut porkkananenä ei ole sille kelvannut.

Olen odottanut lumikkoa talviturkissaan, kesällä se kujeili verannan keinutuolissa ja räsymatoilla, sen sijaan sain pyrstötiaisia. En ole koskaan aikaisemmin nähnyt niitä. Suloisia! Silmäluomen päällä ketunruskeaa luomiväriä.

Leijonanharjas peilaa

Kanit peilaavat lattialla työpöydän vieressä, miettivät pääsisikö kuvastimen toiselle puolen, sinne missä on lisää heikäläisiä, kaksoisolentoja, tai ehkä he ovat esi-isiä, näyttävät jotenkin utuisen harmailta. Peilin oikeassa alakulmassa on luodin tekemä särö kaukaa menneisyydestä. Kenties siellä on vaarallista, ehkä sinne joutuu vangiksi. Jospa ne siellä haluavatkin tänne. Mutta tekisi silti mieli kurkistaa, kun tuohon viereen tulevat ja yrittävät sanoa jotakin. Eikä ihme, vaikka kutsuisivat luokseen, niin loputtomat kukkaniityt, jättimäinen voikukka, päivänkakkara ja ruiskaunokki ihan tuossa, tuoksun tuntee, aurinkoa ja poutapilviä, kun painaa nenän kiinni peiliin. Ehkä se harmaa onkin vain aamu-usvaa niityn yllä. Kyllä kukat maistuisivat marraskaamoksessa, kamomillaakin, kauempana niitty muuttuu metsäksi. Vanamo helisyttää pieniä kellojaan, kun joku kulkee ohi, metsän reunassa suo, siellä hienostunutta kanervaa ja pehmeää suovillaa, johon painaa pää ja nukahtaa, kunhan kaikki niityn maut on maisteltu.

Toinen kääntää selkänsä kuvastinmaailmalle, ei jaksa unelmoida, sillä se on enimmäkseen realisti ja hiukan levoton, yrittää hypätä sänkyynkin aina, kun silmä välttää. Isänpäivänä pääsi, kun ei mitään kysellyt, loikkasi vain arkailematta, onhan se sentään yhdentoista pupun isäukko, suurperheellinen, vaikka lapset ovatkin kaikki jo maailmalla. Siinä se lekotteli keskellä sänkyä, painoi päänsä pussilakanaan, jossa puut kasvoivat vankkoina ja lehtevinä, tuuli tuoksui suvelta, haaveili hiukan lisää, sittenkin.

Jospa pääsisi taas vapaaksi, hyppelisi metsään, rouskisi varpuja, kulkisi puron reunaa vastavirtaan, päätyisi palstalle jyrsimään omenapuun runkoja ja marjapensaita, kävisi vesirotan luona snapsilla, se on vieraanvarainen ystävä, mutta hiukan liian touhukas, vaan jaksaisikohan sitä, haluaisiko vaimo kuitenkin mukaan, mitä odotuksia sillä olisi, pitäisi huomioida, pysähtyä tuon tuosta havainnoimaan joka rasahdusta, vakuutella ettei mitään metsänpeittoa ole olemassakaan, sitten pitäisi vielä nuolla hellästi ja uupumatta sen nenänvartta, otsaa ja korvia, lopulta tokaista, että jospa nyt vihdoin jatkettaisiin matkaa, annetaan metsän tuoksun tarttua, sehän on hyvä suoja. Olisihan se aikamoista. Eikä siitä vesirotastakaan tiedä, motkottaa aina myyristä, variksistakin valittaa. Vaikka pitäähän senkin saada purkaa mieltä. Niin yksin kun asustaa siellä ojallaan. Palstat eivät kukoista, kaikki ympärillä on kuihtunutta, viljelijät kadonneet, joku käy ruokkimassa pikkulintuja, mutta vesirottaa ei muista kukaan, tällainen kaamoskin riesana.

Jospa makaisi tässä vain odottamassa vegeaamiaista ja kupillista kahvia, vaikka tuskin ne tajuavat mitään tuoda, kohkaavat vain omia juhliaan. Omat pupusetkin ovat unohtaneet jo isänsä, vaikka pitää myöntää, että aika poissaoleva vanhempi tuli oltua, tosin vastentahtoisesti. Vaimo sai nauttia lapsista koko sen ajan, kun täällä asuivat, isä ei. Ihmiset eivät päästäneet lähellekään poikasia, salpasivat ukkokanin vankilaan. Kaltereiden takaa sai hiukan haistella omia pikku pilttejä, semmoista julmuutta, ei päässyt syntymään kiintymysvanhemmuutta, kun varhainen vuorovaikutus estettiin noin vulgäärillä tavalla, vaikka syytönhän minä olin, kaikkeen. Sen myönnän, että uskonnonkirjan kannet söin, silloin harmitti, annoin mennä vain, niin herkulliset värit, hiukan maistoin sähköjohtoja, kun erehdyin luulemaan niitä mustaviinimarjan juuriksi, ja Aku Ankkoja aion ahmia jatkossakin, mitäs jättävät niitä lattialle.

Silti pitää olla kiitollinen, ihmiset sentään hakivat pois sieltä orpokodista ja valitsivat omakseen, vaikka olisihan siellä ollut se harmaa vanhapoikakin, taisi olla masentunut. Hidas köntys, korvat lurpattivat silmien edessä, ei paljon puhellut, mitä mahtaa sillekin raukalle kuulua. Minun kyllä kelpaa, on kohtuullinen täysylläpito, vaimonkin sain, öisin pistämme usein tanssiksi silkasta olemassaolon riemusta. Illoista minä erityisesti pidän täällä, kun ihmiset rauhoittuvat alituiselta kohkaaamiseltaan ja kiipeävät yläkertaan, tuovat  yleensä vielä hiukopalaksi omenaa tai porkkanaa, joku soittaa kitaraa ja toinen lukee ääneen kirjoja. Ne Eila Jaatisen Reppuli-kirjat olivat kovasti mieleeni, piti ihan tulla sängyn alta aina kuuntelemaan, sellainen sympaattinen, mutta luonteikas löytökoira, meissä on paljon samaa.

Jos minä jotakin saisin toivoa, niin voisivat alkaa uudestaan lukea niitä Ruusuvuoren (kyllä on kirjailijalla herkullinen nimi!) Topi tarhakäärmeitä, silloin heittelisin pyytämättä iloloikkia, semmoista tekstiä en muista koskaan ennen kuulleeni. Vaimo kysyi, haaveilenko minä ihan erilaisesta siipasta, Topilla kun on se Leena, lehtisammakko, että pedoiksiko tässä olisi toinen toiselle ruvettava, olisiko se jotenkin intohimoisempaa. Sellaisia se saa aina päähänsä, kun haluaa jotakin pientä draamaa, nappaa salaatinlehden suustani, että saisi varmasti vastauksen, mutta rauhoittuu kyllä, kun menen sen viereen, sanon että minun silmiini hän on melkoinen herkkupala, vaikka kaneja molemmat ollemmekin, sitten aikani hellin, lopulta lupaan Pariisin matkan, kun kerran Topi ja Leenakin kävivät, vaikka eihän sinne uskalla mennä, päätyisimme lautaselle molemmat.

Mutta pitäähän kanin saada haaveilla, ei se ihmisellekään huonoa tee.

 

Tapasin koivikossa isäni

Unessa yritin valokuvata kuollutta isääni, joka kuljeskeli keväisessä koivikossa, niin kuivassa ettei vihreää vielä missään. Mutta miten kaunis valo, paistoi kuulaana hänen takaansa, hohtavia harmaan sävyjä. Eikä kamera totellut, ei tietenkään, en saanut tavoitettua mitään. Mikä tarve tallentaa kaikki, unissakin! Ehkä sitten, kun alan taas siivota ja laskeudun sängyn viereen kiskomaan sen alle hautautuneita kirjoja, muistiinpanoja, astioita, mennyttä, löydänkin haalistuneen polaroid-kuvan. Siinä isä seisoo kasvot kohti minua, koivikko on laiha, paljas ja ujo, kuva hehkuu silkkaa hopeaa, varisee kädelleni pölynä. Tai sitten se on jo minussa, hiuksissa, harmaina aavistuksina. En tarvitse kuvaa, en sittenkään. Peili riittää.