perjantai 28. tammikuuta 2011

Vauvoja, valoa, viiniä



Sain sahraminkeltaisia vauvoja ja tähtikirkkaat yöt, flunssan ja esikoisen pitsasta ison siivun. Päivää riittää jo pitkälle, sen valossa googlaan kotimaisten viinitilojen valikoimia. Kohta on kuohuvan aika.

tiistai 25. tammikuuta 2011

Odotan kristallinkirkkaita öitä


Päivällä tuuli kuori katolta lunta, ohutta valkeaa savua. Aurinko yritti raottaa pilvenreunaa, monta kerrosta harmaata voileeta, käsi haroi ja haroi, näin pilkahduksen purppuraa.

Olen istunut maisemassa ja odottanut kristallinkirkkaita öitä, silloin voi nähdä vanhalla tasoristeyksellä ufoja. Niin kertoi minulle nelivuotias, viisas pieni mies.

Seitsemän

Sain Leenalta ja Marikilta tunnustuksen. Kiitos!



Samalla tuli haaste kertoa seitsemän asiaa itsestäni. Kas tässä:

1. En hallitse isoja kokonaisuuksia tai en erota olennaista epäolennaisesta tai koen ne toisin kuin muut, mieleen jäävät kummalliset detaljit, putoan herkästi kärryiltä ja ajatukseni harhailevat, keskustellessa rönsyilen ja olen liian avoin. Kirjan luettuani unohdan lukemani, jälkeenpäin muistan pidinkö vai en, en juurikaan muuta. Yleensä pitäminen liittyy kirjan kieleen, tyyliin tai tunnelmaan. Elokuvien kanssa on sama juttu.

2. Luen kohtalaisen vähän. En osaa (tällä hetkellä) lukea rentoutuakseni, yhdistän lukemisen omaan kirjoittamiseen, analysoin ja preparoin tekstiä, pohdin rakennetta, inspiroidun, teen merkintöjä, alan googlata mieleen juolahtanutta, harhaudun muualle. Se tekee lukemisesta ammatillisesti hyvin antoisaa, mutta hidasta. Minulla on useita kirjoja kesken yhtä aikaa. Lainaan paljon, moni teos jää selailun asteelle, mutta koen senkin merkitykselliseksi. En lue kirjoja loppuun, jos ne eivät puhuttele. Olen muutenkin aika ronkeli lukija. Kaiken pitäisi olla kohdallaan. Lempikirjoissani ja -elokuvissani on jotakin selittämätöntä, hieman maagista tai mystistä. Koen maailman samanlaisena. Minusta on miellyttävää, että jää tulkittavaa. Koen lukemisen yksinäisenä, mielelläni jakaisin heti kokemukseni. Siksi luen mieheni kanssa aina omien lukemisten lisäksi jotakin kirjaa ääneen. Tällä hetkellä se on Kari Hotakaisen Ihmisen osa, joka sopii tuohon tarkoitukseen mainiosti. Toisen lukiessa tekstiä ääneen pääsen hetkeksi siihen kirja viihdykkeenä -olotilaan, jota toisinaan kaipaan kovasti.

3. Viihdyn yksin, mikä lienee kirjailijalle aika ihanteellista, mutta en pidä yksin nukkumisesta, yöni ovat silloin katkonaisia, muutun varuillaan olevaksi, säpsähteleväksi eläimeksi. Parhaiten nukun, jos lapset ovat patjoineen makuuhuoneemme lattialla. Koen että meidät ympäröi silloin jokin näkymätön, jonka sisällä olemme suojassa kaikelta.

4. Olen perfektionisti. Pidin esimerkiksi muinaisesta lukiojälkeisestä työstäni, siivoamisesta, koska siinä pystyi tekemään työn halutessaan täydellisesti. Koen kirjoittamisen samanlaisena. Nautin lauseiden hiomisesta ja sanojen puntaroinnista. Opettajatyössä koen itseni usein vajavaiseksi, koska työssä on niin paljon muuttujia, joihin ei pysty vaikuttamaan tai joista ei edes tiedä ja aina on (liikaa) parantamisen varaa.

5. Pidän muistikirjoista. Minulla on monenlaisia. Eniten pidän kierteillä varustetuista, joita voi huoletta kääntää ja jotka pysyvät helposti auki. Annan muistikirjoja myös mieluusti lahjaksi kaikenikäisille. Valitsen tarkkaan, haluan että kannessa on jotakin kuvaavaa ja omistajalleen sopivaa. Minulla ei ole juuri minkäänlaista tolkkua muistiinpanojeni kanssa, vaikka pyrin systemaattisuuteen. Yhdessä kirjassa saattaa siten olla teksti-ideoita, unia, salakuunneltuja repliikkejä, kauppalappuja, puutelistoja, tuntisuunnitelmia ja laskelmia, joille en keksi jälkeenpäin mitään selitystä.

6. Kaipaan kroonisesti paikkoja ja maisemia. Mieluisin lahja olisi, jos saisin vapaapäivän tai -viikon ja joku veisi minut lapsuudenmaisemiin joen rannalle istumaan ja aistimaan, valo- ja videokuvaava eväskori-ihminen ei olisi seuralaisena ollenkaan epämieluisa. Unissa kuljen miljöissä, jonne en valveilla pääse. (Toki myös niissä, jonne en haluaisi. Esimerkiksi erilaisissa koulurakennuksissa myöhästelemässä opettamisesta tai muuten hutiloimassa.)

7. Pelkään sairastuvani Alzheimerin tautiin. Minun kohdallani on pelko perinnöllisestä riskistä, se tietäisi oireita jo varhaisessa keski-iässä. Tästäkin syystä olen halunnut olla lasteni kanssa ja saatavilla mahdollisimman paljon enkä ole siirtänyt elämääni eläkepäiviin. Alzheimer on minulle mieluisa aihe, koska siitä on yhä hyvin yksioikoisia käsityksiä, kuten että se on vain hyvin iäkkäiden muistisairaus, johon voi itse vaikuttaa sanaristikoita täyttelemällä tai muulla aivopuuhastelulla.

Haastan edelleen teidät, joiden blogeista nautin, saan inspiraatiota, ajateltavaa, hyvää mieltä tai vertaiskokemuksia:

Dubletin (Retorisesti kysyn, keksisikö Kati Tanjan kuvista fiktiivisen hahmon seitsemän tunnustusta.)
Johannan
Haavettaren
Hippitytön
Celian
Hippiehurreyn
Mirvan

Mielenkiinnolla odotan paljastuksianne!

maanantai 17. tammikuuta 2011

Supistuksia


Sain tänään tekstini taittoversion. Yhä todemmalta tuntuu sanojen muodonmuutos kirjaksi. Esikoiseni nimi on Odelma, ja siitä löytyy kuvaus esimerkiksi täältä. Seuraavat päivät ovat intensiivistä lähilukua, viimeinen mahdollisuus tehdä korjauksia, ihan pian se syntyy kansineen kaikkineen.

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Haamuja, prinsessoita, morsiamia


Olen tarponut esikoisen - lapsen, en kirjan, tästä tuli jo yksi väärinkäsitys - kanssa hurjassa pakkasessa metsien keskellä, etsinyt yhtä taloa ja löytänyt kaksi. Toisessa tuuli puhkui lävitse, toisen oven eteen oli nostettu kahden istuttava sohva. Emmekä silti istuneet, kiersimme kuusiaidan takana, tuntui että kuolleiden talo siellä, älkää elävät menkö lähelle emmekä menneet, vaikka minulle tuollaiset puheet ovat kutsuja. Olen lämmittänyt kylmää nenänpäätä pörröisellä mustalla hansikkaalla, taluttanut kädestä samettimekkoista prinsessaa, tajunnut että juhliakin pitäisi, soittanut puhelimella vaikka se on aina vaikeaa, aina joku huokailee siellä toisessa päässä ja minun kämmeneni hikoavat, olen levitellyt siskonpetejä, lähettänyt lapset yläkertaan, avannut aikuisille oven astua ulos, pukenut itseäni morsiameksi yö toisensa jälkeen, kauanko vielä pitää odottaa...

torstai 13. tammikuuta 2011

Teksti saa takin ylleen



Sataa lunta. Eilisen leijailin minä. Sain kansikuvan sähköpostiini. Graafinen suunnittelija vaikutti heti minun oloiseltani, oikea taajuus ja herkkyys, jota niin kaipaan tähän maailmaan.

Siitä kannesta. Minun silmiini se on täydellinen. Monitulkintainen, kytkeytyy kaikilta osin tekstiin, avautuu moneen tilaan ja ulottuvuuteen, kertoo olennaisen, jättää tulkittavaa. Olen etuoikeutettu, kun sain tekstini vaatturiksi juuri hänet.

Tytär halusi eilen tietokoneelle kirjoittamaan ja aloitti oman kirjan. Hän on juuri oppinut lukemaan ja kirjoittamaan, hatarasti, mutta omatahtisesti ja spontaanisti, silmät ovat vain avautuneet sanoille. Hän ei tunnista aina sanarajoja, ei pitkiä äänteitä eikä kaksoiskonsonantteja. Hänen tarinassaan on uimaranta ja kultainen simpukka. Isoveljet kävivät kirjoittamassa tarinan loppuun hölmöjä.

J.K.
Tämän tekstin kuva sekä kukkaniittyttö ovat täältä.

tiistai 11. tammikuuta 2011

Kirjoittamisesta

Olen hiukan kartellut tätä aihetta ja yrittänyt elää muuta elämää, sitä on paljon. Haen tasapainoa sille, mikä olen. Nyt ajattelen, että pian vastaanotto määrittelee minut, antaa oikeutuksen tai sitten ei (niin kuin kirjoittaminen voisi loppua johonkin tai se osa minusta kadota mistään itseni ulkopuolisesta syystä. Voisiko?). Tosin olen oppinut nyt jo reseptiosta paljon, pinnanalaisia, joista en ole aiemmin tiennyt.

En tiedä, mitä tunnen. Iloa ja kauhua, välillä suunnatonta tyyneyttä, näinhän tässä pitikin käydä. Hiukan kuin isän kuoltua, vaikka siinä oli kyse menettämisestä, kuolemasta, myös minuuden yhdestä osa-alueesta, enää en ollut tytär kahdelle vanhemmalle. Silti kummallinen metallinen tasapaino, vatupassin vesi ei värähtänytkään. Ehkä tämä on sitäkin, muodonmuutos, jokin minusta kuolee iäksi ja on kuitenkin muistona läsnä jokaisessa solussa niin kuin lapsuus, syntyy uusi vanha minä, uusia minuuksia, toisia rooleja. Välillä on epätasapainoa, mutta se on aika vallitseva olotila muutenkin, läikkyminen, etten sitä ihmettele. Ehkä odotin maanjäristystä, valtavia railoja ja kraatereita, purkauksia, sulanutta maan ydintä kämmenelle, olennaisen erottumista. Ehkä tuon kaiken aika vielä tulee, nyt on vasta siirtymävaihe. Pitää olla kärsivällinen, muutokset ovat hitaita. Olen monasti huokaillut sitä, että jaan itseäni niin pieniksi paloiksi niin moneen suuntaan. Nyt en taida. Se suojelee minua kaikelta. En voi särkyä kokonaan.

Nyt kerron, että kansikuvaa tehdään parhaillaan, tällä viikolla saan ehkä nähdä. Kirja on taitossa. Olisin voinut tehdä enemmän, kirjoittaa paremmin. Aika loppui, niin kai aina, paljon oli minun silmiini turhaa odottelua, viivettä ja epäonnisia tapahtumia, joille en voinut itse mitään. Nyt yritän olla ajattelematta, en oikeastaan uskalla edes vilkuilla. Luultavasti kirjoittaisin monta kohtaa toisin, ehkä koko tarinan. Mieluusti katsoisin jo eteenpäin, kirjoittaisin uutta, se odottelee, saan ideoita lämpimissä vesissä ja ulkona kun vedän pulkassa tytärtä, joka on pieni viisivuotias koira, sellainen valkoinen, se sun lempikoira, äiti. Teksti elää minussa helposti, sanat tulevat, on vain arjen jarruja ja turhaa haalimista, tunnollisuutta ja todistelua, sakkaa, rahisevaa soraa pulkan alla, sille ehkä uskallan sanoa vielä joskus hyvästit, saa kipunoimaan ja kipuilemaan, heräilemään ja valvomaan. Olen tehnyt muistiinpanoja kummallisiin paikkoihin, kirjoittanut uusia sivuja jossakin odottelun rakosessa. Sellainen rakastettu. Vakaa ja kärsivällinen, seisoo sivukadulla odottamassa, katsoo suoraan silmiin, ei koskaan kelloa. Silti huhtikuu on ihan kohta, opetustyö ohi ja kevät pitkällä, voin tarttua intohimoa kädestä, kääntää muulle selän, juosta takki auki kohti valoa - häikäistymättä.

maanantai 10. tammikuuta 2011

Syreenin muisto


"Grassessa kävelin pelloilla jotka kasvoivat ruusuja, laventelia, jasmiineja, nuoret tytöt poimivat kukkia koreihin, keruun täytyy tapahtua juuri oikealla hetkellä äiti selitti, kukat uutetaan tisleiksi ja sekoitetaan parfyymeiksi joita asiantuntijat nuuhkivat nenä pitkänä. Voilá, Madame, ruusun sielu! Kun astuin hajuvesimyymälästä kadulle päätä huimasi, vuorten yli lankesi laskevan auringon punainen kajo, joka värjäsi harmaiden talojen ja tiilikattojen ääriviivat ja äkkiä olin surullinen, en tiedä miksi, se ei ollut pahaa mieltä eikä surua vaan rintakehää puristi ja hengitys salpaantui, se oli kauhea ja ihmeellinen tunne, olin kolmetoistavuotias ja luulin että kuolen, mutta en kuollut, enkä minä kuolemaa kaipaa vaan tuota huimausta ja kaipausta kaikkeen, kun järjestän kukat maljakkoon krysanteemeissa on kylmän ilman ja väkevän yrtin järkevätuoksu, varret ovat tanakat, kukat kirkasväriset, krysanteemit ovat arkisia kuten naiset, jotka eivät haihattele turhia."
(Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri. 2009, 39-40.)

Minä olin jotakin kymmenen ja kahdentoista väliltä, kun koin tuon saman huimauksen. Siihen liittyivät keskellä kaupunkia tuoksuvat syreeninkukat, suuret sylilliset niitä, serkun häät ja kaupungilta juhlatalon pihaan eksynyt likainen poika. Minulla on syreenin kukka yhä päiväkirjan välissä, lila väri on hiipunut ruskeaksi, tuoksun tuntee, jos sulkee silmät.

(Kuvassa kotimetsästämme kerätty juhannuskimppu.)

sunnuntai 9. tammikuuta 2011

Tapahtui tammikuisessa puutarhassa



Kasvatamme ikkunalaudoilla herneenversoja, valkosipulejakin voisi. Olen ollut vierailulla Kentissä, tutustuin Herra Darwinin puutarhuriin. Kristina Carlson on kirjoittanut upean kirjan!

lauantai 8. tammikuuta 2011

Menin edellisyönä naimisiin


Menin edellisyönä naimisiin. En tiedä yhtään, kenen kanssa ja mitä nykyiselle miehelleni oli tapahtunut. Viime yönä asuin kaksin tyttären kanssa kummieni pellolle rakennetussa talossa, jota ei oikeasti ole olemassa. Unessa se oli jo iäkäs rakennus. Koko sen yön kaatui puita talon ympäriltä. Ikkunasta näin kaksikin kaatumassa alas yhtä aikaa. Mietin, tunnistanko kaikki puulajit. Naapurin mies tuli hakemaan minut vanhalla valkoisella autolla, kertoi runkojen ryskäneen heilläkin. Hän vei minut siihen sadan metrin päähän kummilaan, jossa juhlittiin häitä. Morsian oli Amerikasta, en nähnyt häntä enkä sulhasta, mutta morsiamen sukulaisia oli paljon paikalla. Juhlat olivat kankeat ja vaisut.

Mutta valveilla keskimmäinen kävi tanssimassa, ei häätansseja, ei mitään sellaista. Ehdin nähdä, miten kovasti häntä jännitti, samanlainen on kuin äitinsä. Mies odotteli salin ulkopuolella, minä tein materiaalihankintoja, säkillinen akvaariohiekkaa ja purkillinen hiilitabletteja. Sormeilin myös sählypalloja ja lapasia, jotka uloittuivat kyynärpäähän asti. Ihailin auran muovaamia korkeita lumiröykkiöitä, juttelin lasten kanssa Amerikasta.

Illalla järjestämme tyttärelle kynttiläkylpy-yllätyksen. Yllätämme toinen toisiamme pitkin vuotta silloin, kun kohde osaa sitä vähiten odottaa.

Joululomaa on jäljellä vielä yksi päivä, maanantaina palaamme kaikki arkiryhtiin, minäkin. Tänä vuonna tapahtuu monenlaista. Jännittää.

perjantai 7. tammikuuta 2011

Lumipyrypäivänä


Yksi poika on kadonnut, toinen löydetty ultralla. Maailmassa on kummallinen tasapaino. Katselen lumisadetta, pienen pientä ja terävää, pöllyää kaikista suunnista, sitten muuttaa mieltään, kinostuu ja peittää jäälyhdyn, verannan, pihan polun, maiseman terävät muodot. Ei tee mieli ulos, silti lähden riemumielin postinhakureissulle.

Odotan ystävän kuulumisia Pariisista (ihan näin hänet siellä, hymyilin mielessäni). Sillä välin nostan tyttären kanssa kaapin laatikon lattialle, teemme iloisia löytöjä. Meillä on kaikki aina hukassa, onneksi emme ole kadottaneet toisiamme.

torstai 6. tammikuuta 2011

Nukkumatti heitti unihiekkaa ja muita tammikuun päiviä


Esikoinen lähti ensimmäistä kertaa yksin junamatkalle. Kummitäti ja pikkuserkku tulivat vastaan. Meillä oli parin päivän ajan neljän hengen perhe, tuntui oudolta. Kävin kuopuksen ja keskimmäisen kanssa antikvariaatissa, tytär osti ensimmäisen ikioman kirjansa lukemaan oppimisensa jälkeen. Valitsi mangaa, jossa yhdekäsänvuotias yksinäinen tyttö saa hamsterin. Juttelin myyjän kanssa. Hän ei tiennyt Joel Haahtelaa eikä Petri Tammista, mutta kertoi lapsuudestaan keskikaupungilla, kotinsa talonmiehestä ja muusta. Kiva oli kuunnella.

Kävin tyttären kanssa elokuvissa katsomassa Nukkumatti-leffan. Nukahdin kesken kaiken, kahdesti. Ajattelin, että olen tullut tavallista herkemmäksi unihiekalle, mutta ehkä se johtui sittenkin osittaisesta auringonpimennyksestä, kaksi herkkäsieluista ystävää kertoi samanlaisesta yllättävästä päiväväsymyksestä, ovat öitään valvoneet myös kuten minä. On lohdullista kuulla, että on muitakin, joiden vireystilaan taivaankappaleet - ja oikeastaan ihan kaikki - vaikuttavat. Mutta miten kauniita sinisiä hetkiä tammikuu on tarjoillut. Valo lisääntyy ja sen myötä ilo talvesta. Islannissakin kävin, katsoimme Noi Albiino -leffan, olihan angstia kerrakseen, pidin kuitenkin. Esikoinen ehti palata reissustaan, puhui kotiseutuni murretta, halasi huterasti. Tein hänelle kylvyn ja keitin luomuperunoita. Tilasimme Luomulaatikosta, hedelmiä myös. En ole niin ihania appelsiineja maistanut koskaan ennen. Meillä on vankilaleffojen aika nyt. Sopiva ajoitus. Esikoinen teki tutkielman Alcatrazista. Sen kunniaksi katsottiin eilen Pako Alcatrazista. Papillon odottaa vuoroaan, sain tv:stä napattua talteen.

Yhden iltapäivän vietin kaupungilla. Bussissa kuuntelin, kuinka ison iso mies kertoi kahdelle hennolle venäläisäidille suurella englannillaan, että hän seurustelee 50-vuotiaan jalkapalloilijanaisen kanssa. Kertoi nimenkin, kehotti naisia googlaamaan ja katsomaan. "I am her lover and she is mine." Hienoa, kun on rakkautta.

Ei kaupungilla ollut ihan niin kamalaa kuin ajattelin, vaikka oli pitkä lista mukana uutta kurssia varten (en pidä täsmäiskuista, mieluusti menisin etsimään maksimissaan yhtä puuttuvaa tai sitten ilman mitään asiaa harhailemaan vain). Fidassakin kävin. Oli 50%:n ale. Teini-ikäinen poika sovitti farkkuja. Äiti ojenteli aina uusia pareja eikä mikään ollut mieluisa, oli hankausta ilmassa. Minä löysin tapettia, sinisen hetken väristä. Sain kaksi rullaa neljällä eurolla. Ulkomainen opiskelijatyttö osti eurolla kaksi valkoista lautasta, syvän ja matalan, sekä niiden kaveriksi haarukan ja veitsen ja yhden terävän, jolla pilkkoa vihanneksia ja leikata leipää. Jäin kassalla katselemaan. (Näin hänet huoneessaan syömässä ensimmäistä ateriaansa Suomen astioistaan, kaikki pientä ja käden ulottuvilla.) Hän maksoi ostoksensa luottokortilla. Se oli jonkinlainen särö näkyyni. Kuvittelin hänen kaivelevan kaksikymmensenttisiä pienen vetoketjullisen kangaskukkaron pohjalta. Ehkä se olisi ollut liian ennalta-arvattavaa.

maanantai 3. tammikuuta 2011

Perussuru, perusilo


Kirjoitin edellisessä tekstissäni melankoliasta. Yöllä luin Bo Carpelanin Alkutuulta (olen kirjasta niin otettu, että koen olevani rakastunut). Romaanista osui silmiin tämä:

"Mistä se tulee, se perussuru -- oletko sinä perinyt senkin? Minä tiedän, että sinä minun laillani tunnet ne kultaiset päivät, ne onnelliset tunnit, jolloin kaikki mitä näet, kohtaat, puhuttelet, kuuntelet, kaikki asiat joita kosketat, maisemat jotka avautuvat edessäsi, saavat oman säteilevän merkityksensä, valaistuvat sisältäpäin, niin kuin nyt, kun syksy on kauneimmillaan. Perussurua vastaan minä asetan perusilon, kaikesta huolimatta, hämmästyksen siitä, että on niin paljon kaunista, niin paljon oppimista, niin paljon minkä ohi me kuljemme sokeina -. --

Kauneinta mitä eläessäni koin, oli silmänräpäyksen anti, ja paikka, maisema, hiljaisuus. Minusta tuli aika hyvä hiljaisuuksien tuntija. Ehkä se teki minut yksinäiseksi."


(Bo Carpelan: Alkutuuli. Suom. Kyllikki Härkäpää. 1993, 220.)

sunnuntai 2. tammikuuta 2011

Purppurainen päivä




Uuden vuoden ensimmäisenä päivänä nukuimme pitkään. Iltapäivällä otimme naapurista tytön ja omistamme kaksi sekä pulkat, luistimet ja repun ja lähdimme vanhan kodin maisemiin. Minun on ollut sinne viime aikoina ikävä, vaikka oli ahtaampaa, kodin pohjaratkaisu oli kummallinen käytävä tai junavaunu, ei ollut omaa pihaa ja talo taisi olla sairas, piti minua kaksi kertaa vuodessa poskiontelotulehduksissa. Mutta oli heterogeenisempi naapurusto, vanhempi pihapiiri, ei kuulunut autojen huminaa. Pyykkitupaakin olen alkanut kaivata ja kellaria, kerrostaloasumista. Sitä aiemmasta kodista kaipaan yleistä saunaa, sitä että piti koko viikko odottaa tiettyä kellon lyömää, että pääsisi kävelemään pihan poikki naapuritalon kellariin saunomaan, saunan jälkeen juomaan pukuhuoneeseen pullollisen vihreää Smurffi-limsaa.

Laskimme pulkalla, sitten luistelimme. Ihana pieni kenttä metsän keskellä, korkeat vanhat puut kohosivat holveiksi yllemme, alkoi hämärtää ja sataa lunta, sininen hetki. Joimme kuumaa kaakaota, kuuntelimme metsän huminaa. Se sama metsä ulottuu tämän kodin viereen, alkaa tuosta ikkunoiden alta eikä ole kuitenkaan sama. En ole löytänyt karvarouskuja. En ole juossut tästä metsästä lasten kanssa kesken marjareissun rankkasadetta karkuun, kastunut alusvaatteita myöten, en ole käynyt halaamassa näitä puita, kun oli voimat loppua esikoisen vaikeiden ruoka-allergioiden kanssa. Ei minusta täällä tullut äitiä.

Ei tästä tullut sellaista kuin piti. Iloista aniliininpunaista, tuli hiukan purppura, enemmän auringonlasku kuin -nousu. Minussa asuu melankolia, on aina asunut, iän myötä se on tiiviimmin matkassa, olen jo aika tottunut, en hätistele pois.

J.K. Kuvissa tyttären puuhia. Yläkuvan värit punajuurivettä ja hiiltä. Alimmaisessa kuvassa kirppis, jota hän leikkii päivittäin.