Ruusunnuppujen hitaasti avautuvat salaisuudet, kameleonttimaisuus, vienot tuoksut, silkkimekkojen helmat, tyllit, alushamekerrokset, hento puuteri, kastepisarat, hikihelmet, kyynelet.

"Kun on pieni, ruusu on varmaan kauneinta mitä on. Ehkä myös kun on iso." (Marika Hausen kirjassa Paratiisin puutarha. Minerva 2004, 57.) 

Kivisellä rannalla, lehdon hämärässä, kallion kolossa pitkähuiskeana piiskana tai puskana kauneus: orjanruusu kukkii.

Oli pilvinen päivä mutta ehdimme viime hetkillä Välimeren valoon. Kiinnostuin Oscar Parviaisesta, josta ei googlaamalla löydy juuri mitään, ei esillä olleita teoksiakaan (Yö Taorminassa, Kalastajien paluu, Alassio). Näyttelystä kotiuduttuamme istutin pihaan keltaisia ja oransseja samettiruusuja, ne olkoot aurinkoina silloin, kun muu paiste on vähäistä.

Entä miltä näyttää Cassisin valo? Pointillisti Paul Signac kuvaili sitä näin: "In this region there is only white; the reflected light everywhere devours local colors and gray shadows." 

Valo, valo! Öölannin alvarin valo.

"The  Light

The Ancient Greeks laid a great deal of importance on the contemptation of light. It is on the wide, open spaces of Öland that one can experience light it is as though the light here exists for its own sake, while at the same time it changes everything it touches. Every elevation, every stone reflects light. The browns are never just browns, they are luminously brown. The flat rocks are not just grey, they are dark grey or pale grey or any one of a hundred shades of grey. Whenever I come back to the open moorlands I realize that I have forgotten what light looks like. When I try to talk about light I notice that the words are not enough. -- There are so many degrees on light. And it is on Ölands Stora alvar that one discovers that light is full of life."
(Anders Johansson: Öland. Substance and shadow. Translated from Swedish by Mary Karlberg. Alvarin info-kyltistä.)

Taas on tullut tämä kumma levottomuus. Syksyt ja keväät kestää, ne ovat odotusta, vaivihkaista siirtymää ja odotusta (talvi on kaamosta, joka vie aina mukanaan, peitteleekin, halusi tai ei). Kesällä pitäisi olla jo jossakin, muualla, kaikkialla, totaalisessa valossa. Hamuaa, hamuaa. Missä se on, missä se eniten on (vailla varjoja)? Voiko jossakin upottautua siihen niin kuin lämpimään, läpinäkyvään veteen? Silloinko vihdoin valaistuisi? Olisiko sen jälkeen enää mitään? Siihenkö kaikki loppuisi?

Kuvat:
Paul Signac Cassis, Cap Lombard, Opus 196 (1889) ja The Jetty at Cassis, Opus 198 (1889). 

 

Yläkuva: Ystävykset. Lodz 1938.
Alakuva: Koska kellariasunnossa ei ollut lämmitystä, Saran piti pysyä sängyssä koko talvi. Hänen isänsä maalasi kukkia seinälle, ne olivat Saran lapsuuden ainoat kukat. Varsova 1939.

Kuvat teoksesta Roman Vishniac: A Vanished World.  Farrar, Straus & Giroux. 1984, 122 ja 42.

Eilen. Todetaan helmikuu. Hoidetaan koiranpennun tulehtuneita korvia (silityslaudan päällä, manaillaan, tyynnytetään, lahjotaan), lähetetään lapset kouluun (yksi heistä miettii, missä koiran varpaat ovat, millaiset ne ovat) ja mies töihin, nautitaan hiljaisuudesta, liukastellaan koiran kanssa jäisillä metsäpoluilla, kaadutaan, pyyhitään kyyneltä silmäkulmasta, pestään hiukset palashampoolla ja pyykkiä pulverilla, siivotaan tyttären vaatekaappi, tyhjennetään kassillinen pientä pukinetta kierrätykseen, keitetään possunsydäntä, unohdetaan räsymatto ulos kolmeksi päiväksi, mietitään että kaikki nuo alemman kuvan kasvit ovat kuolleet ja ystävältä saatu lintuhäkkikin varastettu (tai ehkä häkki lähti lintujen mukana lentoon, joku niistä pakkasi sen käsimatkatavaroihinsa, onhan sellainen hyvä olla olemassa, oma huone), mutta onneksi on tuo valokuva, poltetaan kynttilöitä, rakastetaan valoa, heijastuksia, peilautumista, ei huomata tahmaa ikkunoissa ja lattioilla, keitetään kahvia, haaveillaan valkoisista ruusuista ja liljoista, pihan unikoihin asti unelmat eivät vielä ulotu, taitetaan tulppaanimaljakkoon mustikanvarpua (syötetään ne myöhemmin kanille), voidellaan leipää, kirjoitetaan kaunokirjallista tekstiä, kuunnellaan koiran kanssa tiaisia ja variksia, mietitään niiden kanssa, mitä tehtäisiin, jos saataisiin 35 lehmää ja yksi Kalashnikov (yksi flintlock pistol saatiin, se on kauniimpi kuin rynnäkkökivääri, kuulunut miehen merirosvoesi-isälle eikä toimi, onneksi).

Kukkii

Toukokuu!

Vietän tyttären kanssa mekkopäivää, kampaamme hiukset nutturalle ja asetumme ruokapöytään. Aurinko ei istahda kanssamme, se on oikukas nainen, paistaa satunnaisesti. Siis sataa. Taas. Ei ole tuntunut kesältä, ei ollenkaan. Pyykkikään ei kuivu. Sauna sentään lämpenee ja untuvapeitosta voi haaveilla. Pionit kuihtuvat, jostakin nousee aina uutta kukkivaa: verikurjenpolvi ja sormustinkukka, unikkokin. Kuljen avojaloin ja palelen. Juon teetä tai kahvia, sitten kirjoitan taas.

Terveisiä keskikesästä!

Lämpimiä, valoisia ja kukkeita hetkiä teille kaikille! Olisi niin paljon kerrottavaa, mutta ei näitä näkymiä nyt voi jättää.

No, onkos tullut kesä nyt talven keskelle

Siivouspäivä. Kuraa ja tuulta. Löysin kamerasta heinäkuista valoa ja kukkaisväriloistoa. Muumikannu kukkasineen on syntymäpäivälahja ystävältä. Alimmaisen ruukkupuutarhan teimme omenapuun juureen kolean Ranskan matkamme jälkeen.

21 päivää lasten joululoman alkamiseen ja talvipäivänseisaukseen, sitten alkaa päivä taas pidentyä. Haaveilen hyasintin tuoksusta. Ihan kohta on sen aika.

Syreenin muisto

"Grassessa kävelin pelloilla jotka kasvoivat ruusuja, laventelia, jasmiineja, nuoret tytöt poimivat kukkia koreihin, keruun täytyy tapahtua juuri oikealla hetkellä äiti selitti, kukat uutetaan tisleiksi ja sekoitetaan parfyymeiksi joita asiantuntijat nuuhkivat nenä pitkänä. Voilá, Madame, ruusun sielu! Kun astuin hajuvesimyymälästä kadulle päätä huimasi, vuorten yli lankesi laskevan auringon punainen kajo, joka värjäsi harmaiden talojen ja tiilikattojen ääriviivat ja äkkiä olin surullinen, en tiedä miksi, se ei ollut pahaa mieltä eikä surua vaan rintakehää puristi ja hengitys salpaantui, se oli kauhea ja ihmeellinen tunne, olin kolmetoistavuotias ja luulin että kuolen, mutta en kuollut, enkä minä kuolemaa kaipaa vaan tuota huimausta ja kaipausta kaikkeen, kun järjestän kukat maljakkoon krysanteemeissa on kylmän ilman ja väkevän yrtin järkevätuoksu, varret ovat tanakat, kukat kirkasväriset, krysanteemit ovat arkisia kuten naiset, jotka eivät haihattele turhia."
(Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri. 2009, 39-40.)

Minä olin jotakin kymmenen ja kahdentoista väliltä, kun koin tuon saman huimauksen. Siihen liittyivät keskellä kaupunkia tuoksuvat syreeninkukat, suuret sylilliset niitä, serkun häät ja kaupungilta juhlatalon pihaan eksynyt likainen poika. Minulla on syreenin kukka yhä päiväkirjan välissä, lila väri on hiipunut ruskeaksi, tuoksun tuntee, jos sulkee silmät.

(Kuvassa kotimetsästämme kerätty juhannuskimppu.)