Vuosi on vaihtunut. Kaikki alkaa alusta. Piti siivota kaapit ja laatikot, sen sijaan olen katsellut ulos, miettinyt tulevaa, tehnyt lyhyitä ja pitkiä työsuunnitelmia ja yöllisiä muistiinpanoja, miettinyt aikajanaa, varannut kirjoja, nukkunut olohuoneen lattialla ja valvonut sairaslomailevaa muusaa, koira pientä, nähnyt unia kohtaamisista, väkijoukoista, kasvomaskittomasta elämästä, kaivannut maisemia ja tiloja, ihmisiäkin. 

Päivä on pidentynyt ja valo lisääntynyt, linnut laulavat. Odotan kevättalvea, kevättä.

Talvesta kevääksi. Kirjoittamista, kuolemaa, koronaa, kaipausta, katoavaisuutta. Maat ja taivaat. Ja aina kaiken ylle piirtyy toivo, lupaus valosta, vehreästä, kesästä, jatkuvuudesta.

 

 

Kevään pisaroiva, sulavetenä virtaava energia, sokaiseva kirkkaus. Selittämätön rauha, katoton, laajeneva syvyys. Kiven ikiaikainen tiivistynyt voima, kyky ja halu kannatella. Olla maisemassa pakottomasti, taakoitta, unohtaa itsensä.

 

Kevättalvi. Ihmetellään taivaalta roikkuvia balleriinan jalkoja (hän istuu räystäällä lepuuttamassa kehoaan, kukaan ei jaksa tanssia aina). Viime vuonna katselimme tanssijoita saaressa, silloinkin he ojentelivat raajojaan korkeuksissa, kattojen yllä, piippujen päällä, pilvissä.

Enemmän kuin sata varista parvessa korkeuksissa lumisadetaivaalla. Niin luulin mutta tuulessa leijailevia pilkkuja ja pisteitä, kirjaimia ne olivat. Olen alkanut suunnitella uutta kirjaa. Etsin. Pitää olla sopivasti maata jalkojen alla ja (aina) hiukan vettä, pitää olla ihmisiä, arkisia, tavallisia, hyviä, rakkaita, pitää olla eväät, jotta jaksaa. Pitää malttaa palauttaa tulevan teoksen taustatyökirjat, hyllyttää omaksi hankitut, kasata printtiliuskat ja muistikirjat, panna sivuun, arkistoida, tehdä tilaa uusille notkuville pinoille. Pitää olla valmis vallanvaihtoon, haikeuteen ja iloon. Pitää olla valmis kertomaan tehdystä työstä, pitää muistaa (ja ymmärtää), mistä siinä oli kyse, pitää, vaikka teksti on se, jonka pitäisi saada puhua (eniten), ja vaikka ei ole sanoja, joilla kuvaisi lyhyesti, tiiviisti, ollenkaaan sitä kaikkea, pitää muistaa, että minä en ole tekstini, pitää olla jännittämättä liikaa, pitää hengittää hyvin ja syvään, pitää luottaa, pitää malttaa olla riehaantumatta maaniseksi uudesta, pitää antaa sille kasvurauha, pitää nukkua, pitää syödä, pitää sietää tulevaa kaaosta, kevättulvia, pitää malttaa olla lehahtamatta lentoon valotaivaalle varisparvien, pilkkujen ja pisteiden sekaan, pitää irrottaa itsensä tekstistä, olla heittäytymättä korkeuksista vasten valkoista paperia, pitää muistaa elää.

"Vuoren vanhus

Sammalvuoteelle majani nurkkaan, aamun rientäessä rinnettä alas, minä jään kuuntelemaan pakenevaa hiljaisuutta, jolla on kätköissään kaikkien salaisuuksien avain.

Ei ole olemassa muuta kuin hiljaisuus.
Kaikella muulla on rajansa.
Kaikella muulla on alkunsa ja loppunsa.
Kaiken muun voi ymmärtää. (--)"

(Uuno Kailas: Tuuli ja tähkä. Ynnä muita runoja. Gummerus 1922, 77.)

Lokakuun hiljaisuus, ei pakeneva vaan läsnäoleva, ja siinä nämä vähäiset äänet: Siili rapistelee rinnettä ylös, hahtuvahousuinen varis raakkuu koivun oksalla, ei tuule, sataa. Ohiajava linja-auto. Koira huokaisee päiväunillaan.

Ikkunan lävitse tämä maisema: viimeiset sinapinkeltaiset lehdet putoilevat maahan niin kuin maisema olisi kehyksiin pingotettu, hiljalleen alas variseva palapeli. Pian taivaskin putoaa ja näkyy pelkkää harmaata, taustapahvi (pahvissa alati himmenevää lyijykynäkäsialaa. Kuka on kirjoittanut siihen ja mitä, kenelle?). Lasketaan taulu maahan, haravoidaan palaset, käännetään ne väärinpäin ja aletaan koota talvea, aloitetaan nurkkapaloista, kuurasta.

Hiljaisuuden hyvät äänet. Hengitys. Sormet juoksevat näppäimistöllä, lapsi viheltää huoneessaan, kellon viisari naksahtaa eteenpäin, leikkaa ja siivuttaa pyöreää aikaa, kauniita symmetrisiä palasia: aamupala, välipala, iltapala, syyspala, kaamospala. Sama kauan sitten leikattu ja koottu palapeli joka päivä, joka vuosi.

Ajallakaan ei ole alkua eikä loppua. Aikaakaan ei voi ymmärtää. (Eikä sinnikästä kevättä, sen vihreästä siivilöityvää valoa, armoa, joka odottaa jo jossakin.)

Katseltu kevätsadetta, peltoja ja puiden latvoja, kasvettu valossa, nypitty takiaisia turkista ja höyhenistä, oltu lintuja.

"Huhtikuu.

Lämmin, aurinkoinen päivä. Eilen sanottiin säätiedotuksessa, että oli kevään lämpimin päivä koko maassa. Tänään — ainakin täällä — vielä lämpimämpi. Talvi kohisee viemäreihin ja häviää sinne. Tänään — vai oliko se eilen — näin ensimmäisen peipposen. Yhtenä päivänä olivat takapihan koivut täynnä kottaraisia. Kuulin millainen on kevään ääni: se on yhtämittaista sirkutusta. Lunta on vielä aika paljon. Piha paksussa jäässä. Voin hyvin, paitsi että huimaa. Mielialani kohtalainen. Ruumiini kivuttomampi kuin pitkään aikaan. Olen palaamassa sielullisesti ihmiseksi taas: voisin ajatella että joku aikuinen mies asuisi kanssani tässä talossa. Joskus miltei kaipaan — ja kaipaankin — sellaista olentoa.

Yöperhosia ilmaantuu iltaisin ikkunoiden taakse. Merkilliseen aikaan vuodesta." 
(Eeva Kilpi: Naisen päiväkirja. WSOY 1987, 7.)  

Naisen päiväkirjasta lisää täällä ja täällä. 

Toukokuu!

Kaikesta huolimatta ihminen, ei puu

 

 

 

 

 

Kirjoitan, kirjoitan, kirjoitan. Tuntuu kuin olisi puu, joka on talven jäljiltä umpuja ja salaisuuksia täynnä, pulpahtamaisillaan, ahmii maanalaisista vesisuonista nestettä, iholle aurinkoa, ottaa kaiken aikaa vastaan ja ahnehtii. Koti on kaaos, kirjapinot sortuvat, muistilaput (syksyn lehtiä ne ovat) kahisevat jaloissa. Maaninen ja väsynyt, onnellinen ja onneton, ääripäitä ja tasaista. Öisin näen unta, että soitan lääkärille ja sanaleikin hänen kanssaan, sitten kerron valtavat oireryppäät, täsmennän tai selitän lopuksi, että kyllä kai hän ymmärtää, että kaikki johtuu työni luonteesta, ei kai kukaan voi olettaa, että olisi ihan normaali. Herätessä hengittää syvään ja rauhassa, muistuttaa itseään, että on kaikesta huolimatta ihminen, ei puu, sitten upottaa kädet lämpimään veteen tai viileään multaan, ottaa vastaan kaikki virtaukset, linnunlaulun ja aamun. Kevät, valoa, ihanaa.

Raidoitetuilla rantapoluilla

 

 Kävimme rantapoluilla. Tuli mieleen Meriluodon Jälkeenpäin.

Jäät olivat jo lähteneet

  

Pidin vapaapäivän sanoista. Teimme retken rannikolle. Vapaus, tila, onni, valo!

Vaaleanpunaisessa valossa

Maata sängyssä silmät suljettuina, tunnustella sormenpäillä miehen niskaa, leuasta parran orasta. Silmäluomien lävitse vaaleanpunainen valo, kevät.

Ostosristeilyllä

Aamupäivällä kuljin pihassa katselemassa kukkaan puhjennutta kirsikkapuuta. Kuulin jonkun avaavan ääntään, pitkiä vokaaliliukumia, en kuitenkaan nähnyt ketään. Lopulta jäljitin äänen kahluualtaalle. Veden pinta väreili, kyykistyin altaan viereen kuuntelemaan:

"Aaaaaaaaaaaooooooooouuuuuuuuuaaaaaaa..."

Altaaseen paiskautuneiden kovakuoriaisten ja kärpästen hitaita kuolinkamppailuita. Kolme uintiliikettä, sitten lepoa ja laulua eli ilman haukkomista keuhkoihin, kaksi uintiliikettä, nyt etuvokaaleja, yksi uintiliike... Ojensin ötököille ruohonkorsia, joihin kiivetä, nostelin heitä kirsikkapuuhun turvaan.Valkeiden terälehtien suojissa vaatteet vaihtuivat kuiviin.

Yritin ottaa pelastautuneista valokuvia, mutta kamera ei suostunut siirtämään niitä koneelleni. Liekö johtunut ukkosesta, joka myöhemmin seisautti tuulen ja pyöritteli sormissaan valtavia rakeita, sitten paiskoi kaikkien alhaalla kulkevien niskaan, myös kahluualtaaseen. Me emme rakeita nähneet, matkasimme linja-autossa. Vieressäni istuva oli vaiti, myöhemmin suurista ovista sisään astuessamme hän kertoi laskeneensa lihavia ihmisiä.

"Kuusikymmentäkaksi. Jos nyt joutuisimme veden valtaan, he eivät tarvitsisi pelastusliivejä, kelluisivat ilmankin."
"Niinkö?"
"Niin."

Unohdimme pelastusliivit ja olimme jo syvällä ostoskeskuksen uumenissa etsimässä bikinejä. Sadevesi valui parkkihalliin, ihan kuin ostoskeskus olisi ollut suuri laiva, jonka keulaportti on auennut. Emme tienneet siitäkään mitään, istuimme kakkoskannella syömässä jäätelöä (olisimmeko pukeneet bikinit päälle, hypänneet laidan yli uimaan keskusaukiolle, olisivatko kirjakaupan kirjat kelluneet vai uponneet pohjaan, valuneet liukuportaita myöten kellarikerrokseen, tuskin). Silmälasiliikkeissä reagoitiin muuttuneisiin tarpeisiin ja nostettiin esiin uimalasien valikoima, kenkäkaupoissa myytiin jo ensimmäisiä uimaräpylöitä, ja kirjakaupan pullopostirivistö kiilteli kassakoneen vieressä, minä olisin valinnut Classic-mallin.

Yllämme aukeavan valokuvun tuolla puolen leimahteli, emme me arvanneet mitään, ilotulitustahan se vain oli, vaikka tämän laivan neitsytmatkasta oli jo aikaa liki kolmekymmentä vuotta.

Ehkä ostoskeskus todellakin täyttyisi vedestä, jäisimme sinne, kaikki sulkeutuisi umpeen ikuisiksi ajoiksi ja rakennuksen kuperalle katolle saataisiin vihdoin selitys. Sen jälkeen olisimme lumisadepallon sisällä, joku kahlaisi liejussa ja kaivaisi pallon suureen kouraansa, ravistelisi ja katselisi, miten lumihiutaleiden sijaan pallon sisällä helisisimme me, lihavat, laihat, kovakuoriaiset, kärpäset ja kirskikankukat. Ja rakennuksen vihdoin noustua alustaltaan uusi sade pyyhkisi maankamaraa ja esiin huuhtoutuisi laivan alle aikoinaan liiskautuneita merenneitoja.

"Ei merenneitoja vaan merimiehiä", sanoi toinen kanssamatkustajani. Tuosta kinastelimme hetken. "Ostoskeskus rakennettiin kaikkia turvamääräyksiä noudattaen", kertoivat asiasta haastatellut viralliset tahot, "kukaan ei loukkaantunut saati kuollut."

Myöhemmin epävirallinen lehdistö sai julkaistua seuraavan kuvan:

Merenneidon rangan liepeillä kerrottiin kuuluneen matalaa laulua:

"Aaaaaaaaaaaooooooooouuuuuuuuuaaaaaaa..."

(Pullopostikuva Ikean sivuilta. Merenneidon kuvaaja the 1calledDANO Worth1000-sivustolta, Archaeological Anomalies 13)

Kirsikkapuun alla laiskottelee onnellinen prinssi

Eilen istuin katselmassa poniratsastusta Kangasalla, kesän ensimmäiset pääskyset lensivät tallin orsille kujertamaan (pitää lukea Oscar Wilden Onnellinen prinssi). Oli kevään ensimmäinen lämmin päivä, istutin kirsikkapuun ja köynnöskrassin siemenet. Aamupäivällä jouduin asioimaan kaupungille. Olen alkanut väsyä meteliin, kiireeseen ja ylenpalttiseen hulinaan. Kaupunkikokemus tuli mieleen illalla, kun luin Henri Michaux´n runoja:

"Jos kaupunkien yleinen hermostuneisuus näkyisi pieninä kuulina, kuulina jotka vierisivät pitkin katuja, kasautuisivat kapeimmille niistä, korkeisiin rakannuksiin ja pomppisivat rappujen askelmilla yksitoikkoisesti ja hakkaavasti meluten, eikö se olisi terveellisempää, todempaa, sopivampaa? Tästä aiheutuisi epäilemättä ongelmia."
(Michaux: Harhailla, laiskotella. Suom. Pekka Parkkinen & Jaakko A. Ahokas. Weilin & Göös, 1980.)

Torstaina Lauantain toivotut

Kävin kaupungilla, tapasin pitkästä aikaa ystävää. Sain kotiinviemisiksi pullollisen itsetehtyä mehua. Söimme auringonpaisteessa sitruunasorbetit, kahlasimme syviin vesiin, siilasimme ja suodatimme. Löytyi katinkultaa, pyöränromua, vettyneitä kirjoja, parittomia kenkiä, vanha radio, niin raskaita kiviä ettemme pystyneet siirtämään edes yhdessä, piti antaa olla, hyväksyä. Nyt hyräilen (Lauantain toivottuja), oli hyvä päivä.

Etteivät sudenkorennot löydä tänne

Pääsiäisviikolla yskin yöt ja aamulla heräsin silmät umpeen muurautuneina. Mietin, olivatko sudenkorennot käyneet yöllä neulomassa silmäluomet kiinni, ehkä korentoja lentää jo. En nukkunut ulkona, mutta ikkuna saattoi jäädä raolleen. Ajattelin, että tällaiselta voisi kuolleesta tuntua, jos joltakin tuntuisi: yrittää epätoivoisesti räpyttää silmiä auki, ei toimi, kaikki on nähty, tässä se oli, hyvästi visuaalinen maailma. Kummallisia ihminen miettii ja ottaa vastaan väkeviä tippoja, paksua salvaa. Niillä ompeleet ratkottiin, silmät ovat yhä arat. Ehkä kevättä tulee katsoa herkillä silmillä.

En pystynyt kirjoittamaan, mutta ortodoksikirkon kellot kuulin, paistoin lettuja kuudelle (olen vasta nyt oppinut), istuin ystävän luona puhumassa teini-ikäisistä, mietin voivatko hiukset harmaantua yhdessä yössä, silitin poskea ja niskaa, valitsin kukkakimppua, sijasin siskonpetiä, sain miehen kanssa kutsun pienen pojan kummeiksi, liikutuin ilosta.

Nyt olen kirjoittanut. Mies nappaa lapset iltaisin, keksii tekemistä, vaikka kirjoittaminen aukeilevien ovien, tömistelyn, itkun ja naurun keskellä on tuttua. Joku tulee tuijottamaan tuohon vasemman olkapään kohdalle, kiskoo hihasta. On nälkä, kaikki kaverit haluavat meille yhtä aikaa tai ei ole ketään, pelkkää tylsää, joku kiusaa, toinen ärsyttää tai pitäisi päästä koneelle just nyt, äiti hei, kuuletko sä mitään, haloo, se heitti mua legolla päähän, etkö sä aio sanoa mitään. Hiljaisuudessa kirjoittamisesta tulee melkein syntinen olo. Olenko ansainnut tämän? Onko tähän lupa? Siksikö istun tässä kummallisessa ja rauhattomassa tilassa tuijottamassa seinää enkä valoisan ikkunan ääressä makuuhuoneessa, sinne on raivattu minulle oma tila. Vai onko kyse vain tottumuksesta? Siitä, etten halua eristäytyä liikaa tai viedä tekstejä huoneeseen, jossa on tarkoitus levätä.

Istun tässä Aku Ankkojen, laskujen ja paperisilpun keskellä, naapurikerrostalon keittiöt katsovat kohti, metsä alkaa oikean olkapään takaa, ilta-aurinko paistaa hoikkien kuusten lävitse suoraan kuvaruudulle. Pölyä ja sormenjälkiä. Ikkunaa voi pitää jo auki. Voi kuunnella ohiajavia autoja ja kevätlintuja. Voi toivoa, etteivät sudenkorennot löydä tänne, voi hengittää syvään ja alkaa kirjoittaa.

"Jokainen kevät nostaa silmiini kyyneleet"

Tänään teemana opetustöissäni oli tämä:



(Yöllä mietin kärpäspapereita, niiden spiraaliutta ja painoa. Kesään on vielä aikaa, ja kärpäspaperi kuuluu onneksi vain kaukaisiin muistoihin ja tuleviin tarinoihin.)