Olen lukenut Monika Fagerholmin ja Martin Johnsonin teosta Meri. Neljä lyyristä esseetä (suom. Asko Sahlberg. Teos 2012). Sitä ennen luin Anne Swärdin uuden romaanin Jackie (suom. Jaana Nikula. Otava 2021), joka imaisi mutta oli minun makuuni liian asetelmallinen. Jännä yhteensattuma muuten, että Swärdin ja Fagerholmin & Johnsonin teoksissa kummassakin mainitaan Big Blue -elokuva (Le Grand Bleu. Ohj. Luc Besson, 1988), josta pidin aikoinaan tavattomasti (en tiennyt, että amerikkalaisversioon tehtiin avoimen lopun sijaan onnellinen loppu). Kummassakin teoksessa esiintyy myös meri, saaristakin kerrotaan.

Meri-teos on monin paikoin häiritsevä. En tiedä, kuka milloinkin kertoo, mistä sitaatit ovat peräisin, kenen teoksesta (kirjan lopussa on kyllä osio "Lähteitä, viitteitä"). Moni esiin nostettu aihe jää roikkumaan ilmaan, se esitellään, sitä pohditaan ja samassa aihe vaihtuu ja kertoja (keneksi?). Lukija ei pääse helpolla, eikä kyse ole siitä, etteikö lukija viitsisi panostaa luettuun tai että lukija kaipaisi keveyttä. Olen hämmentynyt lukemastani, yleensä se on hyvästä. Ja juuri näin myös oma ajatteluni ja tapani kirjoittaa toimii: fragmenttia, assosiaatioita, tajunnanvirtaa, palasia, kaleidoskooppi.

Meri on aihepiirinä runsas, kirjoittajat ovat valinneet kirjoittaa aiheesta neljä esseetä: "Katastrofi", "Veden alla", "Labyrintti", "Yksinäisyys". Loputon meri vyöryy tekemään tehtävästä mahdottoman, kaiken aikaa tulvii uusia nimiä, näkökulmia ja mielleyhtymiä, mutta niin ihmismieli toimii, kaikesta syntyy kytkös tai säie uuteen suuntaan, sanat vievät. Teoksessa kerrotaan esimerkiksi Itä-Meren saastumisesta, Jules Vernen traagisesta elämästä, kirjailijantyön vastoinkäymisistä ja kustantamoiden vaatimuksista kirjoittaa onnellisia loppuja, puutarhaa kuolemankielissä hoitavasta yksinäisestä Napoleonista Saint Helenan saarella, afasiaa sairastavasta Tomas Tranströmeristä edesmenneen tätinsä sinisessä talossa keskellä saarta vaimonsa ja tulkkinsa Monikan kanssa ja ihmeellisistä ennalta-arvaamiseen viittaavista yhteensattumista, Virosta soutamalla paenneesta Sveasta, joka otti lapsen (pikku Monikan vaiko Martinin?) mukaansa aamuöisille kalastusretkilleen, Judith Schalanskysta, joka ei itäsaksalaisena päässyt matkaamaan kuin karttakirjojen avulla, mutta joka myöhemmin sen ansiosta kirjoitti laajasti käännetyn teoksen Kaukaisten saarten atlas. Viisikymmentä saarta, joilla en ole koskaan käynyt enkä tule käymään (suom. Marko Niemi, Poesia 2020) ja josta Satu Taskinen sanoo Kiiltomadon arviossa, että teos on  kaunokirjallista kartografiaa parhaimmillaan. Kodin kirjahyllyn merkityksestä kasvavan lapsen elämässä. Mielikuvituksen voimasta, joka muutti Englannissa köyhänä ja orpona syntyneen Arthurin Tristan da Cunhan -saarella (Marianna Kurtto: Tristania!) isänsä rahtialuksella syntyneeksi seikkailijaksi, Tristan Jonesiksi, joka tuli torpedoiduksi kolme kertaa ennen täysi-ikäisyyttään. Yksinäisyydestä (saareudesta), Robinson Crusoesta ja David Foster Wallacesta, jonka tuhkat ystävä Jonathan Franzen kuljetti Crusoen Masafueran saarelle. Ja kolonialismistakin (sitten lukijassa alkaa pohdinta lähetystyöstä, uskonnoista, Kotilieden 5/2021 Seela Sellasta kertovasta jutusta, juutalaisuudesta, on pakko kertoa luetusta, kysellä mielipiteitä esimerkiksi tästä: "Kaikesta paneutumisestaan huolimatta Seela ei halua paasata uskonnosta. Se oli yksi syy, mikä juutalaisuudessa vetosi: se ei harjota lähetystyötä. - Juutalaisena en halua esittää, että oma uskontoni olisi paras maailmassa. Ei se ole. Eivät kaikki ihmiset tarvitse uskontoa. Jokainen uskoo omalla tavallaa tai on uskomatta. Jokaisen pitäisi ajatella omilla aivoillaan.")  

Meri-teoksessa kuvataan myös uimista. Impressionistiset välähdykset herättelevät tunnistettavia, koettuja hetkiä: lapsuuden uintiretket ja muoviset kellukkeet käsivarsissa (tai uimarengas vartalon ympärillä), veden tuntu uidessa, märkä uimapuku vartaloa vasten, kasvoihin liimautuvat hiukset. Uiminen vertautuu hienosti kaunokirjalliseen työhön. Tässä tekijänoikeudellisesti kohtuuttoman pitkä sitaatti:

”Hän ei uinut [vartalonmyötäisessä] uimapuvussa siksi, että hänelle olisi ollut tärkeää miltä hänen vartalonsa näytti. Vaan uimisen vuoksi. Ja veden.

Voimistaakseen tunteen. Päästäkseen niin lähelle vettä kuin mahdollista.

Kyse on aistillisuudesta. (--) Veden tajusta. – kysymys oli psykologisesta vaikutuksesta.

Veden tajusta. (--)

Veden taju on jotakin syvän omakohtaista, yksilöllistä.

Kirjoittamista, minä ajattelen. Kuin kirjoittamista.

Uida luoda kirjoittaa uida. Ne liittyvät yhteen.

Ja yksinäisyys. Minä rakastan uimista. Ja yksin olemista.

Uida luoda kirjoittaa uida. Yksin. Cherish your obsessions. Omistaudu mielettömyydellesi, pakkomielteillesi.

Älä kavahda niitä. Vaali niitä, seuraa niitä. (--)

Minä uin avomerellä, haluamallani tavalla; en vailla menetelmää, mutta omalla tavallani. (--) kyseessä on kyky löytää yritysten ja erehdysten kautta itselleen sopivat tavat ja sitten pitää taipumatta niistä kiinni.

Merkitystä on vain antaumuksellisuudella. Muista myös tämä: kukaan ei pyydä sinua tekemään tätä. Älä siis myöskään itse pyydä keneltäkään lupaa. Unohda joksikin tuleminen, vertauskuvaksi muuttuminen. Liiku itsesi kanssa, älä itsestäsi pois. (--)

Uimari tekee aina oman kilpailunsa, (--) Uimari ei koskaan ajattele kilpailijoitaan.

Unohda itsesi. Keskity siihen mitä teet. Keskity niin, että unohdat itsesi." (Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri. Neljä lyyristä esseetä. Suom. Asko Sahlberg. Teos 2012, 123-125.)

Tämä teos kaikkine rönsyineen sai googlaamaan (millainen lintu on rayadito, andientulikulma, entiseltä nimeltä okapyrstö?), avaamaan kirjahyllystä Tranströmerin Kootut runot, etsimään ja innostumaan. Se sai myös oman ajatteluni vyörymään, eli mieli tuli pöyhityksi hyvällä tavalla. Luin kirjaa aina ennen nukkumaanmenoa ja heti herättyäni. Ja hitaasti. Usein jätin tekstin kesken, koska oli pakko alkaa kirjoittaa muistiin ideoita, liki valmiita kaunokirjallisia virkkeitä. Luettu parhaimmillaan auttaa viemään omaa työtä eteenpäin. 

J.K. 

Meri-teoksen taustoista voi lukea Maaria Ylikankaan Nuori Voima -lehteen kirjoittamasta jutusta.

Romaanini Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan (WSOY, graafinen suunnittelu Marja-Leena Muukka) ilmestyi eilen syyspäivän tasauksen päivänä lintujen syysmuuton aikaan. 

"Rauha oli haaveillut, että saareen päästyään he muodostaisivat yhteisön ja hän saisi ikioman joukon ihmisiä, joita kutsua siskoiksi. Mantereella eläessään he olivat joutuneet nyrkin sisään, puristuneet umpeen, kuivuneet sipuleiksi, mutta saaren maaperä, kosteus, valo ja tila avaisivat heidät kukkimaan, pohtimaan yhdessä kasvunsa suuntaa ja tarkoitusta. Mantereelle jäivät ne, joilla oli tiukka ihmisenä olemisen kriteeristö, kirjontakehys, jonka sisään pingottaa sulkien ja höyhenten alta löydetty paljas naiseuden nahka. Mantereen ihmisillä oli tahto venyttää iho äärimmilleen ja piilottaa tai leikata pois ei-toivottu, arvet, luomet, pisamat ja syntymämerkit. Saaressa asuisi naisia, joilta puuttuisivat olemassaoloa rajaavat karmit." (s. 91.)

Kirjani kertoo karkotuksesta, uuden yhteisön muodostumisesta, ihmisen määrittämisestä, diagnooseista, leimoista ja nimeämisistä, nähdyksi tulemisesta, peilaamisesta, identiteetistä, juurista, vallasta, kutsumuksesta, aatteista ja opeista, taiteen ja mielikuvituksen voimasta, unelmista, surusta ja ilosta, lähtemisestä, perilläolosta, maisemasta, saarista ja linnuista, tietenkin. Jotakin sisällöstä kai pitää aina kertoa, mutta kuinka vaikeaa on luetteloida yksittäisillä sanoilla tai tiivistää edes virkkeillä kielestä ja näkymättömästä rakennettua kokonaisuutta, joka aukeaa vasta lukuprosessin myötä ja on jokaiselle lukijalle, myös kirjailijalle itselleen, omanlaisensa ja siten herkästi sanojen tavoittamattomissa, selittelemätön. (Kirjassa on Tiiralinna, mutta on myös sen rakenne, kaikki kerrokset, portaikot ja aukot, joita avataan ja suljetaan.) Ja kyse on tosiaan prosessista: teksti elää lukijan mielessä ja kokemuspiirissä myös ajan kanssa, kaikki ei aina aukea heti eikä tarvitsekaan, jää aukkokohtia. Niin me tässä kaoottisessa maailmassa elämme, etsimme selityksiä, merkityksiä, teemme (rohkeita) tulkintoja. Uskon tähän Kaisu Rättyän hienosti kahdesta kirjallisuuden opetuksen käsikirjasta referoituun ajatukseen: "Kaunokirjallinen teksti saa aina uuden elämän, kun joku löytää uuden tavan lukea sitä. Lukeminen on ensisijaisesti esteettinen kokemus, joka on aina yksilöllinen."

Mutta nyt on konkreettisten maisemien vuoro. Olen blogissani jakanut monenlaisia miljöitä sanoina ja kuvina, myös tämän romaanin syntysijoja. Tuntuu luontevalta kertoa niistä nyt. Romaani valitsee ja synnyttää itse oman tapahtumapaikkansa. Romaaniini tuli sekä fiktiivisiä että aitoja, reaalimaailmassa olemassa olevia seutuja. Porin Reposaaresta, entisen kotiseutuni maisemasta, muotoutui erään romaanihenkilöni lapsuusmiljöö. Onnistuin vuokraamaan Reposaaresta puoleksi vuodeksi pienenpientä hellahuonetta. Kotoni oli pieni ja pelkistetty, mutta siellä oli juuri sopivasti tilaa pohtia, kirjoittaa ja levätä. Reposaaren rauha oli ihanteellinen ajatteluun, työskentelyyn ja kävelemiseen. (Ah aallot, kalliot, rantasomerikot, lehtometsät, tervaleppätiheiköt, paarlastikasvit, merilasi ja -pihka, Villa London ja rakennuksiin pinttynyt mennyt aika!) Romaania kirjoittaessani yövyin ja inspiroiduin myös Seilissä ja Örössä. (Ah lehdes- ja paahdeniityt, merikaalit, sinisimpukoiden kuoriröykkiöt, orjanruusut, sairaalarakennukset ja kirkko!) Lisäksi kirjoitin romaania eräässä Näsijärven saaressa ja mielessäni matkasin myös Australian Rabbit Islandille (nyk. Peat Island), Swan´s Islandille Hockomock Headiin (paikkaan, jossa sielut asuvat) Yhdysvaltoihin, Normandiaan Jean Delacourin Edeniin ja Lintukotoon. Mitä matkoja nuo kaikki olivatkaan!

Romaaniani saa kirjastoista, kirjakaupoista sekä mm. Werner & Jarlista ja Adlibriksesta. Teoksesta on myös äänikirjaversio, lukijana toimii Leena Nuora. Antoisia luku- ja kuunteluhetkiä, saareutumista, lukurauhaa!

P.S.
Kirjan välistä löytyy sininen lukunauha. (Sinisen nauhan mysteeri aukeaa teille kirjan myötä.) Romaanihenkilöni Saga yritti käydä värittämässä nauhat mustiksi suojellakseen lukijoita, mutta urakkahan oli melkoinen. En siis voi varmaksi luvata, että hän olisi ehtinyt värittää kaikki. Olkaa varovaisia! Kerron myös, että kirjaa kirjoittaessani sain postitse salaperäisen kuoren, jonka sisältä löytyi kahdeksan metriä sinistä lettinauhaa. Ymmärrettävistä syistä pidän sitä lukitussa kaapissa.

Talvesta kevääksi. Kirjoittamista, kuolemaa, koronaa, kaipausta, katoavaisuutta. Maat ja taivaat. Ja aina kaiken ylle piirtyy toivo, lupaus valosta, vehreästä, kesästä, jatkuvuudesta.

Elokuu. Jäähyväiset kesälomalle eikä sittenkään, nythän kesä vasta on, on yhä lomaileva lapsi, on leikkisä koira, joka on sairastanut koko kesän ja jolle on vihdoin puhallettu pihaaan uima-allas, on kukkiva piha, syysasteri ja -syrikkä, kypsyvät viinirypäleet ja vadelmat, on helteiset yöt, on elokuvat, romaanit ja novellikokoelmat, joille on kerrankin ehtinyt antautua, tarinoiden, lukemisen ilo ja lohtu. Silti aika notkahtaa eteenpäin. Joku on taas kuollut, joku on poistunut keskuudestamme, joku sairastunut, joku menettänyt kerroksen muistiaan (kellarin vai vintin?), ja minä raivaan taloa, luen vanhoja postikortteja, kirjeitä ja päiväkirjoja, kuljen menneessä, muistelen, painan mieleen, otan seinältä lasten piirustukset, teen tilaa nykyhetkelle ja tulevalle. Syksy täyttää kalenteria, on silti vielä illanistumista kesävieraiden kanssa, on terassinmaalaus, on pihajuhlat, on lakkiaisten ja rippijuhlien kiitoskortit. Ja on aikaa kirjoittaa, tehdä työtä: syntyy kolmetoista riviä tai kaksikymmentäkuusi, on sekavia muistiinpanoja, on täysiä ja tyhjiä muistikirjoja, on taustatyökirjoja, joiden laina-aika on käytetty moneen kertaan loppuun, on lehtiä jonkun ullakolta, hautajaiskutsuja ja valokuvia. Iloitsee työstä, iloitsee siitä, että silloin on vapaa eikä muista mitään muuta, ei murehdi mitään, ei ole kokeva, tunteva, kipuileva, monimutkainen minä, ei ole mitään, kirjoittaa vain.

Lukurauhan päivä. Aloin lukea Clarice Lispectorin Tähden hetkeä (suom. Tarja Härkönen. Ai-ai 1977). Ihmeellinen pieni teos!

Lukija tutustuu pohdiskelevaan, yhteiskuntaluokkien ulkopuolella olevaan mieskertojaan, Rodrigo S.M.:ään, joka lienee kohdannut maailman (alussa s. 9 hän toteaa: "Jumala on maailma.") raadollisuuden ja kyynistynyt. Hän kertoo ahdistavista öistään ja kantavansa mukanaan maailmaa, jossa ei ole onnea. Onni-sanakin on hänestä tyhmä, kaupunkiin (onnen perässä) tulleiden tyttöjen keksintöä. Kertoja mainitsee rukoilleensa aikoinaan sielunsa lämpimäksi, hän puhuu tästä ajasta imperfektissä. Korvaako kirjoittaminen nyt rukouksen?

"Rukous oli minulle tapa kohdata itseni hiljaa ja salassa muilta. Rukoilemalla tyhjensin sieluni
— ja tämä tyhjyys on kaikki mitä voin koskaan toivoa omistavani. Sen lisäksi en mitään. Mutta tyhjyydelläkin on arvonsa ja yhtäläisyyksiä täyden kanssa. Yksi tapa löytää on olla etsimättä, yksi tapa saada on olla pyytämättä ja luottaa vain että hiljaisuus jonka uskon löytyvän itsestäni on vastaus minun — minun arvoitukseeni." (s. 13.)
"Kirjoitan siksi ettei minulla ole tässä maailmassa muutakaan tekemistä: olen liikaa eikä minulla ole paikkaa ihmisten maailmassa. Kirjoitan siksi että olen epätoivoinen ja väsynyt, en kestä enää oman itseni rutiinia ja ellei minulla olisi sitä jatkuvaa uutta mitä kirjoittaminen on, kuolisin vertauskuvallisesti joka päivä."
(s. 22.)

Tuloillaan olevan tarinan kertominen tuntuu kertojasta vaikealta. Hän käyttää siitä termejä mykkä valokuva, hiljaisuus ja kysymys, hän hidastelee ja selittää tai puolustaa kertomistapaansa kuin olisi syyllinen. Mihin? "- en itsekään tunne armoa päähenkilöäni -- kohtaan, haluan tästä tarinasta kylmän. Minulla nimittäin on oikeus olla tuskallisen kylmä --" (s. 11). Lukijana en tunne kylmyyttä, aavistelevaa sääliä ja tuskaa sekä kertojan että päähenkilön puolesta kylläkin, alusta asti.

Tarina pusertuu kertojasta hitaasti: "Lämmittelen tässä jotta pääsisin alkuun, hieron käsiä vastakkain saadakseni rohkeutta." (s. 12) Kertoja tutustuttaa lukijan luonnoksenomaisesti kadulla kulkevaan hymyilevään Macabéaan, Koillisen tyttöön, joka on vain sattuma, niin vähäinen, että maailma tulisi toimeen ilman häntä. Vai kertooko Rodrigo S.M. sittenkin itsestään? "-- maailma on ulkopuolellani, minä olen itseni ulkopuolella."  Eikö hän kerro samalla jokamiehistä ja -naisista, meistä kaikista? "-- jokainen tunnistaa siitä itsensä sillä me kaikki olemme yksi, ja joka ei ole rahapulansa vuoksi köyhä on köyhä hengeltään tai kaiholtaan, ja silloin häneltä puuttuu jotain kultaakin kalliimpaa — niitä kun on sellaisiakin joilta puuttuu tuo olennainen herkkyys." (s. 10.)

Minne Macabéa on matkalla, mitä hänelle tapahtuu? Ennakoivan alun perusteella voi odottaa allegoriaa ja klassista tragediaa. Kertoja lupaakin draaman kaaren: "Yritän siis vastoin tapojani kertoa tarinan jossa on alku, keskikohta ja 'suuri finaali' jota seuraa hiljaisuus ja vaimea sade." (s. 11) Jatkan lukemista.

Marraskuu. Jatkuva sumu ja tihenevä pimeä, ääriviivat katoavat, metsässä kaikki sulautuu harmaaksi, minä ja koira olemme yhtä järven, koivujen ja sammaleen kanssa. Suuri kauneus on kaikkialla, ojavedessä, näennäisessä alakulossa, harmaan eri sävyissä, rinnalla kulkijassa ja minussa, meidän hengityksemme on metsän hengitystä, metsän ajatukset ovat meidän ajatuksiamme, huminaa, huojuntaa ja hyräilyä, männyn tuoksua, maatumista, sekoittumista, yhteyttä, ykseyttä.

Metsän tuntu vielä iholla, yhtäaikainen viileys ja lämpö, kun istun alas kirjoittamaan, koira huokaisee ja käpertyy viereeni (sen jalat nykivät, unessa se juoksee mäen päälle, jää nukkumaan maiseman ylle jäniksen kylkeen), yöllä, kun palaan sumusta mieheni syliin.

Nukun paljon, enemmän, koska kaamos on alkanut. Unet ovat kammottavaa silppua ja fragmenttia, kuljen viettelevissä maanalaisissa tunneleissa ja saan ulkoilutettavaksi koiran, joka on vaihdokas, opetan ja löydän erään opiskelijan hirttäytyneenä, olen lentoasemalla lähdössä jonnekin vailla puhelinta ja kukkaroa, kaikki on varastettu. Valveilla teen muusan kanssa pitkiä aamulenkkejä, muistan pukea sukat ja sormikkaat, seuraan ikkunasta, kuinka kesän viimeinen perhonen, kohmeinen neitoperhonen, lentää syysasterille aterioimaan. Syön terveellisesti, säännöllisesti ja värikkäästi enkä enää kaipaa kaiken aikaa nopeaa leipää tai helppoa karkkia. Korjaan käsikirjoitusta, aina vain. Rektiokielikorva soi, piippaa äänimerkkiä ja varoitussignaalia, kaikki taivutusmuodot kuulostavat oudoilta, tarkistan kaiken. Fyysinen reviiri kaventuu, pudotan kalenterista pois kaiken, minkä voin, pudotan kalenterin pois, seinää en. Etsin lisää aikaa, haalin rauhaa ja spontaanisuutta. Se luo turvaa ja tuntuu hyvältä. Pimeä pelottaa, pimeä on pian syvä ja totaalinen, mutta onneksi voi sytyttää kynttilöitä ja vajota lämpimään veteen. Ehkä saa olla vetäytyvä, (väsynyt ja halutonkin), se ei sulje pois välittämistä eikä elämänhalua, kysehän on ennen kaikkea valon- ja vapaudenkaipuusta. Ovatko ne sama asia, valo vapautta, vapaus valoa? Keho on hereillä ja mieli karkailee, innostuu, kunhan kaikelle annetaan tila ja luonnollinen löytöretkeilyn rauha ja ilo. Silloin kaikki inspiroi ja kiehtoo, kaikessa on tarinan mahdollisuus ja elämän tarkoitus, syy ja seuraus. Luonnoksiin tallentuu jo uutta materiaalia, dialogin pätkiä, lähdekirjallisuutta, kuvia, dokumentteja, matkasuunnitelmia. Tämä kummallinen, ääripäinen olemassaolo ja työ, kaiken aikaa tuntuu tyhjältä, hiljalleen täyttyvältä, pakahduttavan täydeltä.

Neljäs kirjani Lumikadun kertoja ilmestyy maaliskuussa. Kirjailija-lehden tuoreessa numerossa (3/2016) kerron mm. unesta, joka sysäsi tuon aiheen pariin. Kollega Sinikka Vuola haastatteli ja kirjoitti jutun, tulkinnalliset kuvat otti Tomi Kontio.

Kuvauspaikalla Amurin työläismuseokorttelissa tapahtui jännittävä sattuma. Oli hiljainen päivä, ja satunnaiset museokävijät antoivat meille kohteliaasti kuvausrauhan. Sitten taloon asteli lapsi, joka tallentui myös valokuvaan taakseni. Nyt vasta kuvaa katsoessani huomaan ajatella: unieni pieni poikako, hän, josta olin juuri kertonut Sinikalle? Pojan siluetti, onko hänellä muistikirja kädessään, pysähtynyt aika, ikkunasta tulviva valo, hän juoksee huoneissa, joissa ei asu enää kukaan. Minä seison siinä kuvassa vanhan puutalon oviaukossa tomeran hyväntuulisena, olen kuin emäntä, joka pitää majataloa alter egoille, sieluille, uni- ja varjohahmoille ja odottaa valmiina portailla. Tervetuloa, peremmälle, peremmälle, olkaa hyvät, pöytä on katettu, illalla pääsette saunaan. Selkäni takana käy kuhina. Kaikki luomani fiktiiviset hahmotkin ovat siellä: lattia narisee Odelman jalkojen alla, pöydän ääressä Alvar kirjoittaa muistikirjaansa, tuolla seisovat hieman hämillään menneisyyttään piilotteleva Bajek, kuparihiuksinen Lilka pieni Paweł sylissään, metsäntuoksuinen Marek, ompelukoneensa Alvarin harmiksi pöydälle laskenut Bruno ja Olga, joka kurkistelee jo uteliaana kaappeihin, etsii jauhoja, haluaisi päästä vaivaamaan leipätaikinaa ja murtamaan siitä siivun tuolle totiselle Alvarille, kaunis ääni hänellä, suostuisikohan laulamaan Olgalle... Majataloni ovi pysyy auki kaiken aikaa, ojentelen portailla käsivarsia ja kurotan sanoista punottua haavia halki ajan ja paikan, etsin luokseni jo seuraavia hahmoja, perkaan heitä myöhemmin pihassa puisella penkillä kuin puolukoita, niin pieniä he aluksi ovat, ruokin ja vaatetan, asutan.

 

Yläkuva: Ystävykset. Lodz 1938.
Alakuva: Koska kellariasunnossa ei ollut lämmitystä, Saran piti pysyä sängyssä koko talvi. Hänen isänsä maalasi kukkia seinälle, ne olivat Saran lapsuuden ainoat kukat. Varsova 1939.

Kuvat teoksesta Roman Vishniac: A Vanished World.  Farrar, Straus & Giroux. 1984, 122 ja 42.

Sairasteluviikkojen jälkeen herää uuteen aamuun, tiaiset laulavat lasien lävitse, ei uskalla avata silmiä, vaikka pitkästä aikaa paistaa kirkkaasti, sillä ajatukset ovat tulleet takaisin. Haroo toisella kädellä muistikirjaa ja kynää, kirjoittaa silmät kiinni virkkeitä, välillä uskaltaa kurkistaa sanojen suunnan, mutta lauseet alkavat oitis himmentyä, kirjoittaa silmät kiinni suoraan alitajunnasta. Sitä miettii vielä hetken kuluttua, kun on juonut lasillisen vettä, pukenut päälle ja kulkee nyt koiran kanssa metsässä jäniksen jälkien perässä, samanlaisia villejä jälkiä seuraa unen ja valveen rajalla, ei ajattele mitään, seuraa vain ja luottaa, että eteenpäin ne vievät.

Eilen. Todetaan helmikuu. Hoidetaan koiranpennun tulehtuneita korvia (silityslaudan päällä, manaillaan, tyynnytetään, lahjotaan), lähetetään lapset kouluun (yksi heistä miettii, missä koiran varpaat ovat, millaiset ne ovat) ja mies töihin, nautitaan hiljaisuudesta, liukastellaan koiran kanssa jäisillä metsäpoluilla, kaadutaan, pyyhitään kyyneltä silmäkulmasta, pestään hiukset palashampoolla ja pyykkiä pulverilla, siivotaan tyttären vaatekaappi, tyhjennetään kassillinen pientä pukinetta kierrätykseen, keitetään possunsydäntä, unohdetaan räsymatto ulos kolmeksi päiväksi, mietitään että kaikki nuo alemman kuvan kasvit ovat kuolleet ja ystävältä saatu lintuhäkkikin varastettu (tai ehkä häkki lähti lintujen mukana lentoon, joku niistä pakkasi sen käsimatkatavaroihinsa, onhan sellainen hyvä olla olemassa, oma huone), mutta onneksi on tuo valokuva, poltetaan kynttilöitä, rakastetaan valoa, heijastuksia, peilautumista, ei huomata tahmaa ikkunoissa ja lattioilla, keitetään kahvia, haaveillaan valkoisista ruusuista ja liljoista, pihan unikoihin asti unelmat eivät vielä ulotu, taitetaan tulppaanimaljakkoon mustikanvarpua (syötetään ne myöhemmin kanille), voidellaan leipää, kirjoitetaan kaunokirjallista tekstiä, kuunnellaan koiran kanssa tiaisia ja variksia, mietitään niiden kanssa, mitä tehtäisiin, jos saataisiin 35 lehmää ja yksi Kalashnikov (yksi flintlock pistol saatiin, se on kauniimpi kuin rynnäkkökivääri, kuulunut miehen merirosvoesi-isälle eikä toimi, onneksi).

On pehmeän leuto marraskuu, lyyristä sumua, harmaata ja kuraista, hautajaisia ja synkkiä uutisia maailmalta, muuttuvat kysymyksiksi, päivittäisiksi puheenaiheiksi, painajaisiksi ja ylioppilaskirjoitusten aiheiksi. Päivät ja yöt ovat täysiä. Sairastamme kaamosta, tautivuoteita on kahdessa kerroksessa kolmatta viikkoa, kanikin potee, saamme arvailevan asiantuntijalausunnon kaukaa maailmalta, maallikko miettii, että jospa se on surua vain, isoäitikin alkoi kärsiä sitkeästä ihottumasta, herkistyi väreillekin, kun jäi leskeksi (näkeekö mikroskooppi kaiken, tunnistaako koepalasta surun?). Minun puolisoni on lähellä, hän makaa lattialla jalkojeni juuressa silmät kiinni, saa edes sen hetken lepoa, luen hänelle ääneen käsikirjoitusta, koira nukahtaa, minä korjaan ja kirjoitan tekstiä punaisella fontilla, jotta huomaisin edistyväni.

Puolalaisen elokuvan viikot 2015

Puolalaisen elokuvan viikot ovat taas täällä! Suosittelen lämpimästi! Elokuvat kiertävät lokakuussa Helsingissä (05.10. - 09.10.), Tampereella Niagarassa (09.- 15.10.), Turussa (12.10. ja 20.10.), Oulussa (16. - 20.10.), Rovaniemellä (17.10.), Lahdessa (24. - 25.10.), Kajaanissa (26.10.) ja Hangon Elokuvajuhlilla (02.11.) 

Katselmuksessa nähdään seuraavat elokuvat:

Nuoren Jan Komasan historiallinen Miasto 44 (Kaupunki 44), Puola 2014 /130min.:

Rooleissa: Jósef Pawlowski, Zofia Wichlacz, Anna Próchniak

Warsaw 44' kertoo nuoresta tehdastyöläisestä Stefanista, joka osallistuu Varsovan kansannousuun natseja vastaan elokuussa 1944. Hän päätyy keskelle sotaa sekä kuumaa kolmiodraamaa, jossa kaksi nuorta naista elävät kuin jokainen päivä olisi heidän viimeisensä. Tämä ei kuitenkaan johdu heidän uhmakkuudestaan tai piittaamattomuudestaan, vaan on luonnollinen osa sitä todellisuutta, jossa he elävät. Jan Komasan voimakas draama on täynnä ekspressionistisia sotakohtauksia. Ohjaaja oli vain 31-vuotias, kun elokuva kuvattiin, ja siitä tuli valtava menestys Puolan elokuvateattereissa.

Slawomir Fabickin LOVING / MIŁOŚĆ, Puola 2012 / 105min.

Rooleissa: Marcin Dorocinski, Julia Kijowska

Maria ja Tomek ovat onnellisesti naimisissa ja odottavat ensimmäistä lastaan. Mikään ei pysty häiritsemään heidän rauhallista elämäänsä, kunnes Maria joutuu eräänä päivänä työpaikallaan pomonsa raiskaamaksi. Hän päättää olla ilmoittamatta asiasta poliisille, eikä myöskään kerro mitään miehelleen. Siitä päivästä lähtien Marian ja Tomekin rakkaus on koetuksella. Loving on sekoitus trilleriä ja ihmissuhdedraamaa, jossa kaksi pääosan esittäjää on ratkaisevassa roolissa.

Lukasz Palkowskin GODS / BOGOWIE, Puola 2014, 120 min.

Rooleissa: Tomasz Kot, Piotr Glowacki, Szymon Piotr Warszawski

Kiehtova elämäkerta kiistanalaisesta ja ylistetystä sydänkirurgi Zbigniew Religasta, joka suoritti ensimmäisen onnistuneen sydämensiirron Puolassa toukokuussa 1986. Elokuvassa seurataan Religanuseita epäonnistumisia sekä yhteenottoja lääkärikollegoitten kanssa. Siinä on jännitystä ja rautaesirippu-kitschiä. Religan limenvihreää Ladaa ei voi olla huomaamatta!

Elokuva oli suuri menestys Puolan elokuvateattereissa. Se palkittiin myös parhaan elokuvan palkinnolla Gdynian Elokuvajuhlilla (2014) ja Puolan kansallisella elokuvapalkinnolla (2014).

Wojciech Smarzowskin THE MIGHTY ANGEL / POD MOCNYM ANIOLEM, Puola 2014, 110min.

Rooleissa: Robert Wieckiewicz, Julia Kijowska, Adam Woronowicz

Jerzy on fiksu ja lahjakas kirjailija ja alkoholisti. Hän hakeutuu katkaisuhoitoon, mutta lentää sieltä kerta toisensa jälkeen ulos. Kun Jerzy yllättäen kohtaa elämänsä rakkauden, hän päättää raitistua, mutta pystyykö hän? Elokuvassa on epälineaarinen kerronnan rakenne. Jerzyn tilanteen kuvaus on täynnä groteskia huumoria ja realismia.

Robert Wieckiewicz ("Walesa - Man of Hope") on voittanut useita palkintoja pääroolistaan. Käsikirjoitus perustuu Jerzy Pilch romaaniin "Mighty Angel" (2000).

O!PLA ACROSS THE BORDERS - PUOLALAISEN ANIMAATION PÄIVÄ

Puola 2014-2015, 111min.

Lähes kahden tunnin mittainen ohjelmisto koostuu puolalaisen animaation parhaimmistosta viimeisen kahden vuoden ajalta. Mukana on sekä opiskelijoiden päätöstyöelokuvia että tunnettujen mestareiden (Tomasz Siwiński, Piotr Dumala) animaatioita ja kaikkea siltä väliltä. O!PLA ACROSS THE BORDERS on kiertänyt 34:ssa kaupungissa ympäri maailman ja saapuu nyt Suomeen osana Puolan elokuvaviikkoja. Elokuvissa on englanninkielinen tekstitys. K 18.

---

Viime vuonna suosikeikseni nousivat Paweł Pawlikowskin upea Ida (2013) ja Joanna Kos-Krauzen & Krzysztof Krauzen Papusza (2013). Arvaan nyt etenkin Miasto 44:n olevan vahva elämys, ja saapa nähdä, tuleeko elokuvasta lisää mielleyhtymiä Sofia Coppolan Marie Antoinetteen, nyt se käväisi mielessä. Miaston soundtrack (miten hieno kattaus, Lana Del Reykin! ) soi nyt kirjoittamiseni taustalla. Lokakuista Varsovaa on valtava ikävä!

(Elokuvien esittelytekstit on napattu täältä. Ylimmäinen kuva on elokuvasta The Mighty Angel, alempi Miasto 44:stä. -- ja tekstiä muotoillessa nämä rivivälit ja kirjasimet elävät omapäisinä eivätkä tottele kirjoittajaansa...)

 

Teksti on kudos, lankaa on autettava

"Pesussa lankojen suunta menee sekaisin. Lankaa on autettava saamaan takaisin täsmällinen suuntansa. Kyseessähän on kudos. Sanat 'teksti' ja 'tekstiili' ovat samaa alkujuurta. Lanka on aina useiden lankojen joukossa. Ja kun sen saa eteensä, se on kuin vitilunta. Melvillen Moby Dickissä on ihana luku valkoisuudesta. Siinä kuvaillaan huolellisesti, millaista on kävellä vasta sataneessa lumessa. Tuntuu siltä kuin olisi ensimmäinen ihminen ja kulkisi ensi kertaa lumessa. Puhtain lakanoin sijattu vuode tuntuu myös aivan kuin uutismaalta. Se on hyvin miellyttävä tunne."

Kääntäjä Svetlana Geier palkitussa dokumentissa Vanha rouva ja Dostojevski. Yle Teema to 28.5. klo 23.05, nähtävillä yhdentoista päivän ajan myös Areenassa. Suosittelen!

Kaikesta huolimatta ihminen, ei puu

 

 

 

 

 

Kirjoitan, kirjoitan, kirjoitan. Tuntuu kuin olisi puu, joka on talven jäljiltä umpuja ja salaisuuksia täynnä, pulpahtamaisillaan, ahmii maanalaisista vesisuonista nestettä, iholle aurinkoa, ottaa kaiken aikaa vastaan ja ahnehtii. Koti on kaaos, kirjapinot sortuvat, muistilaput (syksyn lehtiä ne ovat) kahisevat jaloissa. Maaninen ja väsynyt, onnellinen ja onneton, ääripäitä ja tasaista. Öisin näen unta, että soitan lääkärille ja sanaleikin hänen kanssaan, sitten kerron valtavat oireryppäät, täsmennän tai selitän lopuksi, että kyllä kai hän ymmärtää, että kaikki johtuu työni luonteesta, ei kai kukaan voi olettaa, että olisi ihan normaali. Herätessä hengittää syvään ja rauhassa, muistuttaa itseään, että on kaikesta huolimatta ihminen, ei puu, sitten upottaa kädet lämpimään veteen tai viileään multaan, ottaa vastaan kaikki virtaukset, linnunlaulun ja aamun. Kevät, valoa, ihanaa.

"-- mä lemmen vangiks jään viehkeän palmikkopään."

 

 

Pakkasin kevyesti ja kirjoitan nyt muualla. Kamera simahti, hiiri ja kännykkä kieltäytyvät toimimasta ja täällä kummittelee hieman, mutta kahvia saa, ja radio soittaa vanhaa tanssimusiikkia.

Kirjoitan mereen ja taivaalle

Viivoitettua sinistä paperia silmänkantamattomiin! Siellä täällä pisteet ja pilkut jo paikallaan.

Yötöissä joella

Oli laajalla skaalalla poikkeuksellisen seurallinen viime viikko. Olen oppinut jonkin verran rajaamaan kanssakäymisiä itsesuojelullisista syistä, energisoidun ja juovun muista ihmisistä, empatiseeraan, kiinnyn ja tunteilen siinä määrin, etten oikein pysty rauhoittumaan työhön, siirtymä kirjoittavan olemassaoloon on useimmiten tuskallisen viipyilevä.

Viime yönä havahduin kello neljä, keho pisaroi, hikinoro valui kaulalta. Mieli luuli, että olen stressaantunut, kävi läpi kaikki mahdolliset vaivaavat ajatukset ja huolenaiheet, totesi ettei ole syytä huoleen, keho käy nyt omia kierroksiaan, hengittele rauhassa, kohta on ohi. Olin joen rannalla, virtasi lujaa, roiskui, jokivettähän ne hikikarpalot vain olivat. Ei kannata avata silmiä, muuten menettää maisemat. Syli auki, niin virta heittää käsivarsille ajopuita, etsittyjä ideoita ja sanoja, pyörittää niistä kokonaisia lauseita. Pimeässä hamusin kynää ja paperia, heti kun avaa silmät tai alkaa ajatella, menettää kaiken. Avasin silmät, kirjoitin nopeasti talteen, osa haihtui (vettäkö se vain olikin, lapsivettä, sanavettä), palasi mieleen myöhemmin, hiki oli kuivunut iholle, aloin palella, eihän se ihme ollut, talvisella joella niin vähissä vaatteissa.