Kun lapseni olivat pieniä, jokainen heistä menetti vuorollaan parhaan ystävänsä, useampiakin, koska nämä muuttivat, jotkut ulkomaille saakka. Ikävä oli kova, minunkin sydämeni oli särkyä. Tuli uusia kavereita, mutta ei ketään voi korvata. Muistan myös omasta lapsuudestani, kuinka perheemme muutti ja ystäväni jäivät toiselle paikkakunnalle. 

Kati Närhin Kadoksissa (Capuchina Kustannus 2022) kertoo sanoitta ystävän kaipuusta. Se on tärkeä, kaunis, koskettava ja lohdullinen kirja. Kirjassa toistuvan keltaisen värin koen ystävän lämpönä ja toivona. Kirjan loppupuolella tulee mukaan kantikkaan ja pyöreän (syklisyyden, jatkuvan ikävän), sinisen ja keltaisen lisäksi terhakkaa, punaista pörheyttä, eteenpäinmenoa, hyvää muutosta, iloa. 

On hyvä puhua vaikeista asioista, mutta joskus sanat ovat liian vähän tai liikaa. Joskus parasta on läsnäolo, läheisyys, hiljaisuus, yhdessä kokeminen. Pelkkien kuvien varassa etenevä kirja sopii juuri siihen. Kuinka kaunis ja osuva onkaan sanaton kirja englanniksi: silent book. Uskon, että yhdessä katseleminen synnyttää puhetta. Ja sen sijaan, että aikuinen lukee ja selittää, lapsi voi kertoa, mitä näkee ja kokee, ja aikuinen voi välillä kuunnella. Yhdessä voi miettiä vaikkapa kirjan värejä ja muotoja, tehdä oivalluksia. Kirja sopii kaikenikäisille. Sitä voi aikuinen katsella itsekseenkin, etenkin, when feeling blue.

Minulle tuli Närhin teoksesta muistuma Oili Tannisen teoksiin Hippu, Heppu, Miiru, Pommo ym., joissa tosin on hiukan sanoja mutta samoin kuin Närhillä graafista selkeyttä, perusvärejä, ei turhaa kuvallista hälyä. Mieleeni tuli myös JonArno Lawsonin & Sydney Smithin Foothpath Flowers -teos (Walker Books 2016), lähinnä tuon kirjan punahupparinen lapsi, vaikka tekniikka on siinä toisenlaista (Lawsonin & Smithin sanatonta teosta saa kirjastoista ja sen voi katsoa myös YouTubesta).

Kansainvälisen kustannusalan ammattilaiset (dPictus) valitsivat Kadoksissa-teoksen toistaiseksi julkaisemattomien kirjojen parhaimmistoon vuonna 2020. Minäkin pidän tästä kovasti. Voitin kirjan arvonnassa mutta tilasin kirjan myös lahjaksi suvun nuorimmalle. 

Saaressa odottaa talo, katselee järvelle ja metsään, miettii koska kesäasukkaat saapuvat, eikö ketään tule. Avainrivi ulko-oven yllä, seiniin unohtuneet tapetit, oviverhojen tangot vailla samettiverhoja. Kuka vei ne mantereelle pesuun, minne, kenen luo ne unohtuivat? Yläkerrassa jyrkkien rappusten päässä uunimuurin kummallakin puolen vinokattoiset nukkumakammiot kesälaihoille lapsille, peskää kädet, tulkaa syömään haukimureketta, voissa paistettuja muikkuja, savuahventa, sokerimunkkeja, kanelipullia, kaatakaa raparperimehua, tulee kärpäsiä, ukkonen, kuolema, kutsumaton vieras, sulkekaa pian ovet. Ruusukammarissa joku makaa pois ukkospäänsärkyä, levätkää, nukkukaa, unohtakaa rauhassa, valkoinen koira istuu aloillaan, vartioi vuosikymmenestä toiseeen, suovillaa se vain on.

Yhtäkkiä kesän kirkkaus ja puolivuosisatainen minuus. Onko tuo mummulan niitty vai jokin myöhemmin löydetty, missä, milloin? Vai ovatko niityt ikuisia, ajattomia, loputtomassa kesässä? Olenko sama kuin lapsena, olenko sama kuin eilen? Kuljetanko kaikkia eilisen minuuksia mukanani, vai onko osa putoillut pois? Mitä kaikkea muistan, mitä olen unohtanut ja miksi? Mikä on ollut hyvää ja tärkeää, mikä kivuliasta? Mitä on vielä odotettavissa, mitä odotan? Kauanko elän? Tietääkö joku, vai onko kaikki vain sattumaa?

Miten täyteläistä, tiheää ja runsasta elämä on ehtinyt olla jo nyt, paljon hyvää ja onnekasta, myös surua ja kuolemaa. Isäni suvun puolelta aiemman sukupolven suojamuuri on liki kokonaan kaatunut. Seison kuoleman edessä silmät auki. Kerron sille lapsista, koirasta ja kanista, jonka se juuri otti luokseen. Kerron, että ymmärrän menetysten merkityksen, ne ovat kasvattaneet yhtä paljon kuin syntymät, molemmat ovat alati yhtä käsittämättömiä ihmeitä, kumpaakin alituiseen mietin, kummastakin kirjoitan. Kuolema nyökkää ja lähtee työhönsä, niin lähden minäkin. Tuulee ja kukkii, aurinko paistaa, lipputangossa heiluu suuri valkoinen kangas, juodaan kahvit, ollaan yhdessä, rakastetaan, puhutaan elämästä.

Ateena 12.-24.7. ja kaikki se, mitä ei ole ikuistettu näkyväksi kuvaksi: ylenpalttinen, kirkas valo, joka laveeraa maiseman iltaisin valkean maitomaiseksi; musta joutsen Porto Raftin rantavedessä veneiden ja uimareiden keskellä; hylätyn elokuvateatterin katolla alhaalla maailmassa vaeltavia haukkuva iso musta kerberos; suosittu Cine Paris tähtitaivaan alla, katolla Ateenan yllä Akropolis-näkymin, Cine Avana naapurikorttelissamme loivasti alaspäin viettävine lattioineen; kasvitarhojen ja lammaslaumojen keskellä sijaitseva, tuhansia litroja ihmisverta suodattanut Marathonin tasanko; maaperän kuparinpunainen väri; Jean Moréas'n mukaan nimetty kotikatumme; naapurikerrostalon parvekkeille ahdetut tuuheat, viilentävät metsät; mandariini- ja limepuut, jotka pudottelevat hedelmiään kaduille liiskautumaan ja joiden juuret nostattavat katukivetystä pois paikaltaan; vastapäinen naapuri, joka poimii tyttärensä kanssa parvekkeella puun latvasta limehedelmiä mustaan verkkosäkkiin ja istuu sen jälkeen keittiössä, nostaa jalan pöydälle ja sytyttää tupakan; hedelmien ja vihannesten tuoreus ja makeus; persikan samettikuori, tuoksu ja suupielistä valuva mehu, Retsinan pihkainen kitkeryys, sitruunalimonadit, rapeakuorinen leipä, kultainen hunajaraita kermaisen jogurtin päällä; Ateenan lihahallin koukuissa roikkuvat nyljetyt kanit valkoisissa häntätupsuissaan, kalahalli, jonka tuoksu ja kauttaaltaan tahmainen lattia tyrmäävät sisään aikoneet; metrossa klipsi nenässä matkustava mies, hylätyt talot ja rakennukset ovet ja ikkuna(luuku)t sepposen selällään (tyhjät huoneet laastia ja lasinsirua lattiallaan, tärvellyt seinät, minä kävin täällä, minä olin olemassa täällä, minä asuin täällä, portaat, jotka nousevat ylös mutta eivät vie minnekään, kiipeä ne ylös ja seiso ilmassa, katso maailmaa, jos uskallat, katso nukkuvat kodittomat muovipeitteiden alla ovisyvennyksissä ja viidenkymmenen euron vuokraa rantatuoleista maksavat auringonpalvojat jääpalasammiossa hikoileva shampanjapullo vierellään mutta älä astu tyhjyyteen); sekatavarakaupat, oliivi- ja aasinmaitopalasaippuat; kaupoissa ja ravintoloissa asioivat, turisteille hyväntuulisesti myhäilevät tanakat kreikkalaismiehet, jotka suosittelevat ostamaan raskaita, rasvasta kiilteleviä leivonnaisia, koska niissä on tuhti sokeritäyte, ja rouvat, jotka kertovat kauppiaalle hyvän tarinan ja odottavat myös ummikon yhtyvän nauruun sekä tarjoilijat, jotka tuovat ruokalistan ja ruoan ensimmäisenä perheen äidille ja odottavat hänen tekevän (päättävän) kunkin perheenjäsenen tilauksen; lapsimyönteisyys; kaikenikäisten aikuisten julkiset hellyydenosoitukset; syrjäisessä puistossa huurusilmäisinä asuvat miehet, joista vanhin hoivaa kulkukissoja; maiseman moninaiset siluetit, tasakattoiset, laatikkomaiset talot, vuorien pyöreys ja rosot, sypressien taivaisiin kurkottava, kynttilämäinen olemus, palmun lehvien pitkät, terävät sormet; maisemaa vaakasuoraan siivuttavat, alhaalla roikkuvat sähköjohdot, jotka huomaa mustana nuottiviivastona vasta auringon laskiessa; kylmän ja kuuman jatkuva vaihtelu: jääpalat, jäätelöt, kylmennetyt juomat, ilmastointi ja polttava aurinko, kuumaksi paahtunut, valon ja lämmön sisäänsä imevä ikiaikainen kivi sekä vuoropuhelua kylmän ja kuuman kanssa alati tekevä tuuli; ulkona kuivuneen pyykin tuoksu, jossa on sekä aurinkoa että tuulta; meriveden suolaisuus, kelluttavuus, kirvelevyys; merisiilien piikit jalkapohjissa; kalkkipitoinen hanavesi, joka saa hiukset tuuheiksi ja lasipinnat laikukkaiksi; antiikkikaupan pahvilaatikko, joka on täynnä vanhoja mustavalkokuvia; kadonneiden lasten värivalokuvat lentokentällä ("11 years, thin athlete"), heidän mitään aavistamaton hymynsä; kaikki ulospäin mitättömät mutta arvokkaat, tärkeät hetket omien, lähellä ja vieressä olevien lasten kanssa: kahvilassa istuminen kaksin tyttären ja kirjan kanssa, kortinpeluu keskimmäisen kanssa, kiireetön kirjojen lehteily esikoisen kanssa kirjakaupassa, havaintojen jakaminen, kävely käsi kädessä, halaus, spontaani nauru.

Tytär mittasi minut, kun istuin peiton alla kirjoittamassa. Hän sai lukemaksi reilu kymmenen senttiä vähemmän kuin olen ollut. "Olen kutistunut", kirjoitin tuttavalle. Hän vastasi sitaatilla:

 
"(--) kun tavarat oli saatu ahdettua autoon ja olimme jo lähtövalmiina, hän sanoi odottamatta: – On tosi tärkeää, että sinun minäsi kutistuu, käy pienemmäksi ja vie vähemmän tilaa, sydämeen jää silloin enemmän tilaa Jumalalle. Ylipäätään on hyvä asia, että ihminen vie vuosien myötä yhä vähemmän tilaa. Itseäni en tietenkään tarkoita, minähän vain lihon vuosi vuodelta."  (Ljudmila Ulitskaja: Daniel Stein. Suom. Arja Pikkupeura. Siltala 2016.)

Neljäs kirjani Lumikadun kertoja ilmestyy maaliskuussa. Kirjailija-lehden tuoreessa numerossa (3/2016) kerron mm. unesta, joka sysäsi tuon aiheen pariin. Kollega Sinikka Vuola haastatteli ja kirjoitti jutun, tulkinnalliset kuvat otti Tomi Kontio.

Kuvauspaikalla Amurin työläismuseokorttelissa tapahtui jännittävä sattuma. Oli hiljainen päivä, ja satunnaiset museokävijät antoivat meille kohteliaasti kuvausrauhan. Sitten taloon asteli lapsi, joka tallentui myös valokuvaan taakseni. Nyt vasta kuvaa katsoessani huomaan ajatella: unieni pieni poikako, hän, josta olin juuri kertonut Sinikalle? Pojan siluetti, onko hänellä muistikirja kädessään, pysähtynyt aika, ikkunasta tulviva valo, hän juoksee huoneissa, joissa ei asu enää kukaan. Minä seison siinä kuvassa vanhan puutalon oviaukossa tomeran hyväntuulisena, olen kuin emäntä, joka pitää majataloa alter egoille, sieluille, uni- ja varjohahmoille ja odottaa valmiina portailla. Tervetuloa, peremmälle, peremmälle, olkaa hyvät, pöytä on katettu, illalla pääsette saunaan. Selkäni takana käy kuhina. Kaikki luomani fiktiiviset hahmotkin ovat siellä: lattia narisee Odelman jalkojen alla, pöydän ääressä Alvar kirjoittaa muistikirjaansa, tuolla seisovat hieman hämillään menneisyyttään piilotteleva Bajek, kuparihiuksinen Lilka pieni Paweł sylissään, metsäntuoksuinen Marek, ompelukoneensa Alvarin harmiksi pöydälle laskenut Bruno ja Olga, joka kurkistelee jo uteliaana kaappeihin, etsii jauhoja, haluaisi päästä vaivaamaan leipätaikinaa ja murtamaan siitä siivun tuolle totiselle Alvarille, kaunis ääni hänellä, suostuisikohan laulamaan Olgalle... Majataloni ovi pysyy auki kaiken aikaa, ojentelen portailla käsivarsia ja kurotan sanoista punottua haavia halki ajan ja paikan, etsin luokseni jo seuraavia hahmoja, perkaan heitä myöhemmin pihassa puisella penkillä kuin puolukoita, niin pieniä he aluksi ovat, ruokin ja vaatetan, asutan.

 

Yläkuva: Ystävykset. Lodz 1938.
Alakuva: Koska kellariasunnossa ei ollut lämmitystä, Saran piti pysyä sängyssä koko talvi. Hänen isänsä maalasi kukkia seinälle, ne olivat Saran lapsuuden ainoat kukat. Varsova 1939.

Kuvat teoksesta Roman Vishniac: A Vanished World.  Farrar, Straus & Giroux. 1984, 122 ja 42.

Kello 0

 

 

Sataa. Eletään lähtötunnelmissa. Illalla kylvetään ja palmikoidaan hiuksia, luetaan ääneen kirjaa, minä ja pojat valvomme, seuraan yötaivaalla saalistavaa lepakkoa ja kokonaista vuotta elämästä.

Iholla säännötöntä kirjoitusta

Kesäpyykki. Männyt vartioivat kurittomia. Illalla viikataan moninaisia pinoja tai levitetään taivasalla suoristuneet heti sänkyyn. Niissä on tuulten ilo ja harmonia, joka tarttuu ja saa näkemään unta vastasyntyneistä. Aamulla ihmetellään iholle piirtynyttä säännötöntä kirjoitusta.

Unelmat vaativat lisäselvityksiä

On valmistauduttu uuteen lukukauteen, tiedonsiirtolomake, arviointikeskustelu, byrokraattisia sanoja, vanhempainilta, tuttu ja turvallinen, ja vielä sukset, luistimet, varaston uumenista esiin nostetut, pieniksi käyneet tai sopiviksi todetut, juteltu sananvapaudesta, uskonnoista, lapsista filosofeina, uskottu hyvyyteen ja iloon, paistettu joulutorttuja, syöty hernekeittoa ja näkkileipää (niissä molemmissa on jotakin yhtä juurevaa ja lohdullista kuin mäntysuovassa), nukuttu pommiin ja saatu siihen naapuriapua, tehty persoonallisuustestejä (infj, isfp, intj, minä, sinä, hän), kerrattu saksaa ("Langweilig!" sanoi tytär sohvalta eräänä väsähtäneenä iltana), tarvottu lumessa, saatu vahvistavia sanoja, mietitty kiltteyttä, luovuuden olemusta sekä suvun naisten unelmia, toteutuneita ja toteutumattomia (vaatii lisäselvityksiä, mieluisa tehtävä ja hyvä keskustelunaihe, kenen toteutui, kenen ei, miksi, mitä siitä seurasi, tuliko toteutuneiden tilalle uusia unelmia vai tyytyväisyys, entä toteutumattomien, onko olemassa perusunelmaa, joka läpäisee meidät kaikki, mikä se on), minun ja miehenkin (aika samanlaiset, pari ikiomaa), haaveiltu retkestä talviselle joelle, pakattu joulukoristeet (kortit ovat yhä seinällä), kirjoitettu muistikirjaan talteen uusia musiikillisia tuttavuuksia kirjoitushetkiä varten, iloittu lapsista jotka kasvavat, kyseenalaistavat, pohtivat, kääntyvät hieman sisäänpäin ja kantavat ikiomia unelmiaan.

Kohta kongi kumahtaa

Käväisin 20-luvun Pariisissa. Joséphine Baker tanssi ja sitten jakoi ruokaa soppajonolle vauva sylissään. Sellaistakin elämä on: estotonta tanssia ja nälkäisten ruokkimista. Mies makasi Venetsiansa keskellä lukemassa filosofian oppikirjaa, kysyi minulta tiedänkö, mistä sana akatemia tulee, sitten lapselta koska lähtevät metsään keräämään sinne unohtuneita majakamppeita. Saisivat ottaa mukaansa metallinpaljastimen, lapsi sai sellaisen lahjaksi joskus, ja etsiä myös metsään kadottamansa kongin. Anoppi toi sen huutokauppareissulta, jonkin kartanon jäämistöä. Kumautin kongilla lapset aterialle mökillä aikoinaan, siinä oli asennetta. Huomenna voisin kumauttaa arjen alkaneeksi.

Tämä päivä on vielä siirtymää, huomenna lasten jalkapohjissa on kitkaa, minä taputtelen ja tönin eteenpäin, toivon ettei kovin myrskyäisi, suljen oven ja nostelen olohuoneen nurkan rottinkikorista taittuneet käsikirjoitukset, muistiinpanot, raapaleet ja riekaleet. Alan taas harsia kasaan. Hidasta käsityötä.

P.S.
Bakerilla oli 12 adoptiolasta. Yksi lapsista oli suomalainen Jari.

Isola di san Michele - vainajien saarella

Kuolleiden kaupunkiin vievän vaporeton kyytiin ei ole tungosta edes heinäkuussa. Isola di san Michele on ihana ja rauhallinen paikka. Evakelisella hautausmaalla on mm. Joseph Brodskyn hauta, postilaatikkoa siellä ei enää ollut, kuten kaksi vuotta sitten käydessämme. Yhdellä pitkällä käytävällä on lastenhautojen alue. Katselin yksivuotiaan viimeistä leposijaa, joka oli täynnä kukkakimppuja, leluja ja koriste-esineita. Jostakin niiden keskeltä hautakiveen kiinnitetystä kuvasta  katseli suloinen, hymyilevä tyttövauva. Omat lapseni juoksivat kuumuudesta huolimatta energisinä liskojen perässä. En komennellut eläväisiäni. Uskon, että juuri sellaisia vierailijoita haudoissa lepäävät pienet sielut halusivat nähdä.

Välipäivien parhaat

Olemme lukeneet ääneen tarinoita kirjasta Majatalo ja muita kauhutarinoita. Minä olen omina hetkinäni syventynyt kauan toivomaani Samuli Paulaharjun Syntymä, lapsuus, kuolema –teokseen. Yhdessä katsoimme kauniin ja puhuttelevan Viisi vuodenaikaa–elokuvan (traileri täällä), esikoinen kertoi mitä on koulussa oppinut buddhalaisuudesta ja samsarasta. Löysin googlella saman nimisen elokuvan, jota tosin ei taida saada käsiin ihan helposti.

Teimme metsäretken. Järvi nukkui ohuen kalvon alla, virtaukset kuin polkuja. Vesi putoili oksilta tiukuina. Meillä oli eväät, kahvia, kaakaota ja joulutorttuja. Tutkimme talon raunioita, tytär onki luumuhillolla lipeäkaloja.

Sähkökatkos käväisi vieraana, tosin vain tunnin tunnelmapalana, emme palelleet, pelänneet emmekä jääneet mitään vaille. Jääkaapissa odotti aiemmin päivällä tehty kanasalaatti. Meitä istui ruokapöydässä monta, oli kynttilöitä koko pöydän pituudelta ja kuohuviiniäkin lasilliset. Lapset hiipivät hämärän turvin suklaavarkaisiin, ei ollut sähkölaitteiden tuomaa meteliä, näimme taivaan tähdet. Yksi loman kohokohtia.

Toukokuun viimeisenä

Aloittelemme lasten kesälomaa. Yksi on taas sairaana. Teen hänelle ison kattilallisen lohtukeittoa. Paloittelen inkivääriä, valkosipulia, chiliä, porkkanaa, perunaa, paistan joukkoon kanaa ja sipulia. Annan väriksi kurkumaa, lasken kauhallisen lautaselleen, loitsin mielessäni pahan taudin pois.

Tuli kesä taas. Aamulla avasin parvekkeen oven, sain sisälle lauseita ja linnunlaulua. En voisi enempää toivoakaan. Olen saanut kesäkurpitsat ja koristekrassit nousemaan mullastaan. Ulkoilutan niitä nyt päivittäin. Pihassa omenapuut kukkivat, samoin pikkutalviot, terhakka laventeli löytyi oreganon seasta, luulin ettei se kestä talvea. Maahan tökätty kaupan persilijapurkki tekee uutta vihreää. Palstalle emme ole päässeet, ehkä helatorstaina. Olen onnellinen kaikesta vähästä maasta, jossa saan kuokkia, mikromaailmoista joita löydän vihreän alta.

Minä mietin teitä kaikkia

Korkea kuume lapsella, tuonut muistumia omiin kuumehoureisiin, joissa kiipesin loputtomia tikapuita, suuri peukalo lähestyi hypnoottisesti, en tiedä aikoiko se tönäistä minut alas vai liiskata alleen, yritin pitää kiinni, huojuin maailmoiden välissä päiviä, viikkoja, vuosia, siltä tuntui, aika katosi. Olen katsellut lapsen väsyneitä silmiä, lapaluita, jotakin airomaista niissä on, soutelua unen ja valveen sakeassa välitilassa, kuumeesta kostuneet hiukset maininkeina veneen perässä. Ja aurinkoa, joka kuivattaa pitkästä aikaa tyynyliinat, lapsi saa painaa päänsä yöksi kevään tuoksuun.

Ja sitten on ihan muuta. Pilkahduksia, joista jokaisesta olen liikuttunut. Kiitos. Kirja on löytänyt lukijansa. Minä mietin teitä kaikkia.

Plutoniumia

Olen lukenut lapsille Kalevalaa. Hienoja keskusteluja ja ajatuskulkuja on syntynyt.
"Miten se Lemminkäisen äiti pysty menemään sinne Tuonelan jokeen? Eiks se ollu plutoniumia tai laavaa?" kysyi yhdeksänvuotias.

Helmiperjantaina

Tytär oppi ärrän, esikoinen on ollut Maailman ihanin tyttö -näyttelyssä ja saanut valokuvata ystävien kanssa, keskimmäinen on oppinut soittamaan pianoa kahdella kädellä, vaikkei käy tunneilla kuten isä ja sisko. Minä heräsin pitkästä aikaa ennen miestä, tein aamiaiset kaikille, herneenversoja leiville, laseihin itsepuristettua oranssia. Helmikuu on lisääntyvän valon kuukausi, laskiaispullia ja Runebergin torttuja, lupaus keväästä.

Odotan kristallinkirkkaita öitä

Päivällä tuuli kuori katolta lunta, ohutta valkeaa savua. Aurinko yritti raottaa pilvenreunaa, monta kerrosta harmaata voileeta, käsi haroi ja haroi, näin pilkahduksen purppuraa.

Olen istunut maisemassa ja odottanut kristallinkirkkaita öitä, silloin voi nähdä vanhalla tasoristeyksellä ufoja. Niin kertoi minulle nelivuotias, viisas pieni mies.

Haamuja, prinsessoita, morsiamia

Olen tarponut esikoisen - lapsen, en kirjan, tästä tuli jo yksi väärinkäsitys - kanssa hurjassa pakkasessa metsien keskellä, etsinyt yhtä taloa ja löytänyt kaksi. Toisessa tuuli puhkui lävitse, toisen oven eteen oli nostettu kahden istuttava sohva. Emmekä silti istuneet, kiersimme kuusiaidan takana, tuntui että kuolleiden talo siellä, älkää elävät menkö lähelle emmekä menneet, vaikka minulle tuollaiset puheet ovat kutsuja. Olen lämmittänyt kylmää nenänpäätä pörröisellä mustalla hansikkaalla, taluttanut kädestä samettimekkoista prinsessaa, tajunnut että juhliakin pitäisi, soittanut puhelimella vaikka se on aina vaikeaa, aina joku huokailee siellä toisessa päässä ja minun kämmeneni hikoavat, olen levitellyt siskonpetejä, lähettänyt lapset yläkertaan, avannut aikuisille oven astua ulos, pukenut itseäni morsiameksi yö toisensa jälkeen, kauanko vielä pitää odottaa...

Teksti saa takin ylleen

Sataa lunta. Eilisen leijailin minä. Sain kansikuvan sähköpostiini. Graafinen suunnittelija vaikutti heti minun oloiseltani, oikea taajuus ja herkkyys, jota niin kaipaan tähän maailmaan.

Siitä kannesta. Minun silmiini se on täydellinen. Monitulkintainen, kytkeytyy kaikilta osin tekstiin, avautuu moneen tilaan ja ulottuvuuteen, kertoo olennaisen, jättää tulkittavaa. Olen etuoikeutettu, kun sain tekstini vaatturiksi juuri hänet.

Tytär halusi eilen tietokoneelle kirjoittamaan ja aloitti oman kirjan. Hän on juuri oppinut lukemaan ja kirjoittamaan, hatarasti, mutta omatahtisesti ja spontaanisti, silmät ovat vain avautuneet sanoille. Hän ei tunnista aina sanarajoja, ei pitkiä äänteitä eikä kaksoiskonsonantteja. Hänen tarinassaan on uimaranta ja kultainen simpukka. Isoveljet kävivät kirjoittamassa tarinan loppuun hölmöjä.

J.K.
Tämän tekstin kuva sekä kukkaniittyttö ovat täältä.