Terveisiä sateisen lämpimästä Krakovasta (unettoman yön jälkeen). Vieras paikka tuntuu kodilta, kun siellä juo ensimmäisen kerran kahvia, voitelee juuri ostettua tuoretta leipää ja ripustaa pyykkiä ulos kuivumaan, kaksi ensimmäistä on nyt koettu.

Krakovan kotimme seisoo Veikselin rannassa Kazimierzin alueella ja on vanhan valokuvan mukaan ollut olemassa jo vuonna 1921. (Keitä näissä huoneissa asui toisen maailmansodan aikana? Asuiko täällä juutalaisia? Päätyivätkö he joen toisella puolelle ghettoon? Keitä heidän tilalleen muutti, miltä tuntui alkaa asua jonkun toisen kodissa, avaanko minä nyt samaa ikkunaa, samoja ovia? Ketkä kaikki ovat tarttuneet näihin kahvoihin, millaisella otteelle, millaisilla aikeilla? Onko täällä naurettu enemmän kuin itketty, onko vihattu vai rakastettu?) Keittiöstä pääsee huteralle parvekkeelle, josta on näkymä kapeaan rotkomaiseen, puustoiseen pihaan ja linnunlauluun sekä vanhaan punatiilitaloon. Siellä on sydänsairaala, yksi ikkuna on auki, sen ääressä oikeaan kämmeneensä nojaa sinipukuinen nainen. Lääkäri sanoi hänelle, että kaikki voitava on tehty ja nyt kannattaa nauttia tästä sadetta enteilevästä heinäkuisesta illasta (samaan aikaan alkaa tihuttaa ja mustarastas laulaa, nainen ojentaa käden vesipisaroihin, lintu miettii, lentäisikö naisen avonaiselle kämmenelle juomaan, kirkonkellot soivat vasta myöhemmin). Kun katsoo vasemmalle, näkee naapurin mummon parvekkeelle, siellä kuivuu pienesti pyykkiä ja kasvaa villiviiniä. 

Omalla parvekkeellamme on kukkalaatikko, jossa on vanhaa multaa, tekisi mieli istuttaa sinne laventelia, sitä myydään pienen kukkakaupan portailla, pyykkiteline odottaa vielä kaapissa. Rappukäytävässä lentelee neitoperhosia, tytär osoittelee niitä, hän seisoo hetken valossa. Portaikon kaiteessa on sydänkaiverrukset. Tuoksuu aikaan unohtunut pöly, kuuluu koiran haukuntaa ja näkyy tiukkaan sidottu roskapussi. Alakerran naapurin oveen on kirjoitettu liidulla Itämaan tietäjien Balthasarin, Kasparin ja Melchiorin nimikirjaimet (huomasin, että Lumikadun kertojassa olen kirjoittanut Kasparin väärin e:llä: Kasper). Alakerrassa postilaatikoiden yläpuolelle on joku piirtänyt Daavidin ristin ja sen päälle poikkiviivan, muuten olemme ihastuneita tähän taloon (vaikka Wifi toimii miten sattuu eli ei, asunnon lattiat ovat eri korkeudella, v:n malliin ladotut parketit (talon hampaat) antavat periksi jalan alla ja puraisevat ihoa, kauniiden vanhojen ovien takaa ei paljastu uutta huonetta eikä kaappia vaan rumat vesiputket ja astiat on pesty huolimattomasti). Tekee mieli kirjoittaa kaikesta, mitä näkee, kokee, tekee mieli mennä sateeseen, kastua, riisua kengät, kävellä Kazimierzia laidasta toiseen, sitten istua ja kirjoittaa taas.

Helsingin kirjamessut 26.-29.10. Tervetuloa!

Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja (WSOY). Torstai 26.10. klo 19.00-19.30. Mika Waltari -lava.
Keskustelen Lumikadun kertojasta Taru Torikan kanssa ja signeeraan tuon jälkeen WSOY:n osastolla 6B48. Tapaamisiin!

P.S. Messulehdessä on virheellistä tietoa, en siis esiinny sunnuntaina.

Tervetuloa Turun kirjamessuille! Tässä minun ohjelmani:

Su 8.10. klo 10:20-10:50, Agricola-lava. Katja Kaukonen (Lumikadun kertoja), Marianna Kurtto (Tristania) ja Maria Mustranta (Sokeita hetkiä). Haastattelijana Anna-Riikka Carlson.

Su 8.10. klo 11:00-11:30, Kallas-lava. Miksi juuri Eurooppa? Saara Henriksson (Syyskuun jumalat), Katja Kaukonen (Lumikadun kertoja) ja Jani Saxell (Tuomiopäivän karavaani). Haastattelijana Satu-Maria Rastas

Su 8.10. klo 12:45-13:00 Tekstiretriitti (1. kerros, pääsisäänkäynnin liepeillä), jossa luen Lumikadun kertojaa. (Minua ennen ja jälkeeni myös muita kirjailijoita lukemassa omia teoksiaan, suosittelen lämpimästi!)

Tapaamisiin!

Messuilla on esillä useita hienoja uutuusteoksia, niihin kannattaa tarttua ja selata ohjelmistoa vaikka täältä: http://www.kirjamessut.fi/home/ohjelma/.

 

"Relax, just relax", kehottaa ateenalainen vuokraisäntämme Dominic. Mietin oitis, näkyykö minusta, että poden pitkään jatkuneen stressin nostattamaa sietämätöntä kutinaa, jolle lääkärin mukaan tekee hyvää vaihtaa maisemaa ja tavata aurinkoa. Mietin, onko näin kuumassa muuta vaihtoehtoa kuin ottaa rennosti. On pimeää, kaskaat sirittävät, ja kadun varren puusta putoaa appelsiini. Lämpöasteita on 38, ja kello on kolme aamulla. Hitaan mielen keho on saapunut perille mutta mieli on yhä lentokentällä katsomassa, kuinka matkalaukut kiertävät liukuhihnalla ympyrää. Se keho olisi jäänyt tyttären kaveriksi seisomaan öiselle kadulle laskemaan kissoja ja putoilevia hedelmiä, jos meitä ei olisi kehotettu sisälle ja hyssytelty hiljaisiksi. "Kreikkalaiset ovat äänekkäitä ja it´s fine", isäntämme toteaa ystävällisesti, sovimme siis joukkoon, mutta yöllä kello 23-07 ja iltapäivällä 15.30-17.30 on oltava lain mukaan hiljaa.

Koti on kaunis ja selkeä ja isäntä ystävällinen. Meille on jätetty kolme pulloa valkoviiniä, niiden etiketeissä on kukkia, lapsille piparkakun makuista pehmeää syötävää ja toffeeta, jossa on pähkinöitä. Pakastimessa on jääpaloja ja jääkaapissa lasipulloissa vettä, hanavesi on lämmintä. Asumme kahdessa kerroksessa. Esikoisella on oma portaikko ja huone, josta pääsee kattoterassille, sinne, jossa ajattelin kirjoittaa aamulla ymmärtämättä, kuinka kuuma täällä on. Talomme ympärillä asuu tavallisia ateenalaisia. "Tuossa on mukavat naapurit, ai, heillä onkin ikkuna auki", Dominic kertoo, ojentaa avaimet ja kehottaa viihtymään.

Kun ovi sulkeutuu, alkaa ihmettely. Kierretään huoneet läpi vielä kerran. Huomataan, ettei ole tiskikonetta eikä kahvinkeitintä. Vedenkeitin pitää putsata. Keitetään kahvit, syödään marmeladileivät, nauretaan väsymystä, saadaan kotoa viesti, että muusa voi hyvin. Nukahdetaan viideltä, aamulla päätetään vaihtaa alakerrasssa nukkuvien lasten kanssa makuuhuoneita, vaikka huoneemme peilipöydällä lepääkin Lumikadun Lilkan hopeaharja.

 

Tervetuloa keskiviikkona 26.4. klo 16-21 Tampereelle (Vooninki, Väinö Linnan aukio 13) Näin on kirjat -tapahtumaan. Illan aikana esiintyy 15 minuutin välein parisenkymmentä kirjailijaa uutuuskirjoineen. Minun ja Lumikadun kertojan vuoro on klo 18.45, haastattelijana tv:stä tuttu Juha Hietanen. Vapaa pääsy, kirjamyyntiä, jaossa myös 100 ämpäriä täytettynä kustantajien lahjoittamilla kirjoilla.
(Kuvassa Bajekin avainnippu, jonka löysin taustatyömatkalla Varsovaan Bazar na Kole -ulkoilmakirppikseltä Wolan alueelta. Haastatteluun valmistautuessani palautan mieleen kirjoittamisprosessin eri vaiheita, taustatöihini kuuluu aina kirjaan liittyvien esineiden tai kuvamateriaalin etsiminen, usein niitä löytyy vahingossakin. Tuo avainnippu on kiehtova ja painava, avaimet ovat isoja.)

Lumikadun kertoja (WSOY 2017) on ilmestynyt, ja sen kunniaksi Dymitr lähetti meille Gwiazdasta sankan lumipyryn. Olkaa hyvä, rakkaat lukijat!

Enemmän kuin sata varista parvessa korkeuksissa lumisadetaivaalla. Niin luulin mutta tuulessa leijailevia pilkkuja ja pisteitä, kirjaimia ne olivat. Olen alkanut suunnitella uutta kirjaa. Etsin. Pitää olla sopivasti maata jalkojen alla ja (aina) hiukan vettä, pitää olla ihmisiä, arkisia, tavallisia, hyviä, rakkaita, pitää olla eväät, jotta jaksaa. Pitää malttaa palauttaa tulevan teoksen taustatyökirjat, hyllyttää omaksi hankitut, kasata printtiliuskat ja muistikirjat, panna sivuun, arkistoida, tehdä tilaa uusille notkuville pinoille. Pitää olla valmis vallanvaihtoon, haikeuteen ja iloon. Pitää olla valmis kertomaan tehdystä työstä, pitää muistaa (ja ymmärtää), mistä siinä oli kyse, pitää, vaikka teksti on se, jonka pitäisi saada puhua (eniten), ja vaikka ei ole sanoja, joilla kuvaisi lyhyesti, tiiviisti, ollenkaaan sitä kaikkea, pitää muistaa, että minä en ole tekstini, pitää olla jännittämättä liikaa, pitää hengittää hyvin ja syvään, pitää luottaa, pitää malttaa olla riehaantumatta maaniseksi uudesta, pitää antaa sille kasvurauha, pitää nukkua, pitää syödä, pitää sietää tulevaa kaaosta, kevättulvia, pitää malttaa olla lehahtamatta lentoon valotaivaalle varisparvien, pilkkujen ja pisteiden sekaan, pitää irrottaa itsensä tekstistä, olla heittäytymättä korkeuksista vasten valkoista paperia, pitää muistaa elää.

”Ihan kuin olisimme taivaassa! Helenka, olenko kertonut, että Gwiazdan kaupungissa asui mies, joka osasi taikoa lunta?” 

(romaanistani Lumikadun kertoja, WSOY 2017.)

Joulurauhaa, iloa & valoa teille kaikille! 

Neljäs kirjani Lumikadun kertoja ilmestyy maaliskuussa. Kirjailija-lehden tuoreessa numerossa (3/2016) kerron mm. unesta, joka sysäsi tuon aiheen pariin. Kollega Sinikka Vuola haastatteli ja kirjoitti jutun, tulkinnalliset kuvat otti Tomi Kontio.

Kuvauspaikalla Amurin työläismuseokorttelissa tapahtui jännittävä sattuma. Oli hiljainen päivä, ja satunnaiset museokävijät antoivat meille kohteliaasti kuvausrauhan. Sitten taloon asteli lapsi, joka tallentui myös valokuvaan taakseni. Nyt vasta kuvaa katsoessani huomaan ajatella: unieni pieni poikako, hän, josta olin juuri kertonut Sinikalle? Pojan siluetti, onko hänellä muistikirja kädessään, pysähtynyt aika, ikkunasta tulviva valo, hän juoksee huoneissa, joissa ei asu enää kukaan. Minä seison siinä kuvassa vanhan puutalon oviaukossa tomeran hyväntuulisena, olen kuin emäntä, joka pitää majataloa alter egoille, sieluille, uni- ja varjohahmoille ja odottaa valmiina portailla. Tervetuloa, peremmälle, peremmälle, olkaa hyvät, pöytä on katettu, illalla pääsette saunaan. Selkäni takana käy kuhina. Kaikki luomani fiktiiviset hahmotkin ovat siellä: lattia narisee Odelman jalkojen alla, pöydän ääressä Alvar kirjoittaa muistikirjaansa, tuolla seisovat hieman hämillään menneisyyttään piilotteleva Bajek, kuparihiuksinen Lilka pieni Paweł sylissään, metsäntuoksuinen Marek, ompelukoneensa Alvarin harmiksi pöydälle laskenut Bruno ja Olga, joka kurkistelee jo uteliaana kaappeihin, etsii jauhoja, haluaisi päästä vaivaamaan leipätaikinaa ja murtamaan siitä siivun tuolle totiselle Alvarille, kaunis ääni hänellä, suostuisikohan laulamaan Olgalle... Majataloni ovi pysyy auki kaiken aikaa, ojentelen portailla käsivarsia ja kurotan sanoista punottua haavia halki ajan ja paikan, etsin luokseni jo seuraavia hahmoja, perkaan heitä myöhemmin pihassa puisella penkillä kuin puolukoita, niin pieniä he aluksi ovat, ruokin ja vaatetan, asutan.