"Relax, just relax", kehottaa ateenalainen vuokraisäntämme Dominic. Mietin oitis, näkyykö minusta, että poden pitkään jatkuneen stressin nostattamaa sietämätöntä kutinaa, jolle lääkärin mukaan tekee hyvää vaihtaa maisemaa ja tavata aurinkoa. Mietin, onko näin kuumassa muuta vaihtoehtoa kuin ottaa rennosti. On pimeää, kaskaat sirittävät, ja kadun varren puusta putoaa appelsiini. Lämpöasteita on 38, ja kello on kolme aamulla. Hitaan mielen keho on saapunut perille mutta mieli on yhä lentokentällä katsomassa, kuinka matkalaukut kiertävät liukuhihnalla ympyrää. Se keho olisi jäänyt tyttären kaveriksi seisomaan öiselle kadulle laskemaan kissoja ja putoilevia hedelmiä, jos meitä ei olisi kehotettu sisälle ja hyssytelty hiljaisiksi. "Kreikkalaiset ovat äänekkäitä ja it´s fine", isäntämme toteaa ystävällisesti, sovimme siis joukkoon, mutta yöllä kello 23-07 ja iltapäivällä 15.30-17.30 on oltava lain mukaan hiljaa.

Koti on kaunis ja selkeä ja isäntä ystävällinen. Meille on jätetty kolme pulloa valkoviiniä, niiden etiketeissä on kukkia, lapsille piparkakun makuista pehmeää syötävää ja toffeeta, jossa on pähkinöitä. Pakastimessa on jääpaloja ja jääkaapissa lasipulloissa vettä, hanavesi on lämmintä. Asumme kahdessa kerroksessa. Esikoisella on oma portaikko ja huone, josta pääsee kattoterassille, sinne, jossa ajattelin kirjoittaa aamulla ymmärtämättä, kuinka kuuma täällä on. Talomme ympärillä asuu tavallisia ateenalaisia. "Tuossa on mukavat naapurit, ai, heillä onkin ikkuna auki", Dominic kertoo, ojentaa avaimet ja kehottaa viihtymään.

Kun ovi sulkeutuu, alkaa ihmettely. Kierretään huoneet läpi vielä kerran. Huomataan, ettei ole tiskikonetta eikä kahvinkeitintä. Vedenkeitin pitää putsata. Keitetään kahvit, syödään marmeladileivät, nauretaan väsymystä, saadaan kotoa viesti, että muusa voi hyvin. Nukahdetaan viideltä, aamulla päätetään vaihtaa alakerrasssa nukkuvien lasten kanssa makuuhuoneita, vaikka huoneemme peilipöydällä lepääkin Lumikadun Lilkan hopeaharja.

Eräänä aamuna pihalla liukastellessani kuulin, että järvi köhi. Päätin lähteä tapaamaan ystäväämme muusan kanssa. Oli liukasta, jäällä latuja, railoja ja vettä, hiihtelijöitä ja kävelijöitä, koiria ja ihmisiä, maiseman yllä siiveniskuja, rantapuissa linnunlaulua, metsän takana moottoritieliikenteen taukoamaton kohina.

Kuljimme rannan reunaa, aina uusi kaarros, tällä järvellä on mutkikas luonne. Vihdoin erään koivun alta löysin ystävämme, se loikoi kylkiluurankasillaan auringon röntgenissä kumea yskä vaivanaan.
"Helmikuussa noin vähissä vaatteissa! Sinä tarvitset paksun jääpalttoon ja lumihuivin kaulaan, mutta avuttomiahan me olemme. Hoidetaan siis pelkkiä oireita. Suovettä yskänlääkkeeksi ja osmankäämipiippu keuhkoputkia laajentamaan", huokaisi röntgenkuvat katsonut radiologi Ranta kyllästyneenä, sillä hänellä oli näitä ilmastonmuutospotilaita nyt aivan liikaa.

 "Tätä hän oli aina ikävöinyt — puiden salaperäistä suhinaa, tummia honkia, ruskeain havuneulain peittämää sammaleista maata. Hän astui syvemmälle, yhä syvemmälle hiljaiseen metsään." (Anni Swan: "Silkinhieno ja peikot". Kokoelmassa Sadut. WSOY 1991, 164.)

Työntäyteiset kuukaudet, viikot. Limittäin vanhaa ja uutta, hektistä viimeistelyä ja verkkaisia ensiaskeleita, apurahahakemuksia ja -selvityksiä. Perhe-elämän tautivuoteet, syntymäpäivät, ylioppilaskokeet, kesätyöpaikkahakemukset, rippikoulut, luennot, työssäjaksamisen ravinto, liikunta- ja leposuositukset, toivottomasti rakastuneen koiran ulvonta. Elämä vyöryy yli rajojensa, ihminen jaksaa ja jaksaa, kerta toisensa jälkeen innostuu yhä uudelleen (liikaa), kunhan on nukkunut hieman. Unissa päädytään sisäpihalle, jonka portti on ummessa, rakennuksen takaovi ikuisesti lukossa, muuttunut hissikuilun päätepysäkiksi. Mutta unet ovat, kaoottisenkin keskellä. Ja ihminen oppii ottamaan päiväunia, makaamaan koiran kuono säärtä vasten, ajattelemaan sammalvuoteita, sinitaivaita, haaveilemaan seuraavasta kahvihetkestä, ulkona kuivuvasta pyykistä, metsä- ja merenrantaretkistä.

 
"(--) Minkälainen käsitys sinulla on ajasta. Onko se Jumalan 
pienin lemmikki, joka nuolee sormiamme kun nukumme?
Onko se Jumalan naapuri, joka paiskoo parvekkeelta rojua
niskaan, Jumalan sisäkkö, joka suurustaa kastikkeemme
pölyllä? Ja äkkiä, nopeasti, onko se vartti vai kolme 
minuuttia?

Mitä ehtii kolmessa minuutissa? Hörpätä kupin kahvia,
kuunnella iskelmän. Kuolla! Mitä kahdessa ja puolessa,
vaihtaa kanavaa, härnätä kissaa. Kuolla. Voi, mitä ehtii
ihminen kahdessa minuutissa, avata oven, ajaa hissillä, kuolla.
Mitä puolessatoista, mitä minuutissa: kuolla, luoti osuu
suoraan sydämeen. Kuolla puolessakin minuutissa ehtii,
ei pitkiä puheita, kuolonkouristuksia, korahdus riittää.
Viisitoista sekuntia, joskus se henki vaan lähtee, jonakin
hetkenä olet poissa. Kolme, kaksi, yksi, nolla, sinua ei enää
ole. Tai minua. Joku meistä puuttuu. Linjoilla pitkä hiljaisuus,
ei kuulu liikenteen kohina, ei ilmastointilaitteiden hurina,
aterimien kilinä, kolina, ei ohikulkijoiden puheensorina,
ei harhailevien radiosignaalien ja auringonpilkkujen ritinä,
mitään." (Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän. WSOY 2016, 17.)

Ihana runokokoelma rakkaudesta, peloista, naisen elämästä, perheestäkin. Teoksen ilosta, jopa hulvattomuudesta ja jonkinlaisesta kansien läpi ja sivujen yli tulvimisesta, ehkä sen voisi sanoa niin, tuli mieleen Solja Krapun runot, pidin laulullisuudesta, monipuolisesta intertekstuaalisuudesta, kieli elää ja keskustelee (huutelee ajassa, muistaa), ja sen kautta tuttuudesta, uusista kytköksistä, löydöistä, sidosteisuudesta, pureskeltavasta.

Luin tämän kokoelman peiton alla flunssassa (toivuin ennätysnopeasti, vaikka flunssa pitää otteessaan yleensä kauan. Runot parantavat). Yritin lukea myös sohvalla mutta siitä ei tullut mitään. Mietin, että ehkä runo kaipaa sängyn, (lukijalleen) kaiken levon, tilan ja sen vapauden, joka on vain makuuhuoneessa, ja ehkä runoja tulee tai saa pitää joskus tuossa asennossa, ylösalaisin, lukijan kattona, maata itse sanojen alla ja tuijottaa näkymää kuin taivasta, tulkita yläilmoja (sillä tässä kokoelmassa on myös taivaita, lintuja, säitä ja meteorologi, joka tosin taitaa pudota pelistä pois), katsoa, näkyykö kasvoja, sieluja vaiko pelkkiä pilviä vain, ei sekään olisi huono, nehän ovat valtavan monimuotoisia ja kauniita.

Mieskin halusi lukea (annoin hänelle hääpäivälahjaksi fragmentteja kokoelmasta), nappasi kirjan käteensä ennen nukkumaanmenoa ("Jestas, nää on hyviä!") ja ehti liikuttua aukeamasta, jossa puhutaan sanoista, lapsen kielellistä kehityksestä, nuoren kielestä ja uhmastakin.

"(--) Alussa oli / sana, kato, oho. Sillä ilman sanoja ei kukaan kävele vetten / päällä, ilman sanoja käpy on käpy, ei lehmä lapsen / kämmenellä. Alussa oli rääkäisy, iso parku: olen olemassa / Ja se ilmoitus jäi nurkkia kiertämään, kylpyhuoneisiin, / saleihin, salonkeihin, näyttämölle, kirjoihin se jäi, / (--)" (emt., 46.)

Sairasteluviikkojen jälkeen herää uuteen aamuun, tiaiset laulavat lasien lävitse, ei uskalla avata silmiä, vaikka pitkästä aikaa paistaa kirkkaasti, sillä ajatukset ovat tulleet takaisin. Haroo toisella kädellä muistikirjaa ja kynää, kirjoittaa silmät kiinni virkkeitä, välillä uskaltaa kurkistaa sanojen suunnan, mutta lauseet alkavat oitis himmentyä, kirjoittaa silmät kiinni suoraan alitajunnasta. Sitä miettii vielä hetken kuluttua, kun on juonut lasillisen vettä, pukenut päälle ja kulkee nyt koiran kanssa metsässä jäniksen jälkien perässä, samanlaisia villejä jälkiä seuraa unen ja valveen rajalla, ei ajattele mitään, seuraa vain ja luottaa, että eteenpäin ne vievät.

On pehmeän leuto marraskuu, lyyristä sumua, harmaata ja kuraista, hautajaisia ja synkkiä uutisia maailmalta, muuttuvat kysymyksiksi, päivittäisiksi puheenaiheiksi, painajaisiksi ja ylioppilaskirjoitusten aiheiksi. Päivät ja yöt ovat täysiä. Sairastamme kaamosta, tautivuoteita on kahdessa kerroksessa kolmatta viikkoa, kanikin potee, saamme arvailevan asiantuntijalausunnon kaukaa maailmalta, maallikko miettii, että jospa se on surua vain, isoäitikin alkoi kärsiä sitkeästä ihottumasta, herkistyi väreillekin, kun jäi leskeksi (näkeekö mikroskooppi kaiken, tunnistaako koepalasta surun?). Minun puolisoni on lähellä, hän makaa lattialla jalkojeni juuressa silmät kiinni, saa edes sen hetken lepoa, luen hänelle ääneen käsikirjoitusta, koira nukahtaa, minä korjaan ja kirjoitan tekstiä punaisella fontilla, jotta huomaisin edistyväni.

Muiden elämä

Lapsi potee. Minä olen vakoillut muiden elämää (keitä he ovat? Mitä miettivät? Olivatko onnellisia? Miten? Koska? Missä? Mihin tuo pieni poika kuoli?). Tuo elokuvakin olisi hyvä katsoa taas.

(Viisi ylintä kuvaa teoksesta Josef Koudelka: Koudelka Gypsies, 2011.)

Mikrokosmosta ja nymfomaniaa

En millään malttaisi lopettaa Puola-kuvien selailua, elän yhä niitä hetkiä, pelkään että unohdan jotakin olennaista mutta eteenpäin on mentävä (ehkä sinne voi palata, eihän se nyt niin mahdotonta ole).

Nobel-kirjailija Wisława Szymborskan (1923-2012) runoteos Täällä (suom. Martti Puukko, Savukeidas 2012) on ollut viime päivinä oikein sopivaa luettavaa, sympaattisen lempeitä runoja. Nyt, kun jouduin sitkaalle kesäiselle tautivuoteelle ja olen pohtinut kehossa jylläävän sauvamaisen bakteerin sielunelämää, allaoleva runo on tuntunut suorastaan lohdulliselta:

 
MIKROKOSMOS

Kun mikroskoopin läpi ryhdyttiin katselemaan,
pelko hytisytti ja hytisyttää yhä.
Elämä oli ollut siihenkin saakka riittävän hullua,
kaikkine ulottuvuuksineen ja muotoineen.
Olihan se tuottanut myös todella pieniä olentoja.
joitakin kärpäsiä ja matoja, mutta ne oli paljaalla silmällä
sentään kyennyt näkemään.

Ja nyt yhtäkkiä, mikroskoopin näytelasin alla,
liioittelevan toisenlaiset,
niin pikkuruiset,
että niiden viemää tilaa,
voi vain myötätunnosta kutsua tilaksi.

Eihän se näytelasi edes purista niitä,
vaivatta ne jakautuvat kahdeksi tai kolmeksi
tuosta vain ja miten tahansa.

Jos sanoo, että niitä on paljon - se on lievästi sanottu.
Mitä tarkempi mikroskooppi,
sitä innokkaammin ja tarkemmin ne moninkertaistuvat.

Niillä ei ole edes kunnollisia sisuksia.
Ne eivät tiedä mitään sukupuolesta, lapsuudesta, vanhuudesta.
Ehkeivät ne tiedä edes sitä ovatko ne olemassa - vai eivätkö ole.
Kuitenkin ne päättävät meidän elämästämme ja kuolemastamme.

Jotkut jähmettyvät hetken hiljaisuuteen,
vaikkemme tiedäkään mitä hetki niille merkitsee.
Koska ne ovat niin pienen pieniä
ehkäpä niiden olemassaolokin
on sen mukaisesti pikkuruista.

Tuulen nostattama pölyhiukkanen on niiden rinnalla,
syvältä avaruuksista saapuneen meteorin kaltainen
ja sormenjälki - laaja labyrintti,
jonne ne voivat kokoontua
mykkiin paraateihinsa,

sokeisiin iliadeihinsa ja upanisadeihinsa.

Olen jo kauan halunnut kirjoittaa niistä,
mutta aihe on niin vaikea,
että se on siirtynyt tuonnemmaksi,
ja olisi luultavasti paremman runoilijan arvoinen,
sellaisen joka hämmästelisi maailmaa minuakin enemmän.
Mutta aikaa on vähän. Kirjoitan. (emt., s. 21. suom. Martti Puukko)

Ja kokoelmassa on niin paljon muitakin! (Läsnäolemattomus, Lukemattomuus ja Lohtu, joka kertoo Darwinin lukeneen vain romaaneja, joissa oli onnellinen loppu: "Totta tai valetta - / uskon sen mielelläni. -- hänellä oli lupa ainakin fiktiolta / ja sen mikroskaalalta / odottaa happy-endiä." Näissä on samaa viisasta lämpöä ja hymyä, mitä Silene Lehdon runoissa, hänkin on kirjoittanut mm. Darwinista.)

Katsoimme myös Lars von Trierin Nymphomaniacin kaksiosaisena lyhennettynä dvd-versiona. Elokuvan jälkipuoliskossa on turhia rautalankamaisia kohtauksia, joissa aikuista Joeta esittävä Charlotta Gainsbourg ei ole parhaimmillaan, eikä aseksuaalin Seligmanin kaikkitietävä kirjaviisaus ole kovin uskottavaa (olkoonkin, että sen saattaa rinnastaa älyllisenä vastineena Joen ahnaisiin, laaja-alaisiin seksikokeiluihin, se osoittaa siten samanlaisen, vain toisen äärilaidan irrallisuuden ja vajauden, ihminen on kokonaisuus: keho ja mieli, tunne ja äly, eikä yhden osa-alueen totaalisella hallinnalla tai siihen uppoutumalla voi kompensoida toista), mutta elokuva pohdituttaa ja herättää syviä kysymyksiä, tarjoaaa visuaalisesti kauniita ja herkkiä lepohetkiä raadollisten seksikohtausten ulkopuolelta ja tunkeutuu uniin, kaikki nuo ovat hyvän elokuvan merkkejä. Loppuratkaisu on huikea. 

J.K. 
Nyt vasta huomasin runoteoksen etukannen ja elokuvan ykkösosan dvd-kannen graafisen suunnittelun samankaltaisuuden, en muuten äkkiseltään löytänyt tietoa kummankaan suunnittelijasta.

Yhtäkkiä on talvi

Yhtäkkiä on talvi. Aurinko paistaa, kotiin ilmestyy valoläikkiä ja varjoja. Kaikkialla on sormenjälkiä, sakeaa pölyä, hauraita, harmaita liaaneja. Ulkona kajastaa, hehkuu ja kimmeltää, taivaalla pastellisävyjä ja liekkejä, alati muuttuva maisemataulu. Olen unohtanut d-vitamiinit ja poden flunssaa. Öisin kuuntelen vierellä nukkuvan hengitystä, kanien yöjuoksua, hiljaisuutta, ajatuksiani. Haluan lisää näitä värejä, tätä rauhaa.

(Kuvat ovat arkistojen kätköistä.)

Yhtäkkiä kaikki on ohi ja valmista. Vadelmat ja herukat. Samettikukka tekee puuvartta, kukkii eikä luovuta kuten kehäkukka, kelloköynnös... Lakanapyykkiä ei kannata enää jättää yöksi ulos eikä ovia auki, vaaksiaiset ja lukit astuvat sisään ja asettuvat huoneen nurkkaan taloksi. Helppoa, pitkistä sääristä seinät ja kattopalkit, siivistä valoa siivilöivä suojus, jonka alle nukahtaa. Tyttärellä on yhtä ohuet ja pitkät raajat, niissä mustelmia ja hyttysenpuremamuistoja (yhä kutisevat, vanhasta muistista) eikä millään raaskisi verhota ihoa vaatekerroksiin, ei aikuinenkaan - saati kenkiin, vaikka hyvin tietää, että tyhmää on kävellä avojaloin. Siellä maassa se on vaaninut jo jonkin aikaa. Kolea. Se nousee sääliä tuntematta säärtä pitkin ja kaataa koko ihmisen. Ole hyvä, siinä sinulle flunssa. Niistetään ja yskitään yöt läpeensä. Kylkiluut paukkuvat (kangaspuuthan ne ovat, tummiin pukeutunut nainen istuu niiden äärellä, kutoo hämärän kangasta). Uskotkos, kesä meni jo! En usko! Hölmö lähtee ulkoilmaelokuviin, pukee villakangastakin ja -huivin, kengätkin. Liian myöhäistä, yski lisää sitten. Silti pitäisi, täytyisi, olisi ehdittävä ja jaksettava: sesonkihössötystä, reppuja ja penaaleita, farkkuja, huppareita, lenkkareita, kouluaamuja, työaamuja, aamiaisia, välipaloja, lukujärjestyksiä, täyttyviä kalentereita... Loputtomiin syksyä, syksyä, syksyä, aina vastahankaan, aina liian äkkiä.

Rojua, romua

Torstaisin meillä siivotaan. Konkretiaa, konkretiaa. Raivataan, ihmetellään rojun määrää. Iho hikoilee, selkä taipuu. Eilen siirsin raskaita huonekaluja, ei siihen miehiä tarvittu, kaksi poika kylläkin. Sohva ja vanha kirjakaappi muutivat eri huoneisiin. Jätin miehelle lattian pesun ja vuodevaatteet. Sillä välin, kun hän ahersi, minä palkitsin itseni kävelemällä vesisateessa kirjastoon. Iho kastui, hengitti ja huohotti. Mieli lenteli. Selässä oli kevyt reppu. Hain vain varaamani angstiset ruotsalaiselokuvat, lapsille lukemista ja miehelle ranskaa.

Tänään lähden käymään sairaalassa. Kuulen, mitä romua ovat pääni sisältä löytäneet. Toivottavasti vain irrallisia sanoja, päättömiä lauseita.

‎"Maan pehmeää ihoa vasten minä soin"

Olen käynyt lapsuusseudulla, astunut hurmaavaan puutalokortteliin, tavannut serkkuja, jutellut aamuyöhön, menettänyt ääneni puhumisesta, potenut flunssaa, saanut piristykseksi ystävältä luettavaa ja suklaata, katsellut hömppää, kaivannut viimevuotista metsää.

Toukokuun viimeisenä

Aloittelemme lasten kesälomaa. Yksi on taas sairaana. Teen hänelle ison kattilallisen lohtukeittoa. Paloittelen inkivääriä, valkosipulia, chiliä, porkkanaa, perunaa, paistan joukkoon kanaa ja sipulia. Annan väriksi kurkumaa, lasken kauhallisen lautaselleen, loitsin mielessäni pahan taudin pois.

Tuli kesä taas. Aamulla avasin parvekkeen oven, sain sisälle lauseita ja linnunlaulua. En voisi enempää toivoakaan. Olen saanut kesäkurpitsat ja koristekrassit nousemaan mullastaan. Ulkoilutan niitä nyt päivittäin. Pihassa omenapuut kukkivat, samoin pikkutalviot, terhakka laventeli löytyi oreganon seasta, luulin ettei se kestä talvea. Maahan tökätty kaupan persilijapurkki tekee uutta vihreää. Palstalle emme ole päässeet, ehkä helatorstaina. Olen onnellinen kaikesta vähästä maasta, jossa saan kuokkia, mikromaailmoista joita löydän vihreän alta.

Reposaari ja Ryysyranta

Käyty Reposaaressa, astuttu pitsirakennukseen, vietetty syntymäpäivät, ihailtu sadetta, tuulta, aaltoja, kuminaa ja pauhua, ulvottu ja hypitty, lääkitty lapsia, etsitty elikoita, ajateltu Kiannon Ryysyrantaa, päästy syliin ja sylistä pois.

"-- jos lähtee siitä edellytyksestä, että sanat ylipäätään ovat turhia..."

"Sillä yöt olivat jo aivan valoisat ja järven pinta oli öisin kuvastimentyyni ja kaislat kohosivat matalissa rannoissa notkeina ja vihreinä, eikä enää ollut suurta eroa yön ja päivän välillä, vaan yöt ja päivät hehkui työni hiljainen kuume minussa ja kirjoitin paljon sanoja valkoiseen, pehmeään paperiin. Tosin kirjoitin varmaan myös paljon turhia sanoja, mutta jos lähtee siitä edellytyksestä, että sanat ylipäätään ovat turhia ja kirjoittaminen turhaa, silloin on paras luopua kirjoittamisesta ja pysyä ikänsä naulakauppiaana. Eikä tämä suinkaan ole hulluin ratkaisu, sillä naulakauppiaana ihminen säästyy monelta surulta ja pettymykseltä, myös tuskalta ja ikävältä hän säästyy, eikä hänen tarvitse kokea nöyryytyksiä tai olla ikuisesti tyytymätön itseensä ja alinomaisessa riidassa sydämensä ja ruumiinsa kanssa, vaan hän viettää tyyntä ja kylläistä elämää, nimenomaan jos pystyy valmistamaan myös ruumisarkunnauloja."
Mika Waltari: Neljän päivänlaskua (WSOY. Seitsemäs painos, 2003, 54-55.)

Tytär kuumeessa, puhuu unissaan, aamulla toivoo että luen hänelle ääneen. Jossakin siinä välissä luen itsekseni Waltarin hulvatonta teosta kirjoittamisen ja rakastamisen vaikeudesta. Humoristinen, herkkä ja syvä. Sijoitan tämän kirjoja kirjoittamisesta -kategoriassani korkealle, Marguerite Duras'n Kirjoitan-teoksen rinnalle.

Rimpsuvarjon alle

Päivät ovat täysiä. Olen ollut väsynyt, äreä ja kyllästynyt oksennustauteihin, mutta kirjoitin novellin valmiiksi. Iloitsen siitä! Tytär toivoi iltapäiväksi sadetta. Lupasin, että kotoa lähtiessäni otan mukaan hänen rimpsuilla koristellun sateenvarjonsa. Siitä töröttää yksi piikki. Se häiritsee minua, häntä ei haittaa.

Epämieluisia vieraita

Viime viikolla saattelimme taudit matkaan, pakkasimme pienet laukut, hyvin varustelimme: silitettyjä kangasnenäliinapinoja, pieniä ruskeita pulloja, niissä eukalyptusta ja mentholia. Silti tulivat takaisin, eivät pihaa kauemmas lähteneet, surkeita matkamiehiä. Silmät, korvat ja kurkku. Virus ja bakteeri. Siellä ne nyt seisoskelevat eteisessä vaivaantuneina, kakistelevat kurkkuaan, katselevat kapsäkit kainalossa seiniä, lasten piirustuksia, pölyä katon rajassa. Odottavat että tytär ja minä ojentaisimme kättä, kyselisimme kuulumisia, tarjoaisimme simaa ja kahvia, valuttaisimme kylpyveden, heittäisimme sekaan viimevuotista laventelia, lämmittäisimme pyyhkeet, antaisimme asettua taloksi taas. Käännämme selän, murisemme, kuiskailemme kitkeriä sanoja. Ei meistä nyt ole, ei hippustakaan vieraanvaraisuutta meissä nyt.

Minä mietin teitä kaikkia

Korkea kuume lapsella, tuonut muistumia omiin kuumehoureisiin, joissa kiipesin loputtomia tikapuita, suuri peukalo lähestyi hypnoottisesti, en tiedä aikoiko se tönäistä minut alas vai liiskata alleen, yritin pitää kiinni, huojuin maailmoiden välissä päiviä, viikkoja, vuosia, siltä tuntui, aika katosi. Olen katsellut lapsen väsyneitä silmiä, lapaluita, jotakin airomaista niissä on, soutelua unen ja valveen sakeassa välitilassa, kuumeesta kostuneet hiukset maininkeina veneen perässä. Ja aurinkoa, joka kuivattaa pitkästä aikaa tyynyliinat, lapsi saa painaa päänsä yöksi kevään tuoksuun.

Ja sitten on ihan muuta. Pilkahduksia, joista jokaisesta olen liikuttunut. Kiitos. Kirja on löytänyt lukijansa. Minä mietin teitä kaikkia.

Lueteltua arkea

Kirkkaita päiviä, kuumeisia lapsia, yskiviä aikuisia, leivän leipomista, opettamista, kirjapaketin odottelua, kaipuuta sanojen luo, ensimmäinen arvostelu, Gideonin naiset, josta ehdin katsoa vain lopun, ja hienon hieno Sofien valinta (seuraavaksi pitää katsoa Lahjakas herra Ripley, näiden kahden triangeli-asetelmassa on paljon yhtymäkohtia, ja visuaalisesti lumoavat molemmat, aurinkoa ja menneen ajan nostalgiaa), dokumentti tervanpolttajasta (mikä ihme noissa yksinäisissä rajamaiden miehissä minua puhuttelee?).

Janoan taas tarinoita. Hyviä leffavinkkejä otetaan vastaan!

Kaulailee kalman kanssa

Nukkumaan mennessä mietin miehen kanssa, että nukumme nyt ihan väärinpäin. Ennen oli itä-länsi, nyt on etelä-pohjoinen. Mitä tästä seuraakaan? Tuli mieleen Kirsi Kunnaksen Jaakko Vaakko, vanha vesirotta:

"Ja nyt - katsos, nyt se juoksi
suoraan kaislavuoteeseen
ja makaa jalat luoteeseen
ja kuono kohti kaakkoa."

Jaakko sairastui flunssaan (muista syistä), meilläkin on nyt yksi sairas: omassa huoneessaan nukkunut tytär kurkunpäätulehduksessa. Minä tapasin yöllä vainajia, makasin yhden vieressä, kunnes hän sai puhelinsoiton, nousi ylös ja kuuli olevansa kuollut.