Voi näitä taivassiivuja, trapetseja ja pieniä mökkejä, joita ilmalaivat käyttävät ankkureinaan! "Pohjoistuulta kahdeksan metriä sekunnissa. Pidä kiinni, nyt lähdetään!" kuulin jonkun huutavan erään mökin pihasta. Konkkamuorihan se oli etusormi ojennettuna kohti taivaita. Kapteeni Trummi piti häntä kädestä kiinni, pian lensivät yläilmoissa keltaisella ilmapallolla kohti Pyynikin munkkikahvilaa. En ehtinyt saada kuvaa.

Nukun paljon, enemmän, koska kaamos on alkanut. Unet ovat kammottavaa silppua ja fragmenttia, kuljen viettelevissä maanalaisissa tunneleissa ja saan ulkoilutettavaksi koiran, joka on vaihdokas, opetan ja löydän erään opiskelijan hirttäytyneenä, olen lentoasemalla lähdössä jonnekin vailla puhelinta ja kukkaroa, kaikki on varastettu. Valveilla teen muusan kanssa pitkiä aamulenkkejä, muistan pukea sukat ja sormikkaat, seuraan ikkunasta, kuinka kesän viimeinen perhonen, kohmeinen neitoperhonen, lentää syysasterille aterioimaan. Syön terveellisesti, säännöllisesti ja värikkäästi enkä enää kaipaa kaiken aikaa nopeaa leipää tai helppoa karkkia. Korjaan käsikirjoitusta, aina vain. Rektiokielikorva soi, piippaa äänimerkkiä ja varoitussignaalia, kaikki taivutusmuodot kuulostavat oudoilta, tarkistan kaiken. Fyysinen reviiri kaventuu, pudotan kalenterista pois kaiken, minkä voin, pudotan kalenterin pois, seinää en. Etsin lisää aikaa, haalin rauhaa ja spontaanisuutta. Se luo turvaa ja tuntuu hyvältä. Pimeä pelottaa, pimeä on pian syvä ja totaalinen, mutta onneksi voi sytyttää kynttilöitä ja vajota lämpimään veteen. Ehkä saa olla vetäytyvä, (väsynyt ja halutonkin), se ei sulje pois välittämistä eikä elämänhalua, kysehän on ennen kaikkea valon- ja vapaudenkaipuusta. Ovatko ne sama asia, valo vapautta, vapaus valoa? Keho on hereillä ja mieli karkailee, innostuu, kunhan kaikelle annetaan tila ja luonnollinen löytöretkeilyn rauha ja ilo. Silloin kaikki inspiroi ja kiehtoo, kaikessa on tarinan mahdollisuus ja elämän tarkoitus, syy ja seuraus. Luonnoksiin tallentuu jo uutta materiaalia, dialogin pätkiä, lähdekirjallisuutta, kuvia, dokumentteja, matkasuunnitelmia. Tämä kummallinen, ääripäinen olemassaolo ja työ, kaiken aikaa tuntuu tyhjältä, hiljalleen täyttyvältä, pakahduttavan täydeltä.

On pehmeän leuto marraskuu, lyyristä sumua, harmaata ja kuraista, hautajaisia ja synkkiä uutisia maailmalta, muuttuvat kysymyksiksi, päivittäisiksi puheenaiheiksi, painajaisiksi ja ylioppilaskirjoitusten aiheiksi. Päivät ja yöt ovat täysiä. Sairastamme kaamosta, tautivuoteita on kahdessa kerroksessa kolmatta viikkoa, kanikin potee, saamme arvailevan asiantuntijalausunnon kaukaa maailmalta, maallikko miettii, että jospa se on surua vain, isoäitikin alkoi kärsiä sitkeästä ihottumasta, herkistyi väreillekin, kun jäi leskeksi (näkeekö mikroskooppi kaiken, tunnistaako koepalasta surun?). Minun puolisoni on lähellä, hän makaa lattialla jalkojeni juuressa silmät kiinni, saa edes sen hetken lepoa, luen hänelle ääneen käsikirjoitusta, koira nukahtaa, minä korjaan ja kirjoitan tekstiä punaisella fontilla, jotta huomaisin edistyväni.

Leijonanharjas peilaa

Kanit peilaavat lattialla työpöydän vieressä, miettivät pääsisikö kuvastimen toiselle puolen, sinne missä on lisää heikäläisiä, kaksoisolentoja, tai ehkä he ovat esi-isiä, näyttävät jotenkin utuisen harmailta. Peilin oikeassa alakulmassa on luodin tekemä särö kaukaa menneisyydestä. Kenties siellä on vaarallista, ehkä sinne joutuu vangiksi. Jospa ne siellä haluavatkin tänne. Mutta tekisi silti mieli kurkistaa, kun tuohon viereen tulevat ja yrittävät sanoa jotakin. Eikä ihme, vaikka kutsuisivat luokseen, niin loputtomat kukkaniityt, jättimäinen voikukka, päivänkakkara ja ruiskaunokki ihan tuossa, tuoksun tuntee, aurinkoa ja poutapilviä, kun painaa nenän kiinni peiliin. Ehkä se harmaa onkin vain aamu-usvaa niityn yllä. Kyllä kukat maistuisivat marraskaamoksessa, kamomillaakin, kauempana niitty muuttuu metsäksi. Vanamo helisyttää pieniä kellojaan, kun joku kulkee ohi, metsän reunassa suo, siellä hienostunutta kanervaa ja pehmeää suovillaa, johon painaa pää ja nukahtaa, kunhan kaikki niityn maut on maisteltu.

Toinen kääntää selkänsä kuvastinmaailmalle, ei jaksa unelmoida, sillä se on enimmäkseen realisti ja hiukan levoton, yrittää hypätä sänkyynkin aina, kun silmä välttää. Isänpäivänä pääsi, kun ei mitään kysellyt, loikkasi vain arkailematta, onhan se sentään yhdentoista pupun isäukko, suurperheellinen, vaikka lapset ovatkin kaikki jo maailmalla. Siinä se lekotteli keskellä sänkyä, painoi päänsä pussilakanaan, jossa puut kasvoivat vankkoina ja lehtevinä, tuuli tuoksui suvelta, haaveili hiukan lisää, sittenkin.

Jospa pääsisi taas vapaaksi, hyppelisi metsään, rouskisi varpuja, kulkisi puron reunaa vastavirtaan, päätyisi palstalle jyrsimään omenapuun runkoja ja marjapensaita, kävisi vesirotan luona snapsilla, se on vieraanvarainen ystävä, mutta hiukan liian touhukas, vaan jaksaisikohan sitä, haluaisiko vaimo kuitenkin mukaan, mitä odotuksia sillä olisi, pitäisi huomioida, pysähtyä tuon tuosta havainnoimaan joka rasahdusta, vakuutella ettei mitään metsänpeittoa ole olemassakaan, sitten pitäisi vielä nuolla hellästi ja uupumatta sen nenänvartta, otsaa ja korvia, lopulta tokaista, että jospa nyt vihdoin jatkettaisiin matkaa, annetaan metsän tuoksun tarttua, sehän on hyvä suoja. Olisihan se aikamoista. Eikä siitä vesirotastakaan tiedä, motkottaa aina myyristä, variksistakin valittaa. Vaikka pitäähän senkin saada purkaa mieltä. Niin yksin kun asustaa siellä ojallaan. Palstat eivät kukoista, kaikki ympärillä on kuihtunutta, viljelijät kadonneet, joku käy ruokkimassa pikkulintuja, mutta vesirottaa ei muista kukaan, tällainen kaamoskin riesana.

Jospa makaisi tässä vain odottamassa vegeaamiaista ja kupillista kahvia, vaikka tuskin ne tajuavat mitään tuoda, kohkaavat vain omia juhliaan. Omat pupusetkin ovat unohtaneet jo isänsä, vaikka pitää myöntää, että aika poissaoleva vanhempi tuli oltua, tosin vastentahtoisesti. Vaimo sai nauttia lapsista koko sen ajan, kun täällä asuivat, isä ei. Ihmiset eivät päästäneet lähellekään poikasia, salpasivat ukkokanin vankilaan. Kaltereiden takaa sai hiukan haistella omia pikku pilttejä, semmoista julmuutta, ei päässyt syntymään kiintymysvanhemmuutta, kun varhainen vuorovaikutus estettiin noin vulgäärillä tavalla, vaikka syytönhän minä olin, kaikkeen. Sen myönnän, että uskonnonkirjan kannet söin, silloin harmitti, annoin mennä vain, niin herkulliset värit, hiukan maistoin sähköjohtoja, kun erehdyin luulemaan niitä mustaviinimarjan juuriksi, ja Aku Ankkoja aion ahmia jatkossakin, mitäs jättävät niitä lattialle.

Silti pitää olla kiitollinen, ihmiset sentään hakivat pois sieltä orpokodista ja valitsivat omakseen, vaikka olisihan siellä ollut se harmaa vanhapoikakin, taisi olla masentunut. Hidas köntys, korvat lurpattivat silmien edessä, ei paljon puhellut, mitä mahtaa sillekin raukalle kuulua. Minun kyllä kelpaa, on kohtuullinen täysylläpito, vaimonkin sain, öisin pistämme usein tanssiksi silkasta olemassaolon riemusta. Illoista minä erityisesti pidän täällä, kun ihmiset rauhoittuvat alituiselta kohkaaamiseltaan ja kiipeävät yläkertaan, tuovat  yleensä vielä hiukopalaksi omenaa tai porkkanaa, joku soittaa kitaraa ja toinen lukee ääneen kirjoja. Ne Eila Jaatisen Reppuli-kirjat olivat kovasti mieleeni, piti ihan tulla sängyn alta aina kuuntelemaan, sellainen sympaattinen, mutta luonteikas löytökoira, meissä on paljon samaa.

Jos minä jotakin saisin toivoa, niin voisivat alkaa uudestaan lukea niitä Ruusuvuoren (kyllä on kirjailijalla herkullinen nimi!) Topi tarhakäärmeitä, silloin heittelisin pyytämättä iloloikkia, semmoista tekstiä en muista koskaan ennen kuulleeni. Vaimo kysyi, haaveilenko minä ihan erilaisesta siipasta, Topilla kun on se Leena, lehtisammakko, että pedoiksiko tässä olisi toinen toiselle ruvettava, olisiko se jotenkin intohimoisempaa. Sellaisia se saa aina päähänsä, kun haluaa jotakin pientä draamaa, nappaa salaatinlehden suustani, että saisi varmasti vastauksen, mutta rauhoittuu kyllä, kun menen sen viereen, sanon että minun silmiini hän on melkoinen herkkupala, vaikka kaneja molemmat ollemmekin, sitten aikani hellin, lopulta lupaan Pariisin matkan, kun kerran Topi ja Leenakin kävivät, vaikka eihän sinne uskalla mennä, päätyisimme lautaselle molemmat.

Mutta pitäähän kanin saada haaveilla, ei se ihmisellekään huonoa tee.

 

Jokunen päivä ennen joulua

Perheen tiskikone ei enää jaksa. Se ammottaa tyhjänä luolana paikallaan, kylmä ja metallinen suu sillä, muoviset piikkihampaat, monta riviä ylhäällä ja alhaalla, suupielissä tahmaa viideltä vuodelta, mitä kaikkea onkaan herkutellut.

Olen opetellut pinoamaan likaisia astioita kauniisti tiskipöydälle. Satunnaisesti joku tarttuu tiskiharjaan, täyttää kuivauskaapit, levittelee pyyheliinoille lisää mukeja ja lautasia. Ihmettelen, että näin paljon astioita meillä. Sitten keitän kahvia.

Annetaan ja vaihdetaan sanoja

Päänsärkypäivä. Tuijotan valkoisia papereitani, mustia kirjaimia, jotka eivät pysy riveillään, nukahtelevat ja putoilevat alemmas ensin irrallisina, sitten sanoina, tönäisevät allejäävän pois paikaltaan, kohta romahtaa koko arkillinen rivejä, sitten kokonaisia kappaleita.

Vain välimerkit jäävät. Tiesin, että ne ovat sitkeitä, mutta enpä arvannut, että jaksavat pitää noin tiukasti kiinni. Nyt näen lauseiden rytmin. Ta-ta-taa-ta-ta-ta-ta-taa.

Siinä ovat sanat lattialla epämääräisessä kasassa, partikkelit piiloutuvat yhdyssanojen alle. Ne ovat aina olleet aika ujoja. Siirrän niitä varovasti esiin.

Sanat näyttävät kaukaa katsottuina ötököiltä, raajoja ja tuntosarvia, rapinaa. Ehkä niistä voisi askarrella jääkaappimagneetteja, runoja tai mitä sitten haluaakin.

Kunnioitan ujoutta ja jätän partikkelit sekä muut piileskelijät kätköihinsä, mutta saatte nämä levottomat päällepäsmärit, osa on valmiiksi taivuteltu. Olkaa hyvät vain:

puukehyksissäni
kiittämätön
kieroutuneisuutta
kiitollinen
leikkimökkiensä
heijastusta
karvaisia
huohottaa
tummansinisen
korkokengät
koivukuja
bändin
taukoja
mutristi
viipaleiksi
monitonninen
palellun
palasaippuaa
kuiskailuja
Viola tricolor
peltirasian
syvänteisiin

Voisin ottaa vastaan sanavaihtureita, tökätä sitten tekstiin satunnaiseen kohtaan ja katsoa, ihmetteleekö kustannustoimittaja, paheksuvatko lukijat. Kommenttilootaan saa jättää ehdotuksia, jos uskaltaa. Kiitos.

Happiness soup to banish the blues

"-- eating yellow foods will result in laughter and happiness. This, then, is a yellow soup to banish the blues." Nigella Lawson