Paiste. Polut, paahdeniityt, autiot rannat, orjanruusut, merikaalin kypsyvät helmet, sinisimpukoiden kuoret, kangasajuruohomatot, ajopuut, tiirat halkomassa ilmamerta, musta kyy, raadeltu joutsen, reppueväät, me kaksi kulkemassa saarta ristiin rastiin, omissa ajatuksissamme, muistelemassa, painamassa mieleen, antamassa kaiken virrata.

"– Tämä nyt varmaankin on sitä melankoliaa, »Weltschmerziä». Senkö annat valloittaa itsesi, lamauttaa voimasi ja katkeroittaa elämäsi? Ylös heti! Repäise itsesi irti tuosta. Tee työtä ja aja mokomat huolet sinne, missä pippuri kasvaa. Sepä kumma, ettei ihminen voisi hallita itseään."
"Täällä olin hiljaisuudessa ja rauhassa. Katselin kirjojani; aukaisin yhtä, aukaisin toista, kääntelin lehtiä, luinkin muutamin paikoin. En käsittänyt mitään. Kirjaimet olivat kuolleita silmissäni, sanat vieraita ja kuivia. Viimein putosi kirja helmaani. Nojasin päätäni taakse tuolin karmiin ja ummistin silmäni. 
– Nuku, sieluni, nuku! Vaivu ijankaikkiseen uneen! Unessa et kipua tunne, et surua etkä levottomuutta. Unessa et kaipaa mitään, et toivo etkä ikävöitse.
En jaksanut enää taistella tuota melankolian hirviötä vastaan. Se laskeutui raskaana kuin myllynkivi päälleni." (Minna Canth: Eräänä sunnuntaina.)

Olen lukenut Canthia, puhunut Canthista, ihaillut Anu Tuomisen tekemää uutta Työmiehen vaimon kantta, kuullut kuvataiteilijan työstä, inspiroitunut, ollut hyperaktiivinen, kärsinyt unettomuudesta ja keskittymiskyvyttömyydestä, kävellyt merenrannalla keräämässä veneen kappaleita ja sulkia (lähden vesille, lähden lentoon), nukkunut sitten sikeästi. Noinko helppoa se voi joskus olla?

"Kerääminen on vapautta. Kerääminen antaa vapauden kulkea, katsoa ympärilleen, joka suuntaan. Taiteen tekemisen vapaudella saan kerätä työajalla. Keräämisen vapauteeni kuuluu myös kahviloita, matkoja Jäämeren rannalle, kirpputorien kartoittamista matkojen varsilla." (Tuominen: Keräilystä, keräämisestä.)

Vapaus kulkea, keräämistä, kartoittamista, matkoja rannalle... Olen kirjoittanut vuokra- ja sähkösopimuksen, miettinyt mitä tästä kaikesta tulee, voiko tämä olla totta, olenko (olemmeko) nyt varmasti miettinyt (miettineet) tarpeeksi, pohtinut, onko tämä kaivattua vapautta ja rauhaa (kauneutta ja vastakohtaa) vai yhä enemmän sitoutumista, kantanut varmuuden vuoksi huolikuormaa, ravistellut niitä ajatuksia ja silloin iloinnut ja huomannut, kuinka paljon juuri sellaista iloa kaipaa, miettinyt että tätähän elämän pitää olla, vuorovettä, kuivaa maata, märkää maata, merivettä, lähtöä, palaamista, alituista liikettä ja uskallusta, etenkin sitä.

 "Tätä hän oli aina ikävöinyt — puiden salaperäistä suhinaa, tummia honkia, ruskeain havuneulain peittämää sammaleista maata. Hän astui syvemmälle, yhä syvemmälle hiljaiseen metsään." (Anni Swan: "Silkinhieno ja peikot". Kokoelmassa Sadut. WSOY 1991, 164.)

Työntäyteiset kuukaudet, viikot. Limittäin vanhaa ja uutta, hektistä viimeistelyä ja verkkaisia ensiaskeleita, apurahahakemuksia ja -selvityksiä. Perhe-elämän tautivuoteet, syntymäpäivät, ylioppilaskokeet, kesätyöpaikkahakemukset, rippikoulut, luennot, työssäjaksamisen ravinto, liikunta- ja leposuositukset, toivottomasti rakastuneen koiran ulvonta. Elämä vyöryy yli rajojensa, ihminen jaksaa ja jaksaa, kerta toisensa jälkeen innostuu yhä uudelleen (liikaa), kunhan on nukkunut hieman. Unissa päädytään sisäpihalle, jonka portti on ummessa, rakennuksen takaovi ikuisesti lukossa, muuttunut hissikuilun päätepysäkiksi. Mutta unet ovat, kaoottisenkin keskellä. Ja ihminen oppii ottamaan päiväunia, makaamaan koiran kuono säärtä vasten, ajattelemaan sammalvuoteita, sinitaivaita, haaveilemaan seuraavasta kahvihetkestä, ulkona kuivuvasta pyykistä, metsä- ja merenrantaretkistä.

Nukun paljon, enemmän, koska kaamos on alkanut. Unet ovat kammottavaa silppua ja fragmenttia, kuljen viettelevissä maanalaisissa tunneleissa ja saan ulkoilutettavaksi koiran, joka on vaihdokas, opetan ja löydän erään opiskelijan hirttäytyneenä, olen lentoasemalla lähdössä jonnekin vailla puhelinta ja kukkaroa, kaikki on varastettu. Valveilla teen muusan kanssa pitkiä aamulenkkejä, muistan pukea sukat ja sormikkaat, seuraan ikkunasta, kuinka kesän viimeinen perhonen, kohmeinen neitoperhonen, lentää syysasterille aterioimaan. Syön terveellisesti, säännöllisesti ja värikkäästi enkä enää kaipaa kaiken aikaa nopeaa leipää tai helppoa karkkia. Korjaan käsikirjoitusta, aina vain. Rektiokielikorva soi, piippaa äänimerkkiä ja varoitussignaalia, kaikki taivutusmuodot kuulostavat oudoilta, tarkistan kaiken. Fyysinen reviiri kaventuu, pudotan kalenterista pois kaiken, minkä voin, pudotan kalenterin pois, seinää en. Etsin lisää aikaa, haalin rauhaa ja spontaanisuutta. Se luo turvaa ja tuntuu hyvältä. Pimeä pelottaa, pimeä on pian syvä ja totaalinen, mutta onneksi voi sytyttää kynttilöitä ja vajota lämpimään veteen. Ehkä saa olla vetäytyvä, (väsynyt ja halutonkin), se ei sulje pois välittämistä eikä elämänhalua, kysehän on ennen kaikkea valon- ja vapaudenkaipuusta. Ovatko ne sama asia, valo vapautta, vapaus valoa? Keho on hereillä ja mieli karkailee, innostuu, kunhan kaikelle annetaan tila ja luonnollinen löytöretkeilyn rauha ja ilo. Silloin kaikki inspiroi ja kiehtoo, kaikessa on tarinan mahdollisuus ja elämän tarkoitus, syy ja seuraus. Luonnoksiin tallentuu jo uutta materiaalia, dialogin pätkiä, lähdekirjallisuutta, kuvia, dokumentteja, matkasuunnitelmia. Tämä kummallinen, ääripäinen olemassaolo ja työ, kaiken aikaa tuntuu tyhjältä, hiljalleen täyttyvältä, pakahduttavan täydeltä.

Etteivät sudenkorennot löydä tänne

Pääsiäisviikolla yskin yöt ja aamulla heräsin silmät umpeen muurautuneina. Mietin, olivatko sudenkorennot käyneet yöllä neulomassa silmäluomet kiinni, ehkä korentoja lentää jo. En nukkunut ulkona, mutta ikkuna saattoi jäädä raolleen. Ajattelin, että tällaiselta voisi kuolleesta tuntua, jos joltakin tuntuisi: yrittää epätoivoisesti räpyttää silmiä auki, ei toimi, kaikki on nähty, tässä se oli, hyvästi visuaalinen maailma. Kummallisia ihminen miettii ja ottaa vastaan väkeviä tippoja, paksua salvaa. Niillä ompeleet ratkottiin, silmät ovat yhä arat. Ehkä kevättä tulee katsoa herkillä silmillä.

En pystynyt kirjoittamaan, mutta ortodoksikirkon kellot kuulin, paistoin lettuja kuudelle (olen vasta nyt oppinut), istuin ystävän luona puhumassa teini-ikäisistä, mietin voivatko hiukset harmaantua yhdessä yössä, silitin poskea ja niskaa, valitsin kukkakimppua, sijasin siskonpetiä, sain miehen kanssa kutsun pienen pojan kummeiksi, liikutuin ilosta.

Nyt olen kirjoittanut. Mies nappaa lapset iltaisin, keksii tekemistä, vaikka kirjoittaminen aukeilevien ovien, tömistelyn, itkun ja naurun keskellä on tuttua. Joku tulee tuijottamaan tuohon vasemman olkapään kohdalle, kiskoo hihasta. On nälkä, kaikki kaverit haluavat meille yhtä aikaa tai ei ole ketään, pelkkää tylsää, joku kiusaa, toinen ärsyttää tai pitäisi päästä koneelle just nyt, äiti hei, kuuletko sä mitään, haloo, se heitti mua legolla päähän, etkö sä aio sanoa mitään. Hiljaisuudessa kirjoittamisesta tulee melkein syntinen olo. Olenko ansainnut tämän? Onko tähän lupa? Siksikö istun tässä kummallisessa ja rauhattomassa tilassa tuijottamassa seinää enkä valoisan ikkunan ääressä makuuhuoneessa, sinne on raivattu minulle oma tila. Vai onko kyse vain tottumuksesta? Siitä, etten halua eristäytyä liikaa tai viedä tekstejä huoneeseen, jossa on tarkoitus levätä.

Istun tässä Aku Ankkojen, laskujen ja paperisilpun keskellä, naapurikerrostalon keittiöt katsovat kohti, metsä alkaa oikean olkapään takaa, ilta-aurinko paistaa hoikkien kuusten lävitse suoraan kuvaruudulle. Pölyä ja sormenjälkiä. Ikkunaa voi pitää jo auki. Voi kuunnella ohiajavia autoja ja kevätlintuja. Voi toivoa, etteivät sudenkorennot löydä tänne, voi hengittää syvään ja alkaa kirjoittaa.

Ikkunaton kirjoittaja palelee

Opetukset on saatu tältä vuodelta mallilleen. Ensi kevääksi on tiedossa uutta. En mieti sitä nyt. Kirja pitää saada valmiiksi. Graafikko sai käsikirjoituksen tänään, tekstissäni on hänelle kaima. Yhteensattumat kutkuttavat.

Mies on ihana. Hän on päättänyt, että siellä täällä metelin keskellä kirjoittelu saa loppua. Siirsin pienen työpöytäni olohuoneeseen, koska makuuhuone oli liian täynnä ja minusta työpöytä ansaitsee tulla nähdyksi, niin kaunis se on. Olen siis taas kirjoittanut yläkerran aulassa perheen yhteisellä työpöydällä, siinä jota vastapäätä on seinä, ei näkymää ulos, mitä suren. Nyt mies siirtää makuuhuoneessa kaiken uuteen uskoon. Siinä on tekemistä, meillä on pienet huoneet. Mietin, tulevatko tekstini valoisammiksi, kun saan kirjoituspaikan ikkunan edestä, esteettömän näköalan. Oli tuttu, jolle annettiin oma huone talon kellarikerroksesta. Ei ollut ikkunaa lainkaan. Hän sanoi sen aiheuttaneen umpimielisyyttä (ja kuoli pois). Minäkin kaipaan silmien eteen maisemaa. (Nyt on pispalalaiseen ikkunapokaan tehty peili ja seinällinen irtokirjaimia, kaikki ne mustaa ja valkoista.)

On liian kylmä. En haluaisi lähteä pakkaseen pulkan kanssa hakemaan tytärtä eskarista. Öisin nukun kahden peiton alla ja palelen silti. Tarkastaja mittasi huoneen lämpötilaksi muutaman asteen vähemmän kuin kodin muissa huoneissa, ei osannut selittää syytä. Siinä viileässä huoneessa näen kummallisia unia. Kannan sylissä vanhaa koulukaveria, joka on muuttunut kaksivuotiaaksi. Minun matkassani hän on kuin pieni apina, kulkee näppärästi mukana, pitää lujasti kiinni, ei tarvi juurikaan kannatella. Kukaan muu ei hänestä piittaa. Oli hankala poika kouluiässäkin.