Näytetään tekstit, joissa on tunniste perhe. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste perhe. Näytä kaikki tekstit

torstai 22. heinäkuuta 2021

                                                 





Eräs mökkiloma. Hän päätti taas kokeilla rajojaan, vaikka tietää, ettei oikein osaa mökkeillä (eikä lomailla), olla vain, olla päämäärättömänä turistina, käydä läpi nähtävyyksiä, olla elämysten kuluttaja, kokea itsensä täyteen. Hän analysoi kaiken kaikille ääneen, puhki, rikki, repaleiksi, kaipasi koiraa ja katseli nuorta metsäjänistä, joka puikahteli esiin järven puoleisella pihalla, ja kissaa, joka pysytteli pellon puolella mutta olisi mielellään tullut sisälle mökkiin, huoneisiin, heidän lemmikikseen. Nuo ihmiset asuivat jäniksen ja kissan välissä, sukkuloivat hämmentyneinä sekä järvi- että peltotodellisuudessa, välitiloissa, käänsivät puutarhatuoleja kohti mielekkäitä maisemia, valoa, pyykkinaruilla lepattavia pyyheliinoja, vaipuivat ajatuksiinsa, nousivat taas lähteäkseen, istuivat taas ollakseen aloillaan. 

Ja äkkiä katsottuna säätiedotus olisi kertonut, että oikeanpuoleista tuulta kaiken aikaa niin useita metrejä sekunnissa, että laituri näytti lähtevän liikkeelle, lipuvan taivaissa, ja mökin pihassa viihtyvän kissan piti hiipiä eteenpäin niska kyyryssä ja tuo rantapöheikössä asuva metsäjänis, nuorukainen vasta, horjahti loikatessaan ja kaikki soutuveneet päätyivät Kolmostien liepeille järvessä nilkkojaan myöten seisovien lehmien ihmeteltäviksi. Ne heiluttivat raukeina häntiään, elivät tätä hetkeä, eivät tienneet, että kaukana puisto(filosofia)n varjoihin oli kokoontunut suuri joukko ihmisiä pitelemään hattujaan ja kuuntelemaan pohdintaa Kyllikki Saaren murhan kollektiivisesta muistosta. Ja perhoset lensivät, liitivät, amiraali neitoperhonen käsipuolessaan, joku kuvasi niitä puna-apilapellon reunalla, joku pyöräili peltojen keskellä, joku luki kirjaa, pelasi backgammonia, mölkkyä, korttia, sytytti tulta kiukaaseen, ripusti pyykkiä, purjeita, tuuleen, tuijotti taivasta ja rantaviivaa, kirjoitti kortteja ystäville ja kertoi olevansa lomalla rakkaidensa kanssa ja onnellinen, kiitollinen siitä mutta kaipaavansa kotiin, koiraa, omaa sänkyä, kaikkea, mitä kaivata voi.


(Viimeinen kuva Nina Lykken romaanista Ei, ei ja vielä kerran ei. Suom. Sanna Manninen. Gummerus 2019.)


tiistai 6. heinäkuuta 2021





 

Pitkästä aikaa saaressa. Heinäkuun hellepäivä, sivutuulta, vesi räiskyy veneeseen, koira tärisee jaloissa. Tuntuu, että olemme lastanneet veneen tuhansilla kiloilla mantereen elämää, suurin osa näkymätöntä, se saisikin upota, painua pohjaan, jäädä kiveksi sinne, riittävän syvälle. Veneen alla kalat pälyilevät yläpuolellaan lipuvaa tummaa valasta, miettivät, millainen pyrstö sillä on, miksei sitä näy, joko se on kohotettuna ilmaan valmiina läiskäisemään vettä, nostattamaan aaltoja. Ja pikku kalojen parvet, joilla ei ole vielä tietoa vaaroista, ihailevat pilvien muotoja, veden lävitse siilautuvaa valoa, ihmettelevät ihmisten varjoja. 

Matka on pitkä, matka on lyhyt.

Tuolla näkyy jo sauna, sen takana seisoo talo ylväänä, katselee monin silmin järvelle, vartioi sieltä tulevia, ei hetkeksikään ummista silmiään. Muistaako talo meidät? Muistammeko me talon? Käymme läpi huoneet, esittelemme ensikertalaiselle kukkatapetit, ovenkahvat, avaimet, hirret, kaakeliuunit, puulattiat, verannan, verhon pidikkeet, jyrkät askelmat, varoitamme päästämästä vettä lavuaariin, juomasta järvivettä. 

Juodaan tulokahvit. Ollaan yhdessä, hajaannutaan. Joku vetäytyy yläkertaan, toinen lähtee uimaan, joku rasvaa ihoa, joku penkoo varastoa, koira juoksee vapaudesta huumaantuneena mustikanvarpujen seassa, veden viivalla, laiturilla, ei enää muista, miltä tuntui kulkea talutushihnassa kaupungissa. 

tiistai 31. heinäkuuta 2018





Seili. Kuljetaan hiekkateitä. Ei nähdä kyitä, ne ovat kerääntyneet kaikki saunan kiukaan alle sihisemään. Nähdään merikotka ja peltomaitikka, merivettä juovaa lihakarjaa ja lampaita. Hikoillaan. Avataan ikkunat, tervehditään saarni ja sen pikkulinnut, pelataan shakkia ja korttia, luetaan Siivoojan käsikirjaa ja Vedenpaisumusta, voidellaan leipiä ja keitetään murukahvia, nukutaan seisahtuneessa helteessä ja hiljaisuudessa.

tiistai 15. elokuuta 2017

Elokuu. Jäähyväiset kesälomalle eikä sittenkään, nythän kesä vasta on, on yhä lomaileva lapsi, on leikkisä koira, joka on sairastanut koko kesän ja jolle on vihdoin puhallettu pihaaan uima-allas, on kukkiva piha, syysasteri ja -syrikkä, kypsyvät viinirypäleet ja vadelmat, on helteiset yöt, on elokuvat, romaanit ja novellikokoelmat, joille on kerrankin ehtinyt antautua, tarinoiden, lukemisen ilo ja lohtu. Silti aika notkahtaa eteenpäin. Joku on taas kuollut, joku on poistunut keskuudestamme, joku sairastunut, joku menettänyt kerroksen muistiaan (kellarin vai vintin?), ja minä raivaan taloa, luen vanhoja postikortteja, kirjeitä ja päiväkirjoja, kuljen menneessä, muistelen, painan mieleen, otan seinältä lasten piirustukset, teen tilaa nykyhetkelle ja tulevalle. Syksy täyttää kalenteria, on silti vielä illanistumista kesävieraiden kanssa, on terassinmaalaus, on pihajuhlat, on lakkiaisten ja rippijuhlien kiitoskortit. Ja on aikaa kirjoittaa, tehdä työtä: syntyy kolmetoista riviä tai kaksikymmentäkuusi, on sekavia muistiinpanoja, on täysiä ja tyhjiä muistikirjoja, on taustatyökirjoja, joiden laina-aika on käytetty moneen kertaan loppuun, on lehtiä jonkun ullakolta, hautajaiskutsuja ja valokuvia. Iloitsee työstä, iloitsee siitä, että silloin on vapaa eikä muista mitään muuta, ei murehdi mitään, ei ole kokeva, tunteva, kipuileva, monimutkainen minä, ei ole mitään, kirjoittaa vain.

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Ateena 12.-24.7. ja kaikki se, mitä ei ole ikuistettu näkyväksi kuvaksi: ylenpalttinen, kirkas valo, joka laveeraa maiseman iltaisin valkean maitomaiseksi; musta joutsen Porto Raftin rantavedessä veneiden ja uimareiden keskellä; hylätyn elokuvateatterin katolla alhaalla maailmassa vaeltavia haukkuva iso musta kerberos; suosittu Cine Paris tähtitaivaan alla, katolla Ateenan yllä Akropolis-näkymin, Cine Avana naapurikorttelissamme loivasti alaspäin viettävine lattioineen; kasvitarhojen ja lammaslaumojen keskellä sijaitseva, tuhansia litroja ihmisverta suodattanut Marathonin tasanko; maaperän kuparinpunainen väri; Jean Moréas'n mukaan nimetty kotikatumme; naapurikerrostalon parvekkeille ahdetut tuuheat, viilentävät metsät; mandariini- ja limepuut, jotka pudottelevat hedelmiään kaduille liiskautumaan ja joiden juuret nostattavat katukivetystä pois paikaltaan; vastapäinen naapuri, joka poimii tyttärensä kanssa parvekkeella puun latvasta limehedelmiä mustaan verkkosäkkiin ja istuu sen jälkeen keittiössä, nostaa jalan pöydälle ja sytyttää tupakan; hedelmien ja vihannesten tuoreus ja makeus; persikan samettikuori, tuoksu ja suupielistä valuva mehu, Retsinan pihkainen kitkeryys, sitruunalimonadit, rapeakuorinen leipä, kultainen hunajaraita kermaisen jogurtin päällä; Ateenan lihahallin koukuissa roikkuvat nyljetyt kanit valkoisissa häntätupsuissaan, kalahalli, jonka tuoksu ja kauttaaltaan tahmainen lattia tyrmäävät sisään aikoneet; metrossa klipsi nenässä matkustava mies, hylätyt talot ja rakennukset ovet ja ikkuna(luuku)t sepposen selällään (tyhjät huoneet laastia ja lasinsirua lattiallaan, tärvellyt seinät, minä kävin täällä, minä olin olemassa täällä, minä asuin täällä, portaat, jotka nousevat ylös mutta eivät vie minnekään, kiipeä ne ylös ja seiso ilmassa, katso maailmaa, jos uskallat, katso nukkuvat kodittomat muovipeitteiden alla ovisyvennyksissä ja viidenkymmenen euron vuokraa rantatuoleista maksavat auringonpalvojat jääpalasammiossa hikoileva shampanjapullo vierellään mutta älä astu tyhjyyteen); sekatavarakaupat, oliivi- ja aasinmaitopalasaippuat; kaupoissa ja ravintoloissa asioivat, turisteille hyväntuulisesti myhäilevät tanakat kreikkalaismiehet, jotka suosittelevat ostamaan raskaita, rasvasta kiilteleviä leivonnaisia, koska niissä on tuhti sokeritäyte, ja rouvat, jotka kertovat kauppiaalle hyvän tarinan ja odottavat myös ummikon yhtyvän nauruun sekä tarjoilijat, jotka tuovat ruokalistan ja ruoan ensimmäisenä perheen äidille ja odottavat hänen tekevän (päättävän) kunkin perheenjäsenen tilauksen; lapsimyönteisyys; kaikenikäisten aikuisten julkiset hellyydenosoitukset; syrjäisessä puistossa huurusilmäisinä asuvat miehet, joista vanhin hoivaa kulkukissoja; maiseman moninaiset siluetit, tasakattoiset, laatikkomaiset talot, vuorien pyöreys ja rosot, sypressien taivaisiin kurkottava, kynttilämäinen olemus, palmun lehvien pitkät, terävät sormet; maisemaa vaakasuoraan siivuttavat, alhaalla roikkuvat sähköjohdot, jotka huomaa mustana nuottiviivastona vasta auringon laskiessa; kylmän ja kuuman jatkuva vaihtelu: jääpalat, jäätelöt, kylmennetyt juomat, ilmastointi ja polttava aurinko, kuumaksi paahtunut, valon ja lämmön sisäänsä imevä ikiaikainen kivi sekä vuoropuhelua kylmän ja kuuman kanssa alati tekevä tuuli; ulkona kuivuneen pyykin tuoksu, jossa on sekä aurinkoa että tuulta; meriveden suolaisuus, kelluttavuus, kirvelevyys; merisiilien piikit jalkapohjissa; kalkkipitoinen hanavesi, joka saa hiukset tuuheiksi ja lasipinnat laikukkaiksi; antiikkikaupan pahvilaatikko, joka on täynnä vanhoja mustavalkokuvia; kadonneiden lasten värivalokuvat lentokentällä ("11 years, thin athlete"), heidän mitään aavistamaton hymynsä; kaikki ulospäin mitättömät mutta arvokkaat, tärkeät hetket omien, lähellä ja vieressä olevien lasten kanssa: kahvilassa istuminen kaksin tyttären ja kirjan kanssa, kortinpeluu keskimmäisen kanssa, kiireetön kirjojen lehteily esikoisen kanssa kirjakaupassa, havaintojen jakaminen, kävely käsi kädessä, halaus, spontaani nauru.

lauantai 15. heinäkuuta 2017


 

"Relax, just relax", kehottaa ateenalainen vuokraisäntämme Dominic. Mietin oitis, näkyykö minusta, että poden pitkään jatkuneen stressin nostattamaa sietämätöntä kutinaa, jolle lääkärin mukaan tekee hyvää vaihtaa maisemaa ja tavata aurinkoa. Mietin, onko näin kuumassa muuta vaihtoehtoa kuin ottaa rennosti. On pimeää, kaskaat sirittävät, ja kadun varren puusta putoaa appelsiini. Lämpöasteita on 38, ja kello on kolme aamulla. Hitaan mielen keho on saapunut perille mutta mieli on yhä lentokentällä katsomassa, kuinka matkalaukut kiertävät liukuhihnalla ympyrää. Se keho olisi jäänyt tyttären kaveriksi seisomaan öiselle kadulle laskemaan kissoja ja putoilevia hedelmiä, jos meitä ei olisi kehotettu sisälle ja hyssytelty hiljaisiksi. "Kreikkalaiset ovat äänekkäitä ja it´s fine", isäntämme toteaa ystävällisesti, sovimme siis joukkoon, mutta yöllä kello 23-07 ja iltapäivällä 15.30-17.30 on oltava lain mukaan hiljaa.

Koti on kaunis ja selkeä ja isäntä ystävällinen. Meille on jätetty kolme pulloa valkoviiniä, niiden etiketeissä on kukkia, lapsille piparkakun makuista pehmeää syötävää ja toffeeta, jossa on pähkinöitä. Pakastimessa on jääpaloja ja jääkaapissa lasipulloissa vettä, hanavesi on lämmintä. Asumme kahdessa kerroksessa. Esikoisella on oma portaikko ja huone, josta pääsee kattoterassille, sinne, jossa ajattelin kirjoittaa aamulla ymmärtämättä, kuinka kuuma täällä on. Talomme ympärillä asuu tavallisia ateenalaisia. "Tuossa on mukavat naapurit, ai, heillä onkin ikkuna auki", Dominic kertoo, ojentaa avaimet ja kehottaa viihtymään.

Kun ovi sulkeutuu, alkaa ihmettely. Kierretään huoneet läpi vielä kerran. Huomataan, ettei ole tiskikonetta eikä kahvinkeitintä. Vedenkeitin pitää putsata. Keitetään kahvit, syödään marmeladileivät, nauretaan väsymystä, saadaan kotoa viesti, että muusa voi hyvin. Nukahdetaan viideltä, aamulla päätetään vaihtaa alakerrasssa nukkuvien lasten kanssa makuuhuoneita, vaikka huoneemme peilipöydällä lepääkin Lumikadun Lilkan hopeaharja.

torstai 13. huhtikuuta 2017


On pakattu. Mäntysuopa, räsymatot, tyynyt, peitot, kynttilät, kirjat, viini, mies ja lapset. Täältä tullaan, valo, vanha tuttu, täältä tullaan, rakas maisema!

torstai 2. helmikuuta 2017


 "Tätä hän oli aina ikävöinyt — puiden salaperäistä suhinaa, tummia honkia, ruskeain havuneulain peittämää sammaleista maata. Hän astui syvemmälle, yhä syvemmälle hiljaiseen metsään." (Anni Swan: "Silkinhieno ja peikot". Kokoelmassa Sadut. WSOY 1991, 164.)

Työntäyteiset kuukaudet, viikot. Limittäin vanhaa ja uutta, hektistä viimeistelyä ja verkkaisia ensiaskeleita, apurahahakemuksia ja -selvityksiä. Perhe-elämän tautivuoteet, syntymäpäivät, ylioppilaskokeet, kesätyöpaikkahakemukset, rippikoulut, luennot, työssäjaksamisen ravinto, liikunta- ja leposuositukset, toivottomasti rakastuneen koiran ulvonta. Elämä vyöryy yli rajojensa, ihminen jaksaa ja jaksaa, kerta toisensa jälkeen innostuu yhä uudelleen (liikaa), kunhan on nukkunut hieman. Unissa päädytään sisäpihalle, jonka portti on ummessa, rakennuksen takaovi ikuisesti lukossa, muuttunut hissikuilun päätepysäkiksi. Mutta unet ovat, kaoottisenkin keskellä. Ja ihminen oppii ottamaan päiväunia, makaamaan koiran kuono säärtä vasten, ajattelemaan sammalvuoteita, sinitaivaita, haaveilemaan seuraavasta kahvihetkestä, ulkona kuivuvasta pyykistä, metsä- ja merenrantaretkistä.

torstai 29. joulukuuta 2016


Dokumentista otettu kuva täältä.


"Meidän perhe oli erinäisistä syistä jotenkin rikki. Mutta äiti aina sannoo, että me ollaan maasta, jossa aina lauletaan. Ja että sodassa se maa jäi Venäjälle ja että ennää sitä ei ole. Että ollaanko me sitten kotosin niinku tyhjyydestä? 

-- Mie kaipasin koko ajan jonnekin muualle. Mie lentelin eri suuntiin maapallolla. Mutta oikeastaan mie asuin tuulessa. Jotenkin aina oli niinku väärä maa ja lopulta oli niinku väärä aikaki. -- Niin mie sitten taas hyppäsin tuuleen ja lähdin sinne maahan, joka jäi sinne Venäjälle.

-- Perinne on niinku yks rakkauden muoto, ehkä se on just niin. -- että niin kauan, ku on rakkautta niin ko siinä perinteen muodossa, se juoksee yli hautojen, eikä se kuole koskaan."

Miia Tervon hieno dokumentti Santra ja puhuvat puut katsottavissa Yle Areenassa vielä neljä päivää. Evakkosukuisille, kaipaajille, folkloresta kiinnostuneille, puita rakastaville, itseään etsiville, mummoa vailla oleville, juurettomille, pyhän ja yksinkertaisen äärelle haluaville.

tiistai 8. maaliskuuta 2016

 
 
Meillä oli hetken pikku koti Turussa ja kadun toisella puolella leipomo, likellä kirkko jonka kellot pauhasivat pyhäaamuna. Kun raskas ajoneuvo kulki talon ohi, koko rakennus tärisi. Naapureiden ääniä ei kuullut, ellei avannut ovea rappukäytävään. Alakerrassa asui koira, se haukahti kun arvasi omamme liikuskelevan lähistöllä, eräässä kodissa pelattiin sählyä, toisessa istuttiin iltaa. Niin istuttiin meilläkin (pöytä oli pienen pieni, mutta ikkunalaudalle mahtui kattamaan, kynttilät sytytettiin heti, kun alkoi hämärtää), istuttiin myös aamua ja keskipäivää, paistettiin kaakeliuunissa makkaraa ja vaahtokarkkeja, öisin nukuttiin sikeästi kahdessa kerroksessa.

tiistai 12. tammikuuta 2016


Arki. Nostettu seinälle serkulta saatu perhoskalenteri, käännetty veneen kylkeä, hukattu hammasraudat ja kahdet villalapaset, menty kouluun tuntia liian aikaisin ja pari tuntia liian myöhään, kokeiltu keitetyn veden heittämistä pakkasilmaan ja itsetehtyjä ranskalaisia ilman uppopaistamista, soviteltu luistimia, haaveiltu makkaranpaistoretkestä ystävien kanssa, löydetty kirppikseltä villatakki, ommeltu sen irronnut nappi, kahlattu lumessa, ihailtu jäätynyttä puroa, tehty yökyläilijöille siskonpetiä olohuoneen lattialle ja mietitty, mahtuuko joku seuraavan katraan nukkujista nojatuoleista kyhättävään makuusijaan, saatu käsikirjoituksesta kommentit ja kirjoitettu koiranpentu jalkojen päällä, pohdittu vapaata tahtoa, laadittu selvitys käytetystä apurahasta, anottu uutta, venytetty penniä, sovittu keskusteluaika opettajan kanssa, käyty kahvilatreffeillä, jatkettu epämääräisten paperikasojen perkaamista ja nyökkäilty tälle:

"Kävellessä aivot menevät meditatiiviseen tilaan. Kun järkeilevä aivopuolisko kytkeytyy pois päältä, luova aivopuolisko syöttää alitajuisempaa kamaa tietoisuuteen. -- Kun antautuu itseään suuremmille asioille, omasta minuudesta tulee merkityksetön kaiken kauneuden keskellä." (Hanneriina Moisseinen Maria Syvälän jutussa Kävelijä saa kaiken ja vieläpä ilmaiseksi. Aamulehti 24.7. 2010.)

On valvottu ja nähty unta rintamuksessa kasvasta kahdesta hennosta lehtipuun taimesta, kiskaistu ne pois, tunnettu vihlovaa kipua, kun kaikkialle rintakehään lonkeroivat juuret (hiussuonet) nousivat ihon alta. On herätty ja katseltu maisemaa, ihailtu sen syvyyttä.

torstai 31. joulukuuta 2015

 


"-- tulet lämpimälle seudulle
se on pehmeä ja hämyinen
mutta silloin minä en ole enää minä
vaan metsä." 
(Eeva-Liisa Manner: Kirjoitettu kivi. Tammi 1966, 27.)

Olen käynyt läpi alakerran kirjapinoja. Erään taustatyöteoksen välistä löysin lainauskuitin (20.3.2014), jonka kääntöpuolelle olin kirjoittanut muistiin tuon pätkän Mannerin runosta. Mihin se liittyi? Miksi poimin sen talteen? En muista mutta tunnistan. Olkoon vuoden viimeinen sitaatti.

Yllä olevat kuvat ovat jouluaaton metsästä, oli myöhä iltapäivä, (unohdimme omenan jänikselle) ja haimme purolta saunaan löylyvettä. Saimme virtaavat, moreenin tuoksuiset löylyt.

Valoa uuteen vuoteen, metsähetkiä, maisemia ja levollista mieltä!

torstai 19. marraskuuta 2015


On pehmeän leuto marraskuu, lyyristä sumua, harmaata ja kuraista, hautajaisia ja synkkiä uutisia maailmalta, muuttuvat kysymyksiksi, päivittäisiksi puheenaiheiksi, painajaisiksi ja ylioppilaskirjoitusten aiheiksi. Päivät ja yöt ovat täysiä. Sairastamme kaamosta, tautivuoteita on kahdessa kerroksessa kolmatta viikkoa, kanikin potee, saamme arvailevan asiantuntijalausunnon kaukaa maailmalta, maallikko miettii, että jospa se on surua vain, isoäitikin alkoi kärsiä sitkeästä ihottumasta, herkistyi väreillekin, kun jäi leskeksi (näkeekö mikroskooppi kaiken, tunnistaako koepalasta surun?). Minun puolisoni on lähellä, hän makaa lattialla jalkojeni juuressa silmät kiinni, saa edes sen hetken lepoa, luen hänelle ääneen käsikirjoitusta, koira nukahtaa, minä korjaan ja kirjoitan tekstiä punaisella fontilla, jotta huomaisin edistyväni.

tiistai 1. syyskuuta 2015

Tervetuloa syksy!


Syyskuu. Mies poimii suruvaipan kämmenelleen, viinirypäle kypsyy, ja meille odotetaan uutta perheenjäsentä.

tiistai 7. heinäkuuta 2015

Kyproksen sininen


Aidattu kalmisto oli keskellä kaupunkia kauppojen, baarien ja huvipuiston vieressä. Jos nosti katseen hautadetaljeista ylös taivaalle, näki maailmanpyörän (elämänpyörä se oli) ja benjihyppytornit. Mitä kuolleet ajattelevat katsellessaan näitä rakennelmia viimeisistä leposijoistaan, hyppyjä taivaista (Ikarosko se vain on, kerta toisensa jälkeen)?

Autio hotelli oli kotimme likellä. Sen pihamaalla oli turkooseja, rikottuja mosaiikkinauhoja ja lasinsirua. Tyhjät parvekkeet, ikkunoiden edessä verhot, hiljentyneet aulat, joissa rakennustarvikkeita, sisäkatossa reikä.

Vuoristossa oli viileää, tuoksui aromaattiselta, havupuita ja vesiputous. Mies löysi mansikkapuun, minä ja lapset aidattuja hedelmätarhoja, lohilammikon ja hetkellisen zen-olon.

Sininen on kaunis kaikkialla.

torstai 5. maaliskuuta 2015

Näinä päivinä



Dialogia,

isoäidinneliöitä (isoäidiltä, jota ei koskaan ollut),
kahvila.

Kaksi syntymää (hymyileviä vauvoja),


kirjaidea (töitä on saatava tehdä limittäin, jotta on aina paikka, jonne voi paeta huonoa vaihetta),

koivunoksia,
kollegiaalisuutta,
korkkiruuvikiharat (arkena ilman mitään pakottavaa syytä), 

kuraa,
lapset,
lehtikaalia (lehtikaalisipsejä),
lyhytelokuvia.
"Matematiikka on onnistumissimulaattori."
Naurua,
novellihimo,
potemista.
Prinsessaleivokset (arkena ilman mitään syytä)(ja: leivoksen sisään piiloutunut sammakko, tomusokerilunta hartioillaan, se joka haluaa itse suudella prinsessaa, joka ei halua suudella sammakkoja).
Puupinoja,
sulavettä,
suutari,
syli,
syntymäpäivät (vietetyt ja viettämättömät, useita vuosikymmeniä).

Tapettia,

tilhiparvi,
tilliperunoita.
Toinenkin kahvila.
Toipilaisuutta,
treffit,
töitä,
tuulen lennättämä teltta (kuusi vuotta sitten pihaan lennähti prinsessateltta, isoveljet kertoivat sen lentäneen siskolle Ranskasta. Nyt koulun vieressä puun latvan oksanhaarassa oli nurinniskoin valovuosien takaa lennähtänyt teltta, joka aikansa harkittuaan putosi luistinradan reunaan. Teltassa asuu Pikku prinssi. Se nukkuu päivät ja lähtee öisin ketun kanssa luistelemaan.) ja
yksi pysäyttävä kuolema (eikö kuolema aina pysäytä?).

P.S. Blogger halusi runoilla ja teki luetteloon omin päin säkeistöt.

maanantai 19. tammikuuta 2015

Arjessa




Talven
ensimmäinen
lumilyhty
tehty.
Päivisin
valaisee
aurinko
tai
aavistus
siitä.

tiistai 13. tammikuuta 2015

Unelmat vaativat lisäselvityksiä

On valmistauduttu uuteen lukukauteen, tiedonsiirtolomake, arviointikeskustelu, byrokraattisia sanoja, vanhempainilta, tuttu ja turvallinen, ja vielä sukset, luistimet, varaston uumenista esiin nostetut, pieniksi käyneet tai sopiviksi todetut, juteltu sananvapaudesta, uskonnoista, lapsista filosofeina, uskottu hyvyyteen ja iloon, paistettu joulutorttuja, syöty hernekeittoa ja näkkileipää (niissä molemmissa on jotakin yhtä juurevaa ja lohdullista kuin mäntysuovassa), nukuttu pommiin ja saatu siihen naapuriapua, tehty persoonallisuustestejä (infj, isfp, intj, minä, sinä, hän), kerrattu saksaa ("Langweilig!" sanoi tytär sohvalta eräänä väsähtäneenä iltana), tarvottu lumessa, saatu vahvistavia sanoja, mietitty kiltteyttä, luovuuden olemusta sekä suvun naisten unelmia, toteutuneita ja toteutumattomia (vaatii lisäselvityksiä, mieluisa tehtävä ja hyvä keskustelunaihe, kenen toteutui, kenen ei, miksi, mitä siitä seurasi, tuliko toteutuneiden tilalle uusia unelmia vai tyytyväisyys, entä toteutumattomien, onko olemassa perusunelmaa, joka läpäisee meidät kaikki, mikä se on), minun ja miehenkin (aika samanlaiset, pari ikiomaa), haaveiltu retkestä talviselle joelle, pakattu joulukoristeet (kortit ovat yhä seinällä), kirjoitettu muistikirjaan talteen uusia musiikillisia tuttavuuksia kirjoitushetkiä varten, iloittu lapsista jotka kasvavat, kyseenalaistavat, pohtivat, kääntyvät hieman sisäänpäin ja kantavat ikiomia unelmiaan.

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Kohta kongi kumahtaa

Käväisin 20-luvun Pariisissa. Joséphine Baker tanssi ja sitten jakoi ruokaa soppajonolle vauva sylissään. Sellaistakin elämä on: estotonta tanssia ja nälkäisten ruokkimista. Mies makasi Venetsiansa keskellä lukemassa filosofian oppikirjaa, kysyi minulta tiedänkö, mistä sana akatemia tulee, sitten lapselta koska lähtevät metsään keräämään sinne unohtuneita majakamppeita. Saisivat ottaa mukaansa metallinpaljastimen, lapsi sai sellaisen lahjaksi joskus, ja etsiä myös metsään kadottamansa kongin. Anoppi toi sen huutokauppareissulta, jonkin kartanon jäämistöä. Kumautin kongilla lapset aterialle mökillä aikoinaan, siinä oli asennetta. Huomenna voisin kumauttaa arjen alkaneeksi.

Tämä päivä on vielä siirtymää, huomenna lasten jalkapohjissa on kitkaa, minä taputtelen ja tönin eteenpäin, toivon ettei kovin myrskyäisi, suljen oven ja nostelen olohuoneen nurkan rottinkikorista taittuneet käsikirjoitukset, muistiinpanot, raapaleet ja riekaleet. Alan taas harsia kasaan. Hidasta käsityötä.

P.S.
Bakerilla oli 12 adoptiolasta. Yksi lapsista oli suomalainen Jari.

perjantai 2. tammikuuta 2015

Venetsia olohuoneessa ja muita tammikuisia tarinoita

Kaksi sinistä nojatuolia lähtee kohta matkaan, tuntuu hyvältä antaa tavaraa pois, tehdä tilaa ajatuksille ja valolle, tosin etsin tuolien tilalle punaisia sukkahousuja kokoa 62 cm, kummia ovat vaihtokauppani nykyään. Unissa todistan triptyykkimäistä muodonmuutosta, tapaan taivaalta putoavia kettuja, lupaan pitää huolta Eino vainaan kartoista, toimin jokilaivurina sekä Tove Janssonin seuralaisena.

Mies on jo unohtanut Tulimaan. Nyt hän rakentaa olohuoneen lattialle pala kerrallaan ikiomaa Venetsiaa (tulee mieleen Janssonin Kesäkirja). Ehkä etsin kaapista pitkävartiset kumisaappaat, kahlaan ne jalassa keittämään kahvia ja koen vihdoin acqua altan.

(Minä olin unohtanut, että kahden nuoremman lapsen joululoma päättyykin jo sunnuntaina. Olisin lähettänyt heidät kouluun vasta keskiviikkona.)