"Minä olen talo. Kerron, millaista täällä on elää sadekauden aikana, me kaikki yhdessä maan ja taivaan välillä." 
 
Näin puhuu Australian Queenslandin sademetsässä asuva satavuotias talo nimeltä Galmara, joka oli suoja niin ihmisille kuin sen maisemassa asustaville eläimille, Yasi-sykloni runteli Galmaran helmikuussa 2011. Yle esitti tämän lumoavan dokumentin Avara luonto -sarjassa elokuussa 2005, dokumentin soisi näytettävän vielä joskus uusintana vaan löytyyhän se täältäkin. 

Marraskuu. Jatkuva sumu ja tihenevä pimeä, ääriviivat katoavat, metsässä kaikki sulautuu harmaaksi, minä ja koira olemme yhtä järven, koivujen ja sammaleen kanssa. Suuri kauneus on kaikkialla, ojavedessä, näennäisessä alakulossa, harmaan eri sävyissä, rinnalla kulkijassa ja minussa, meidän hengityksemme on metsän hengitystä, metsän ajatukset ovat meidän ajatuksiamme, huminaa, huojuntaa ja hyräilyä, männyn tuoksua, maatumista, sekoittumista, yhteyttä, ykseyttä.

Metsän tuntu vielä iholla, yhtäaikainen viileys ja lämpö, kun istun alas kirjoittamaan, koira huokaisee ja käpertyy viereeni (sen jalat nykivät, unessa se juoksee mäen päälle, jää nukkumaan maiseman ylle jäniksen kylkeen), yöllä, kun palaan sumusta mieheni syliin.

"-- käveleminen on ihmisen perustoiminto, joka yhdistää ruumiin liikkeen ajattelun liikkeeseen. Intiaaniviisauden mukaan kävely sitoo ihmisen maahan (eli luontoon ja todellisuuteen). Samalla se päästää hänet kurkistamaan sisäänsä ja dialogiin itsensä kanssa. Siksi kävelijä ei ole ikinä yksin. Gros puhuu kauniisti vapaudesta olla "ei kukaan", hiljaisuuden kohtaamisesta, pyhiinvaelluksista ja nöyryydestä, olosuhteille antautumisesta. Kävelemisen tuottamaa hyvinvointia hän erittelee ruumiin mielihyvän ja ilon sekä tätäkin syvempien täyteyden ja onnen tunteiksi. Tuloksena on mielenrauha."

(Suvi Ahola: Filosofit ja runoilijat ovat aina tienneet, että kävely tekee hyvää. Ranskalainen filosofi kertoo vastaansanomattomasti, miksi kävely tekee meille hyvää. Helsingin Sanomat 13.7.2015.)

Muistilistalle Frédéric Grosin Kävelyn filosofiaa (suom. Aki Räsänen, Basam Books 2015). Kävelystä myös Niin & näin -lehdessä.

(Kuvat syntymäpäivän metsäkävelyltä tämän maisemani lempipaikoista.)

Sairasteluviikkojen jälkeen herää uuteen aamuun, tiaiset laulavat lasien lävitse, ei uskalla avata silmiä, vaikka pitkästä aikaa paistaa kirkkaasti, sillä ajatukset ovat tulleet takaisin. Haroo toisella kädellä muistikirjaa ja kynää, kirjoittaa silmät kiinni virkkeitä, välillä uskaltaa kurkistaa sanojen suunnan, mutta lauseet alkavat oitis himmentyä, kirjoittaa silmät kiinni suoraan alitajunnasta. Sitä miettii vielä hetken kuluttua, kun on juonut lasillisen vettä, pukenut päälle ja kulkee nyt koiran kanssa metsässä jäniksen jälkien perässä, samanlaisia villejä jälkiä seuraa unen ja valveen rajalla, ei ajattele mitään, seuraa vain ja luottaa, että eteenpäin ne vievät.

Kuljen päivittäin koiran kanssa osittain kaatuneen puun alta. Se nojaa neljänkymmenenviiden asteen kulmassa kavereihinsa. Puut pitävät huolta toisistaan, kerrotaan. Puiden salainen elämä, Das geheime Leben der Bäume, kuinka vähän me ihmiset tiedämmekään.

Tärkeintä on valo, väri ja maisema

 

Kuvataitelija, graafikko, professori Lennart Segerstråle:
"Jokin minussa liittyy hyvin yhteen luontoon. Vuoden valoisan jakson palatessa jätän tavallisesti vaativammat sommittelutyöt lepäämään ja hakeudun luonnon helmaan. -- Tavoitteenani on uudistaa ja virkistää väriaistia, koska pitkän talven aikana helposti menettää hienoimmat vivahteet. En lähde töissäni aiheesta, sehän on usein jo tuttu. Tärkeintä on valo ja värit. Tunnen, että saan kaipaamaani uudistusta tutkimalla niiden rakenteita ja koostumusta kevään taittuessa kesään." 

Ekopsykologi Kirsi Salonen:
"Luonto on ihmisen ensimmäinen terapeutti. -- Toisista ihmisistäkin voi saada voimaa, mutta ihmiset tuottavat myös pettymyksiä. Luonto ei koskaan sano, että mulla on nyt kiire."

Metsä­te­ra­peutti Jaana Korkiamäki-Villanen:
"Metsässä ihminen riittää ja kelpaa sellaisena kun on, eikä keneltäkään vaadita mitään."

 

"-- tulet lämpimälle seudulle
se on pehmeä ja hämyinen
mutta silloin minä en ole enää minä
vaan metsä." 
(Eeva-Liisa Manner: Kirjoitettu kivi. Tammi 1966, 27.)

Olen käynyt läpi alakerran kirjapinoja. Erään taustatyöteoksen välistä löysin lainauskuitin (20.3.2014), jonka kääntöpuolelle olin kirjoittanut muistiin tuon pätkän Mannerin runosta. Mihin se liittyi? Miksi poimin sen talteen? En muista mutta tunnistan. Olkoon vuoden viimeinen sitaatti.

Yllä olevat kuvat ovat jouluaaton metsästä, oli myöhä iltapäivä, (unohdimme omenan jänikselle) ja haimme purolta saunaan löylyvettä. Saimme virtaavat, moreenin tuoksuiset löylyt.

Valoa uuteen vuoteen, metsähetkiä, maisemia ja levollista mieltä!

Elämää metsässä ja metsän liepeillä

Joulupäivänä teimme metsäretken. Maisema hemmotteli väreillä, muodoilla, äänillä ja kuvastimilla.

Kotipihassa jänis on jokapäiväinen kyläilijä. Se oli jouluyönä kierrellyt kannon ympärillä ja syönyt löylyvedenhakureissulla tontulle viemämme omenan. Hymyilytti. Tänään jänis tuli taas hämärän tultua pihaan, hamusi aroniapensaissa alimpien oksien marjoja. Lumiukolta tipahtanut porkkananenä ei ole sille kelvannut.

Olen odottanut lumikkoa talviturkissaan, kesällä se kujeili verannan keinutuolissa ja räsymatoilla, sen sijaan sain pyrstötiaisia. En ole koskaan aikaisemmin nähnyt niitä. Suloisia! Silmäluomen päällä ketunruskeaa luomiväriä.

Syysmatka öiseen metsään

Joitakin vuosia sitten pohdittiin, mitä ihmisen suuntavaistolle tapahtuu, kun navigaattorit alkavat pitää huolen reiteistä. Samoihin aikoihin uutinen kertoi suomalaislasten luontosuhteen muuttumisesta. Lapsille oli tehty päiväkotiin monimuotoista maastoa, jossa harjoitella tasapainoa, koska metsäretkellä kuljeskelu oli ollut ylivoimaista.


Göran Tunström kertoo teoksessa Talvimatka Intiaan (suom. Arto Häilä, 1986) New Yorkista Ruotsiin saapuneesta miehestä:

"Juhannuspäivänä ehdotimme hänelle kävelyä ruoanlaiton ajaksi. "Se on valmista puolen tunnin päästä, tee kierros merenrannassa."

Neljä tuntia myöhemmin saapui särkynyt ihminen. Hän hoippui sisään: "Viekää minut pois täältä", hän sanoi, "viekää kaupunkiin."

Elämänsä ensimmäisessä metsässä hän oli eksynyt sekä ruumiillisesti että sielullisesti. Puut olivat tuijottaneet häntä, puhuneet täysin käsittämätöntä ja lisäksi uhkaavaa kieltä. Ne kumartuivat hänen ylitseen pitkin oksin ja pakottivat hänet maahan. Hän oli ryöminyt kehää tuntitolkulla, kantoja, matoja, lintuja oli kuhissut. "So, please, take me away..." (emt., 17-18.)

Muistelin tuota ääneen, kun tarvoimme öisessä metsässä kohti suota. Pimeys imaisi itseensä kaiken turhan. Tunnustelimme maastoa, tutustuimme sen yöpuoleen. Etenimme hitaasti, ehdimme aistia ja tuntea. Horisontaalisen sijaan oli vertikaalinen. Olimme matalassa, kasvupohjalla, holvistojen juurella, puiden pylväät jatkuivat taivaisiin asti. Hiljaisuus ja humina, suon aromaattiset tuoksut (emme keksineet mentholin ja eukalyptuksen tuoksuille selitystä, kun kumarrellessamme näimme vain suonpursua, kanervaa, tupasvillaa, juolukkaa, hillaa). Lämmin, kostea, pehmeä ilma. Korkeudessa tähdet ja kuu, ohi kiirehtivät pilvet, revontulia ei missään. Mietin, että kaiken ydin, pyhä on läsnä juuri siinä, luonnossa, tuossa syvyydessä, joka huimaa (eikö toisinaan tee hyvää tuntea itsensä vain nimettömäksi yölliseksi kulkijaksi, eläimeksi, joka etsii unohtuneita aistejaan?).

Leijonanharjas peilaa

Kanit peilaavat lattialla työpöydän vieressä, miettivät pääsisikö kuvastimen toiselle puolen, sinne missä on lisää heikäläisiä, kaksoisolentoja, tai ehkä he ovat esi-isiä, näyttävät jotenkin utuisen harmailta. Peilin oikeassa alakulmassa on luodin tekemä särö kaukaa menneisyydestä. Kenties siellä on vaarallista, ehkä sinne joutuu vangiksi. Jospa ne siellä haluavatkin tänne. Mutta tekisi silti mieli kurkistaa, kun tuohon viereen tulevat ja yrittävät sanoa jotakin. Eikä ihme, vaikka kutsuisivat luokseen, niin loputtomat kukkaniityt, jättimäinen voikukka, päivänkakkara ja ruiskaunokki ihan tuossa, tuoksun tuntee, aurinkoa ja poutapilviä, kun painaa nenän kiinni peiliin. Ehkä se harmaa onkin vain aamu-usvaa niityn yllä. Kyllä kukat maistuisivat marraskaamoksessa, kamomillaakin, kauempana niitty muuttuu metsäksi. Vanamo helisyttää pieniä kellojaan, kun joku kulkee ohi, metsän reunassa suo, siellä hienostunutta kanervaa ja pehmeää suovillaa, johon painaa pää ja nukahtaa, kunhan kaikki niityn maut on maisteltu.

Toinen kääntää selkänsä kuvastinmaailmalle, ei jaksa unelmoida, sillä se on enimmäkseen realisti ja hiukan levoton, yrittää hypätä sänkyynkin aina, kun silmä välttää. Isänpäivänä pääsi, kun ei mitään kysellyt, loikkasi vain arkailematta, onhan se sentään yhdentoista pupun isäukko, suurperheellinen, vaikka lapset ovatkin kaikki jo maailmalla. Siinä se lekotteli keskellä sänkyä, painoi päänsä pussilakanaan, jossa puut kasvoivat vankkoina ja lehtevinä, tuuli tuoksui suvelta, haaveili hiukan lisää, sittenkin.

Jospa pääsisi taas vapaaksi, hyppelisi metsään, rouskisi varpuja, kulkisi puron reunaa vastavirtaan, päätyisi palstalle jyrsimään omenapuun runkoja ja marjapensaita, kävisi vesirotan luona snapsilla, se on vieraanvarainen ystävä, mutta hiukan liian touhukas, vaan jaksaisikohan sitä, haluaisiko vaimo kuitenkin mukaan, mitä odotuksia sillä olisi, pitäisi huomioida, pysähtyä tuon tuosta havainnoimaan joka rasahdusta, vakuutella ettei mitään metsänpeittoa ole olemassakaan, sitten pitäisi vielä nuolla hellästi ja uupumatta sen nenänvartta, otsaa ja korvia, lopulta tokaista, että jospa nyt vihdoin jatkettaisiin matkaa, annetaan metsän tuoksun tarttua, sehän on hyvä suoja. Olisihan se aikamoista. Eikä siitä vesirotastakaan tiedä, motkottaa aina myyristä, variksistakin valittaa. Vaikka pitäähän senkin saada purkaa mieltä. Niin yksin kun asustaa siellä ojallaan. Palstat eivät kukoista, kaikki ympärillä on kuihtunutta, viljelijät kadonneet, joku käy ruokkimassa pikkulintuja, mutta vesirottaa ei muista kukaan, tällainen kaamoskin riesana.

Jospa makaisi tässä vain odottamassa vegeaamiaista ja kupillista kahvia, vaikka tuskin ne tajuavat mitään tuoda, kohkaavat vain omia juhliaan. Omat pupusetkin ovat unohtaneet jo isänsä, vaikka pitää myöntää, että aika poissaoleva vanhempi tuli oltua, tosin vastentahtoisesti. Vaimo sai nauttia lapsista koko sen ajan, kun täällä asuivat, isä ei. Ihmiset eivät päästäneet lähellekään poikasia, salpasivat ukkokanin vankilaan. Kaltereiden takaa sai hiukan haistella omia pikku pilttejä, semmoista julmuutta, ei päässyt syntymään kiintymysvanhemmuutta, kun varhainen vuorovaikutus estettiin noin vulgäärillä tavalla, vaikka syytönhän minä olin, kaikkeen. Sen myönnän, että uskonnonkirjan kannet söin, silloin harmitti, annoin mennä vain, niin herkulliset värit, hiukan maistoin sähköjohtoja, kun erehdyin luulemaan niitä mustaviinimarjan juuriksi, ja Aku Ankkoja aion ahmia jatkossakin, mitäs jättävät niitä lattialle.

Silti pitää olla kiitollinen, ihmiset sentään hakivat pois sieltä orpokodista ja valitsivat omakseen, vaikka olisihan siellä ollut se harmaa vanhapoikakin, taisi olla masentunut. Hidas köntys, korvat lurpattivat silmien edessä, ei paljon puhellut, mitä mahtaa sillekin raukalle kuulua. Minun kyllä kelpaa, on kohtuullinen täysylläpito, vaimonkin sain, öisin pistämme usein tanssiksi silkasta olemassaolon riemusta. Illoista minä erityisesti pidän täällä, kun ihmiset rauhoittuvat alituiselta kohkaaamiseltaan ja kiipeävät yläkertaan, tuovat  yleensä vielä hiukopalaksi omenaa tai porkkanaa, joku soittaa kitaraa ja toinen lukee ääneen kirjoja. Ne Eila Jaatisen Reppuli-kirjat olivat kovasti mieleeni, piti ihan tulla sängyn alta aina kuuntelemaan, sellainen sympaattinen, mutta luonteikas löytökoira, meissä on paljon samaa.

Jos minä jotakin saisin toivoa, niin voisivat alkaa uudestaan lukea niitä Ruusuvuoren (kyllä on kirjailijalla herkullinen nimi!) Topi tarhakäärmeitä, silloin heittelisin pyytämättä iloloikkia, semmoista tekstiä en muista koskaan ennen kuulleeni. Vaimo kysyi, haaveilenko minä ihan erilaisesta siipasta, Topilla kun on se Leena, lehtisammakko, että pedoiksiko tässä olisi toinen toiselle ruvettava, olisiko se jotenkin intohimoisempaa. Sellaisia se saa aina päähänsä, kun haluaa jotakin pientä draamaa, nappaa salaatinlehden suustani, että saisi varmasti vastauksen, mutta rauhoittuu kyllä, kun menen sen viereen, sanon että minun silmiini hän on melkoinen herkkupala, vaikka kaneja molemmat ollemmekin, sitten aikani hellin, lopulta lupaan Pariisin matkan, kun kerran Topi ja Leenakin kävivät, vaikka eihän sinne uskalla mennä, päätyisimme lautaselle molemmat.

Mutta pitäähän kanin saada haaveilla, ei se ihmisellekään huonoa tee.

 

Välipäivien parhaat

Olemme lukeneet ääneen tarinoita kirjasta Majatalo ja muita kauhutarinoita. Minä olen omina hetkinäni syventynyt kauan toivomaani Samuli Paulaharjun Syntymä, lapsuus, kuolema –teokseen. Yhdessä katsoimme kauniin ja puhuttelevan Viisi vuodenaikaa–elokuvan (traileri täällä), esikoinen kertoi mitä on koulussa oppinut buddhalaisuudesta ja samsarasta. Löysin googlella saman nimisen elokuvan, jota tosin ei taida saada käsiin ihan helposti.

Teimme metsäretken. Järvi nukkui ohuen kalvon alla, virtaukset kuin polkuja. Vesi putoili oksilta tiukuina. Meillä oli eväät, kahvia, kaakaota ja joulutorttuja. Tutkimme talon raunioita, tytär onki luumuhillolla lipeäkaloja.

Sähkökatkos käväisi vieraana, tosin vain tunnin tunnelmapalana, emme palelleet, pelänneet emmekä jääneet mitään vaille. Jääkaapissa odotti aiemmin päivällä tehty kanasalaatti. Meitä istui ruokapöydässä monta, oli kynttilöitä koko pöydän pituudelta ja kuohuviiniäkin lasilliset. Lapset hiipivät hämärän turvin suklaavarkaisiin, ei ollut sähkölaitteiden tuomaa meteliä, näimme taivaan tähdet. Yksi loman kohokohtia.

Lokakuu

Metsäretkiä, tyhjentyneitä eväskoreja, täyttyneitä sienikoreja. Itsetehtyä suppilovahverokeittoa, pitkään hautunutta puolukkaista ruispuuroa, vettyvää pyykkiä narulla, siivouspäiviä, ruotsin sanoja, enkun sanoja, ympäristöoppia, suunnitelmia vaatehuoneen kesyttämiseksi, aamuväsymystä, syysloman odotusta, kirjoittamista aamusta iltaan, katkonaisia unia ja pieni neiti, jolla on nyt korvissaan kauan odotetut korut, koruissa merenkulkijoiden onnenkivi.

Kaikki väki nukkuu eli kuinka elellä ihan tavallista elämää, vaikka Bo Carpelanin kirja odottaa

Olen yrittänyt pakottaa itseni vapaapäiviin ja lomailla kirjoittamisesta. Lauantaiaamuna voi herättyä kirjoittaa muistikirjaan jokusen sivun, sitten sulkea kannet ja elellä ihan tavallista elämää, luksustellakin hiukan: kulkea metsässä lasten, miehen ja eväiden kanssa, tervehtiä vastaantulevia retkeilijöitä reipashenkisesti, sytyttää nuotiota, juoda kiireettä jo hiukan haaleaa termarikahvia, löytää kalliosta kivinen istuin johon asettua, nojata maisemaan.

Olen rauhassa saanut istua ja tuijottaa järveä (mieli on pyöritellyt omaa ideamyllyään, mutta en tunnusta kyselijöille mitään, minä olen nyt luonnossa ja rentoudun, osaan painaa saappaan alta pyrkivät ajatukset matalaksi pelkällä tahdonvoimalla). Kotipihassa olen kerännyt ämpäreittäin aroniaa, ihanan suuria marjoja, kourallisen saa kun vain ojentaa käden. Olen googlannut mehu- ja hillo-ohjeita, pessyt pulloja. Illalla vaipunut keho raukeana sänkyyn.

-- mutta mitä tekee mieli? Ei suostu lepäämään, ei. Olenhan yöihminen. No, nyt kun olen riisunut saappaat jalasta ja makaan paljain jaloin, ne kaikki päivällä vaiennetut ryntäävät joukolla sängyn viereen. On pyöriteltävä hiljaisissa hämärissä ideoita ja velvollisuuksia, analysoitava ja spekuloitava. Minä sotken sitä massaa kuin viinirypäleitä. Tirskuu ja roiskuu. Ja taas uusi lapiollinen rahisevaa soraa siihen seokseen. Laihaa litkua on, monta lapiollista tarvitaan, sementtiä myös, ehkä aroniaakin pari saavillista, saadaan edes kaunis väri. Onko jotakin unohtunut? Mitä kaikkea on kesken? Entä jos... Nuku ja näe levollisia unia! Vedä peittoa ylemmäs, katoa sen syövereihin, katoa! Vedän ja piileskelen, ei auta. Pohditaan kaikki, paloitellaan pieneksi, nielaistaan pois, yskitään soraa ja sappikiviä, yritetään olla tukehtumatta. Hengitetään rauhallisesti, tyhjennetään mieli. Helppoa. Katso nyt, kaikki väki nukkuu.

Mutta Bo Carpelanin viimeinen teos Lehtiä syksyn arkistosta tuli. Kesti vuorokauden avata paketti. En tukehtunut, mutta haukoin henkeä, sydän oli pysähtyä. Pitelin käsissäni, olo oli kuin rakastuneella. Aarre se on. En tiedä, mistä saan riittävän pyhän hetken lukea sitä, minne kadota tuon kirjan kanssa.

‎"Maan pehmeää ihoa vasten minä soin"

Olen käynyt lapsuusseudulla, astunut hurmaavaan puutalokortteliin, tavannut serkkuja, jutellut aamuyöhön, menettänyt ääneni puhumisesta, potenut flunssaa, saanut piristykseksi ystävältä luettavaa ja suklaata, katsellut hömppää, kaivannut viimevuotista metsää.

Vapaapäivä

Teen järvenrantakävelyn. Vesi on matalalla, ahvenilla hyvä olla, aurinko paistaa kirkkaaseen veteen, vesikasvien varjoja, haukea ei missään. Suo tuoksuu, poski on lämmin, joku kulkee ihan vieressä ja kuuntelee, kun mietin ääneen.

Kirjoittaa ei tarvitse joka päivä, se on vaikea oppia. Saa pitää joskus vapaata, suunnitella minkä elokuvan heijastaisi elokuun yöhön lakanalle, pohtia ripustaisimmeko kankaan kahden puun väliin, katsoisimmeko elokuvaa vai metsää.

Purppurainen päivä

Uuden vuoden ensimmäisenä päivänä nukuimme pitkään. Iltapäivällä otimme naapurista tytön ja omistamme kaksi sekä pulkat, luistimet ja repun ja lähdimme vanhan kodin maisemiin. Minun on ollut sinne viime aikoina ikävä, vaikka oli ahtaampaa, kodin pohjaratkaisu oli kummallinen käytävä tai junavaunu, ei ollut omaa pihaa ja talo taisi olla sairas, piti minua kaksi kertaa vuodessa poskiontelotulehduksissa. Mutta oli heterogeenisempi naapurusto, vanhempi pihapiiri, ei kuulunut autojen huminaa. Pyykkitupaakin olen alkanut kaivata ja kellaria, kerrostaloasumista. Sitä aiemmasta kodista kaipaan yleistä saunaa, sitä että piti koko viikko odottaa tiettyä kellon lyömää, että pääsisi kävelemään pihan poikki naapuritalon kellariin saunomaan, saunan jälkeen juomaan pukuhuoneeseen pullollisen vihreää Smurffi-limsaa.

Laskimme pulkalla, sitten luistelimme. Ihana pieni kenttä metsän keskellä, korkeat vanhat puut kohosivat holveiksi yllemme, alkoi hämärtää ja sataa lunta, sininen hetki. Joimme kuumaa kaakaota, kuuntelimme metsän huminaa. Se sama metsä ulottuu tämän kodin viereen, alkaa tuosta ikkunoiden alta eikä ole kuitenkaan sama. En ole löytänyt karvarouskuja. En ole juossut tästä metsästä lasten kanssa kesken marjareissun rankkasadetta karkuun, kastunut alusvaatteita myöten, en ole käynyt halaamassa näitä puita, kun oli voimat loppua esikoisen vaikeiden ruoka-allergioiden kanssa. Ei minusta täällä tullut äitiä.

Ei tästä tullut sellaista kuin piti. Iloista aniliininpunaista, tuli hiukan purppura, enemmän auringonlasku kuin -nousu. Minussa asuu melankolia, on aina asunut, iän myötä se on tiiviimmin matkassa, olen jo aika tottunut, en hätistele pois.

J.K. Kuvissa tyttären puuhia. Yläkuvan värit punajuurivettä ja hiiltä. Alimmaisessa kuvassa kirppis, jota hän leikkii päivittäin.

Tänä jouluna

Äitini saapui viettämään aattoa kanssamme. Ei ollut astman takia nukkunut moneen yöhön, katseli hiukan sivusta kohkaamistamme, taisi väsyä räväkkään elämänmenoomme. Lapsilla oli melkoinen jouluhepuli. Hajosi yksi lamppu ja yhdet jouluvalot, pikkusiskosta oli päästä ilmat pihalle, ei ollut mieli niin hyvä, lämmin hellä. Mutta olimmepa kaikki yhdessä.

Ruoka oli hyvää, kinkku ei tänä vuonna minulle maistunut. Mutta lanttulaatikko oli makoisaa ja juusto ja rosolli, suklaa ja Väinämöisen napit. Kävin lasten kanssa metsäpurolla hakemassa löylyvettä, hyvää teki tallustaa hyisessä maailmassa, kuunnella tuulta ja rapinoita, lumen putoilua oksilta, katsella jälkiä, pitää kädestä kiinni. Jonnekin unohtui lasten torailumieli, ehkä äidin hääräilystä vapautunut, keskittynyt läsnäolo rauhoitti, metsä myös, niin kuin aina. Puro oli jäässä, varistelimme kuusien yltä lunta ämpäriin, sai hiljalleen sulaa, ei ollut kiire saunaan. Tontulle vietiin omena ja kynttilä, tytär kirjoitti kirjeen. Sillä välin oli pukki käväissyt.

Lapsille parasta joulussa oli koko perheen lahjana tulleen soittimen pakkauslaatikko, pienen ihmisen kokoinen. Sinne kasattiin tyynyjä, peittoja ja pehmolelut. Saksilla nakerrettiin ikkunoita ja sitten makasivat kukin vuorollaan uudessa talossaan, kaksi muuta ojenteli ikkunaluukusta ruokaa ja juomaa.

Joulupäivä ja tapaninpäivä pötköteltiin. Vietin hienoja hetkiä Edward Goreyn Elefanttitalossa, huumaannuin kaikesta lukemastani ja näkemästäni. Sitten siirryin Kaarina Davisin pariin ja hyppäsin Irti oravanpyörästä. Kiitos hyvistä lukuvinkeistä Lumikolle ja Pellon pientareelle.

J.K. Olen nukkunut sikeästi ja pitkään, nähnyt unia matkoista ulkomaille. Nyt jouluna ostin postimerkkejä Italiassa ja istuin miehen vieressä autossa Ranskassa. Näitä ulkomaanunia on nyt paljon, minulle hyvin tavatonta. Mietin, mitä ne kertovat.

Musiikkimaisemassa

Taivas on suloisen sininen. On ikävä aikoja, kun pojat olivat vauvoja. Tänään kuljen tällaisissa maisemissa: