Talvesta kevääksi. Kirjoittamista, kuolemaa, koronaa, kaipausta, katoavaisuutta. Maat ja taivaat. Ja aina kaiken ylle piirtyy toivo, lupaus valosta, vehreästä, kesästä, jatkuvuudesta.

Eräänä aamuna pihalla liukastellessani kuulin, että järvi köhi. Päätin lähteä tapaamaan ystäväämme muusan kanssa. Oli liukasta, jäällä latuja, railoja ja vettä, hiihtelijöitä ja kävelijöitä, koiria ja ihmisiä, maiseman yllä siiveniskuja, rantapuissa linnunlaulua, metsän takana moottoritieliikenteen taukoamaton kohina.

Kuljimme rannan reunaa, aina uusi kaarros, tällä järvellä on mutkikas luonne. Vihdoin erään koivun alta löysin ystävämme, se loikoi kylkiluurankasillaan auringon röntgenissä kumea yskä vaivanaan.
"Helmikuussa noin vähissä vaatteissa! Sinä tarvitset paksun jääpalttoon ja lumihuivin kaulaan, mutta avuttomiahan me olemme. Hoidetaan siis pelkkiä oireita. Suovettä yskänlääkkeeksi ja osmankäämipiippu keuhkoputkia laajentamaan", huokaisi röntgenkuvat katsonut radiologi Ranta kyllästyneenä, sillä hänellä oli näitä ilmastonmuutospotilaita nyt aivan liikaa.

Katseltu kevätsadetta, peltoja ja puiden latvoja, kasvettu valossa, nypitty takiaisia turkista ja höyhenistä, oltu lintuja.

 

"- Luulen että pystyn kuvittelemaan, millainen lampi on, kun se ei ole jäässä, Harriet sanoi.
- Sateella täällä on kaikkein kauneinta, vastasin.
- Onkohan mitään kauniimpaa kuin hiljainen ruotsalainen kesäsade? Muissa maissa on ihmeellisiä rakennuksia tai huikeita vuorenhuippuja ja rotkoja. Meillä on kesäsade.
- Hiljaisuus.

(--)

- Kaupungeissa ei enää näe tähtiä. Siksi asun täällä. Kaupungissa asuessani kaipasin pimeyttä ja hiljaisuutta mutta ennen kaikkea tähtien loistetta. En ymmärrä miksei kukaan ole tajunnut, että tässä maassa on upeat luonnonvarat, jotka vain odottavat käyttöönottoa. Kuka myy hiljaisuutta niin kuin metsää tai malmia?

Ymmärsin mitä hän tarkoitti. Hiljaisuus, tähtitaivas ja ehkä myös yksinäisyys eivät välttämättä enää ole kaikkien saatavilla."

(Henning Mankell: Italialaiset kengät. Suom. Laura Jänisniemi. Otava 2007, 125-126 ja 153-154.)

Olen lukenut ylläolevaa romaania viikonloppuisin, jolloin yritän pitää jonkinlaista taukoa omasta kirjoittamisestani. Sain lukuvinkin eräältä lukijalta (kiitos, en olisi itse löytänyt tätä!), jolle oli tullut Kohina-romaanistani mieleen Mankellin Italialaiset kengät. Kyllä, näissä on samoja aineksia. Lukijana minuun vetoavat tässäkin kirjassa muistot, elämänkaaren ja maiseman pohdiskelu, verkkaisuus, saarimiljöö, roadtrip, melankolia, kuolema, yksinäisyys. Tässä vielä yksi näyte:

"(--) tuntui kuin olisin kuljeskellut ulkosaarella, kun kävelin hiljaisessa kylässä. Ikkunoista lankesi lumeen television sininen valo, toisinaan ulos tunkeutui äänikin, joka ikkunasta sirpaleita eri ohjelmasta. Kuvittelin yksinäisyyden sellaiseksi, että ihmiset vain poikkeustapauksissa katselivat samaa ohjelmaa. Sukupolvet tai perheet hautautuivat iltaisin eri maailmoihin, jotka heijastettiin eri satelliiteista." (emt. 114-115.)

En ole lukenut Mankellilta aiemmin mitään. Tv-sarjasta Wallander pidin, etenkin loppujaksoista (täysin subjektiivisista, koskettavista syistä). Lastenkirjahyllyssämme ovat Mankellin kirjat Tähtiin karkaava koira ja Pyryssä nukkuva poika, jotka olen ollut aikeissa lukea, niiden aika voisi olla nyt. Sarjaan kuuluvat myös itsenäiset osat Varjot kasvavat hämärässä ja Matka maailman ääriin, ne pitää hankkia jostakin omaksi.

P.S.
Minulla on näemmä kirjaston varauksessa Mankellin Juoksuhiekka (suom. Tuula Kojo, Otava 2015). En muistanut, en muista sitäkään, keneltä sain tuohon vinkin.

Tärkeintä on valo, väri ja maisema

 

Kuvataitelija, graafikko, professori Lennart Segerstråle:
"Jokin minussa liittyy hyvin yhteen luontoon. Vuoden valoisan jakson palatessa jätän tavallisesti vaativammat sommittelutyöt lepäämään ja hakeudun luonnon helmaan. -- Tavoitteenani on uudistaa ja virkistää väriaistia, koska pitkän talven aikana helposti menettää hienoimmat vivahteet. En lähde töissäni aiheesta, sehän on usein jo tuttu. Tärkeintä on valo ja värit. Tunnen, että saan kaipaamaani uudistusta tutkimalla niiden rakenteita ja koostumusta kevään taittuessa kesään." 

Ekopsykologi Kirsi Salonen:
"Luonto on ihmisen ensimmäinen terapeutti. -- Toisista ihmisistäkin voi saada voimaa, mutta ihmiset tuottavat myös pettymyksiä. Luonto ei koskaan sano, että mulla on nyt kiire."

Metsä­te­ra­peutti Jaana Korkiamäki-Villanen:
"Metsässä ihminen riittää ja kelpaa sellaisena kun on, eikä keneltäkään vaadita mitään."