Aloittelemme lasten kesälomaa. Yksi on taas sairaana. Teen hänelle ison kattilallisen lohtukeittoa. Paloittelen inkivääriä, valkosipulia, chiliä, porkkanaa, perunaa, paistan joukkoon kanaa ja sipulia. Annan väriksi kurkumaa, lasken kauhallisen lautaselleen, loitsin mielessäni pahan taudin pois.
Tuli kesä taas. Aamulla avasin parvekkeen oven, sain sisälle lauseita ja linnunlaulua. En voisi enempää toivoakaan. Olen saanut kesäkurpitsat ja koristekrassit nousemaan mullastaan. Ulkoilutan niitä nyt päivittäin. Pihassa omenapuut kukkivat, samoin pikkutalviot, terhakka laventeli löytyi oreganon seasta, luulin ettei se kestä talvea. Maahan tökätty kaupan persilijapurkki tekee uutta vihreää. Palstalle emme ole päässeet, ehkä helatorstaina. Olen onnellinen kaikesta vähästä maasta, jossa saan kuokkia, mikromaailmoista joita löydän vihreän alta.
tiistai 31. toukokuuta 2011
maanantai 30. toukokuuta 2011
Reposaari ja Ryysyranta
Käyty Reposaaressa, astuttu pitsirakennukseen, vietetty syntymäpäivät, ihailtu sadetta, tuulta, aaltoja, kuminaa ja pauhua, ulvottu ja hypitty, lääkitty lapsia, etsitty elikoita, ajateltu Kiannon Ryysyrantaa, päästy syliin ja sylistä pois.
torstai 26. toukokuuta 2011
"-- jos lähtee siitä edellytyksestä, että sanat ylipäätään ovat turhia..."
"Sillä yöt olivat jo aivan valoisat ja järven pinta oli öisin kuvastimentyyni ja kaislat kohosivat matalissa rannoissa notkeina ja vihreinä, eikä enää ollut suurta eroa yön ja päivän välillä, vaan yöt ja päivät hehkui työni hiljainen kuume minussa ja kirjoitin paljon sanoja valkoiseen, pehmeään paperiin. Tosin kirjoitin varmaan myös paljon turhia sanoja, mutta jos lähtee siitä edellytyksestä, että sanat ylipäätään ovat turhia ja kirjoittaminen turhaa, silloin on paras luopua kirjoittamisesta ja pysyä ikänsä naulakauppiaana. Eikä tämä suinkaan ole hulluin ratkaisu, sillä naulakauppiaana ihminen säästyy monelta surulta ja pettymykseltä, myös tuskalta ja ikävältä hän säästyy, eikä hänen tarvitse kokea nöyryytyksiä tai olla ikuisesti tyytymätön itseensä ja alinomaisessa riidassa sydämensä ja ruumiinsa kanssa, vaan hän viettää tyyntä ja kylläistä elämää, nimenomaan jos pystyy valmistamaan myös ruumisarkunnauloja."
Mika Waltari: Neljän päivänlaskua (WSOY. Seitsemäs painos, 2003, 54-55.)
Tytär kuumeessa, puhuu unissaan, aamulla toivoo että luen hänelle ääneen. Jossakin siinä välissä luen itsekseni Waltarin hulvatonta teosta kirjoittamisen ja rakastamisen vaikeudesta. Humoristinen, herkkä ja syvä. Sijoitan tämän kirjoja kirjoittamisesta -kategoriassani korkealle, Marguerite Duras'n Kirjoitan-teoksen rinnalle.
Mika Waltari: Neljän päivänlaskua (WSOY. Seitsemäs painos, 2003, 54-55.)
Tytär kuumeessa, puhuu unissaan, aamulla toivoo että luen hänelle ääneen. Jossakin siinä välissä luen itsekseni Waltarin hulvatonta teosta kirjoittamisen ja rakastamisen vaikeudesta. Humoristinen, herkkä ja syvä. Sijoitan tämän kirjoja kirjoittamisesta -kategoriassani korkealle, Marguerite Duras'n Kirjoitan-teoksen rinnalle.
keskiviikko 25. toukokuuta 2011
Rimpsuvarjon alle
Päivät ovat täysiä. Olen ollut väsynyt, äreä ja kyllästynyt oksennustauteihin, mutta kirjoitin novellin valmiiksi. Iloitsen siitä! Tytär toivoi iltapäiväksi sadetta. Lupasin, että kotoa lähtiessäni otan mukaan hänen rimpsuilla koristellun sateenvarjonsa. Siitä töröttää yksi piikki. Se häiritsee minua, häntä ei haittaa.
keskiviikko 18. toukokuuta 2011
Muistiin saksittuja päiviä
Mies leikkasi hiukseni, varovasti saksi. Hän suhtautuu minuun joskus sillä tavalla, pelkää rikkovansa, niskatkin hieroo varovaisemmin kuin lapset, sormenpäillä, vaikka olen niin jumissa että kunnolla voisi moukaroida. Olen kovempi kuin hän, tosin saan herkästi mustelmia. Niitä ilmestyy aina jostakin, jopa silloin kun melkein kävelen päin tai joku minua. Valtavia purkautumia, ihon alaisia lätäköitä, mustaa jäätä.
Lapset ovat pudonneet taas puroon, nähneet ravun ja roikottaneet sammakkoa kainaloista, yksi heistä kertoi tunteneensa sen kylkiluut. Viihdyimme pellolla monta tuntia, silloin oli kuuma, vedimme pitkiä viileitä savihansikkaita käsiimme, monta krakleeraavaa kerrosta. Mies pani perunat maahan, minä luovutin raparperin nyt suosiolla muurahaisille, pitäkööt pidot, herkutelkoot kunnolla, en aio mennä heidän juhliinsa kuokkimaan.
On ollut hääpäivä, työpäivä, hellepäivä, ukkospäivä, monta oksennustautipäivää, lukuisat siivous- ja pyykkipäivät. Tulee kevätjuhlapäivä, kastepäivä, niiden välissä linnunlauluiset aamuyöt. Oli lämmintä ja valoisaa, iho ehti elpyä, minä myös sen sisällä, kaikki hengitti, minuus, iho, ajatukset. Nyt on satanut, luonto kaipasi sitä, minä kuuntelin raikkaassa ilmassa leijuvia lintuja, palstalla määkimistä ja kukuntaa, kotipihassa viserrystä ja kujertelua (tekisi mieli heittää ikkunasta ilmaan kaikki irralliset paperit, jätän niitä lojumaan, pöly pinttyy kiinni, vie yhä enemmän tilaa, me hengitämme, yskimme ja aivastelemme tomua ja sanoja). Kotipihassa kevätesikot ja tarhakylmänkukat lopettavat kukintaansa, unikoissa, herukoissa ja omenapuissa on nuppuja, pionit ja raparperi ovat kasvattaaneet vartta, muurahaiset eivät ole tänne löytäneet, oregano kasvaa jo mättäinä ja on levinnyt kukkapenkkiin, saa täyttää koloset, kunhan ei tukahduta. Seuraan tätä kaikkea. Voin hyvin, nukun liian vähän, mutta kohtalaisen sikeästi. En laske tähän nyt heräilyjä, joita aiheuttaa se, että pitäisi pian päättää enkä osaa, puntaroin turhaan, ei tule vastausta -- vaikkei ole kai isosta asiasta kysymys, olen vain niin kummallinen, koen asiat toisin, vaalin työrauhaani ja tilaani. Heräily aiheuttaa pientä kireyttä, pieni kireys vaikuttaa kirjoittamiseen, kirjoittamattomuus vaikuttaa minuun... Pitäisi olla ikioma Petri Tamminen tässä rinnalla sanomassa, että normaalia se on, ole just sellainen kuin olet.
maanantai 16. toukokuuta 2011
Aamu-unisen pienviljelijän lintuhavainto
Pienviljelijät viettivät viikonloppua palstalla. Tuuli lennätti leijaa, käsi viskoi kanankakkaa ja uutta multaa. Välillä pidettiin tauko ja syötiin eväitä. Kuulimme käen kukkuvan. Lars Sund kirjoittaa teoksessaan Aamu-unisen lintubongarin tunnustukset (2011, suom. Jaana Nikula):
"Kuulen vuoden ensimmäisen käen kukkuvan sumussa Vendeljärven yllä. -- Ja sumu kohoaa äkkiä, kuin näkymättömien taljojen nostamana. Hellittämättömästä tähystelystä huolimatta en näe käkeä. Se jää aavelinnuksi. Se vaikenee kun ilma viimein kirkastuu ja paljastaa järven telkkineen, isokoskeloineen ja laulujoutsenineen, jotka lepäävät tyynellä pinnalla kuin koristeet kiillotetulla ruokasalinpöydällä. -- Ruokokerttunen kohoaa nopeaan soidinlentoon, näen kiikarilla miten pieni lintu kaikkineen aivan vapisee sisäisen laulunhalun paineesta joka on saatava ilmoille ennen kuin se vajoaa alaspäin ja häviää ruovikkoon. -- Ja kaikki on näkymättömän käen ansiota: se karkotti sumun kukunnallaan ja pelasti lintuaamuni Vendeljärvellä." (emt., 18-19.)
"Kuulen vuoden ensimmäisen käen kukkuvan sumussa Vendeljärven yllä. -- Ja sumu kohoaa äkkiä, kuin näkymättömien taljojen nostamana. Hellittämättömästä tähystelystä huolimatta en näe käkeä. Se jää aavelinnuksi. Se vaikenee kun ilma viimein kirkastuu ja paljastaa järven telkkineen, isokoskeloineen ja laulujoutsenineen, jotka lepäävät tyynellä pinnalla kuin koristeet kiillotetulla ruokasalinpöydällä. -- Ruokokerttunen kohoaa nopeaan soidinlentoon, näen kiikarilla miten pieni lintu kaikkineen aivan vapisee sisäisen laulunhalun paineesta joka on saatava ilmoille ennen kuin se vajoaa alaspäin ja häviää ruovikkoon. -- Ja kaikki on näkymättömän käen ansiota: se karkotti sumun kukunnallaan ja pelasti lintuaamuni Vendeljärvellä." (emt., 18-19.)
torstai 12. toukokuuta 2011
Päivä Helsingissä
Junailin Helsinkiin työn merkeissä. Kaunis toukokuinen päivä. Nappasin muistikirjaani satunnaisia keskustelun pätkiä mahdollista käyttöä varten, uudet kengät eivät hiertäneet, istuin salaatilla vanhojen eleganttien rouvien kanssa, katselin kuinka he punasivat huolellisesti huulensa, mietin millaisia elämiä ovat nähneet, sitten muistelin tätejäni, jotka eivät koskaan lähteneet kaupungille huulipunatta ja ihmettelivät, kun minä kävin teatterissa farkuissa, tilaisuuksiin pitää pukeutua, istuin hetken puistossa, kirjoitin kortin kouluaikaiselle ystävälle, siirryin kivirakennukseen pohtimaan ja arvottamaan tekstejä, mietin lukutapoja, kuulin sivumennen jotakin ennakkoa omista teksteistäni, tapasin kiinnostavia ihmisiä. Kotiinviemiseksi, hää- ja syntymäpäivälahjaksi poimin Waltarin hulvattoman hauskan Neljä päivänlaskua -teoksen, josta luultavasti innostun kertomaan myöhemmin lisää, ja Lars Sundin Aamu-unisen lintubongarin tunnustukset, hieno kirja sekin, lintujen äänet on kuvitettu synestesian avulla!
perjantai 6. toukokuuta 2011
Alasti ja suojassa
Olen lukenut muiden tekstejä, sitten omia. Lyhyttä ja pitkää. Jotakin on lähtenyt matkaan, oli vain pakko, vaikka en ole ihan varma. Tänne on saapunut myös postia, hyvin ilahduttavaa. Olin heittää pois, luulin mainoskuoreksi. Miten sellaisenkin oli unohtanut? Oli pakko tarkistella, totta se oli. Kaikki järjestyy. Turhaan ihminen murehtii -- ja epäilee, alati vain epäilee, ajattelee että ehkä kaikki oli erehdystä tai unta, vaikka on yhä se merkillinen tyyneys, jota ei voi mitenkään käsittää.
Olen miettinyt kasvamista. Tuntuu, että olen kirjoittajana - uskallanko sanoa kirjailijana, miten siihen suhtautuu yhä jotenkin arasti - päässyt isoja harppauksia eteenpäin. Oppinut näkemään omia karikoita, sen ohessa vainunnut sen, mikä on eniten minua. Se on paljon, sillä koen että kyllä ihminen on myös itselleen ikuinen mysteeri. Kirjoittamisesta sanon, etten tiedä merkityksellisempää, sukeltamista se on. Kirkas vesi, syvä pohja, suodattunutta valoa, ei häikäise mutta näyttää kaiken, lujat virtaukset, pinnistelemätön ja riisuttu, paljas ja selkeä olemassaolo, alasti ja suojassa. Tämä minä olen, minun ääriviivani tuossa hiekassa, minun paikkani. Asetun siihen makaamaan, irtaudun ja palaan takaisin. Kevyt, luonnollinen, pakoton olemassaolo.
J.K. Blogiini on tultu näemmä etsimään myös alastonkuvia. Tässä yksi arkistoistani, olkaa hyvät.
J.K. Blogiini on tultu näemmä etsimään myös alastonkuvia. Tässä yksi arkistoistani, olkaa hyvät.
torstai 5. toukokuuta 2011
Torstaina Lauantain toivotut
Kävin kaupungilla, tapasin pitkästä aikaa ystävää. Sain kotiinviemisiksi pullollisen itsetehtyä mehua. Söimme auringonpaisteessa sitruunasorbetit, kahlasimme syviin vesiin, siilasimme ja suodatimme. Löytyi katinkultaa, pyöränromua, vettyneitä kirjoja, parittomia kenkiä, vanha radio, niin raskaita kiviä ettemme pystyneet siirtämään edes yhdessä, piti antaa olla, hyväksyä. Nyt hyräilen (Lauantain toivottuja), oli hyvä päivä.
tiistai 3. toukokuuta 2011
Epämieluisia vieraita
Viime viikolla saattelimme taudit matkaan, pakkasimme pienet laukut, hyvin varustelimme: silitettyjä kangasnenäliinapinoja, pieniä ruskeita pulloja, niissä eukalyptusta ja mentholia. Silti tulivat takaisin, eivät pihaa kauemmas lähteneet, surkeita matkamiehiä. Silmät, korvat ja kurkku. Virus ja bakteeri. Siellä ne nyt seisoskelevat eteisessä vaivaantuneina, kakistelevat kurkkuaan, katselevat kapsäkit kainalossa seiniä, lasten piirustuksia, pölyä katon rajassa. Odottavat että tytär ja minä ojentaisimme kättä, kyselisimme kuulumisia, tarjoaisimme simaa ja kahvia, valuttaisimme kylpyveden, heittäisimme sekaan viimevuotista laventelia, lämmittäisimme pyyhkeet, antaisimme asettua taloksi taas. Käännämme selän, murisemme, kuiskailemme kitkeriä sanoja. Ei meistä nyt ole, ei hippustakaan vieraanvaraisuutta meissä nyt.
sunnuntai 1. toukokuuta 2011
Kolme maisemaa
Sain Meijerielämän Lumikolta haasteen kertoa kolmen kuvan avulla elämästäni. Kiitos! Valitsin minulle tärkeitä maisemia. Olisi ollut muitakin. Ehkä toisella kertaa.
Tämä maisema on nykyiseltä kotiseudultani, kivenheiton päässä kodistamme. Joskus järveltä kuuluu meille asti kuikan huuto. Olen nähnyt niiden sukeltavan. Täällä olen uinut, hiihtänyt ja pilkkinyt, vetänyt lasta pulkassa, löytänyt karvarouskuja ja mustikoita. Eräällä sienireissulla olin poikien kanssa, rankkasade yllätti. Kotiin päästyämme olimme alusvaatteita myöten märkinä. Se oli hyvä retki, jota olemme usein jälkeenpäin muistelleet.
Miehen kanssa olen istunut pimeänä talviyönä suon reunalla termarikahvin ja kynttilälyhdyn kanssa. Ihana yhteinen hetki.
En ole lenkkeilijöitä (radan kiireinen kiertäminen tuntuu ennalta-annetulta, mieluummin poikkeilen reiteiltä, hidastelen hikoilun sijaan, kuljen omia polkuja, vaikka siinä on eksymisen riski) mutta serkun kanssa kävelin kerran näissä maisemissa kuntoilureitin, sen lenkin aikana käytiin läpi monta kipeää asiaa. Kerran kipu oli konkreettista: kiersin pururadan yksin, jalassa oli upouudet lenkkikengät. Nilkutin kotiin, kantapäissä oli kanamunan kokoiset rakot.
Kuvassa järvi marraskuussa, veden päällä oli hentoa riitettä. Sumu oli lumoava.
Reposaari, aina yhtä kaunista. Avara tila huuhtoo mielen kirkkaaksi, tulee kotiinpaluuolo. Sanoin lapsille, että tänne loppuu maailma, reuna on tuossa. Olen tuonut rannalta kiviä tänne sisämaan kotipihaan. Minulla oli niitä joskus kirjoituspödälläkin. Pitelin kämmenelläni, muistelin rannan ääniä ja tuoksuja. Kasvejakin yritin tuoda, äkkiä kuolivat, eivät pitäneet siitä että ne irrotettiin juuriltaan ja vietiin ihan väärään maaperään.
Palsta, joka on ollut meillä jo monta vuotta tämän ojan rannalla. Olemme kehnoja viljelijöitä, sato on aina niukka, mutta odotettu. Täältä on paljon hyviä muistoja. On paistettu makkaraa, juotu termarikahveja, haettu onkimatoja, levitetty naapurilta ostettua hevosenlantaa, nähty vesirotta, polkupyöräilty kotiin lapsi kyydissä korissa auringonkukkia ja perunoita. Toinen pojistamme putosi kevätkylmään ojaveteen, naapuripalstan mullasta löytyi sängynpääty.
Haastan edelleen kaikki teidät, joilla on mieltymyksiä juuri tiettyihin maisemiin. Mieluusti katson kuvat ja luen niiden tarinat.
Tämä maisema on nykyiseltä kotiseudultani, kivenheiton päässä kodistamme. Joskus järveltä kuuluu meille asti kuikan huuto. Olen nähnyt niiden sukeltavan. Täällä olen uinut, hiihtänyt ja pilkkinyt, vetänyt lasta pulkassa, löytänyt karvarouskuja ja mustikoita. Eräällä sienireissulla olin poikien kanssa, rankkasade yllätti. Kotiin päästyämme olimme alusvaatteita myöten märkinä. Se oli hyvä retki, jota olemme usein jälkeenpäin muistelleet.
Miehen kanssa olen istunut pimeänä talviyönä suon reunalla termarikahvin ja kynttilälyhdyn kanssa. Ihana yhteinen hetki.
En ole lenkkeilijöitä (radan kiireinen kiertäminen tuntuu ennalta-annetulta, mieluummin poikkeilen reiteiltä, hidastelen hikoilun sijaan, kuljen omia polkuja, vaikka siinä on eksymisen riski) mutta serkun kanssa kävelin kerran näissä maisemissa kuntoilureitin, sen lenkin aikana käytiin läpi monta kipeää asiaa. Kerran kipu oli konkreettista: kiersin pururadan yksin, jalassa oli upouudet lenkkikengät. Nilkutin kotiin, kantapäissä oli kanamunan kokoiset rakot.
Kuvassa järvi marraskuussa, veden päällä oli hentoa riitettä. Sumu oli lumoava.
Reposaari, aina yhtä kaunista. Avara tila huuhtoo mielen kirkkaaksi, tulee kotiinpaluuolo. Sanoin lapsille, että tänne loppuu maailma, reuna on tuossa. Olen tuonut rannalta kiviä tänne sisämaan kotipihaan. Minulla oli niitä joskus kirjoituspödälläkin. Pitelin kämmenelläni, muistelin rannan ääniä ja tuoksuja. Kasvejakin yritin tuoda, äkkiä kuolivat, eivät pitäneet siitä että ne irrotettiin juuriltaan ja vietiin ihan väärään maaperään.
Palsta, joka on ollut meillä jo monta vuotta tämän ojan rannalla. Olemme kehnoja viljelijöitä, sato on aina niukka, mutta odotettu. Täältä on paljon hyviä muistoja. On paistettu makkaraa, juotu termarikahveja, haettu onkimatoja, levitetty naapurilta ostettua hevosenlantaa, nähty vesirotta, polkupyöräilty kotiin lapsi kyydissä korissa auringonkukkia ja perunoita. Toinen pojistamme putosi kevätkylmään ojaveteen, naapuripalstan mullasta löytyi sängynpääty.
Haastan edelleen kaikki teidät, joilla on mieltymyksiä juuri tiettyihin maisemiin. Mieluusti katson kuvat ja luen niiden tarinat.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)