Dokumentista otettu kuva täältä.

"Meidän perhe oli erinäisistä syistä jotenkin rikki. Mutta äiti aina sannoo, että me ollaan maasta, jossa aina lauletaan. Ja että sodassa se maa jäi Venäjälle ja että ennää sitä ei ole. Että ollaanko me sitten kotosin niinku tyhjyydestä? 

-- Mie kaipasin koko ajan jonnekin muualle. Mie lentelin eri suuntiin maapallolla. Mutta oikeastaan mie asuin tuulessa. Jotenkin aina oli niinku väärä maa ja lopulta oli niinku väärä aikaki. -- Niin mie sitten taas hyppäsin tuuleen ja lähdin sinne maahan, joka jäi sinne Venäjälle.

-- Perinne on niinku yks rakkauden muoto, ehkä se on just niin. -- että niin kauan, ku on rakkautta niin ko siinä perinteen muodossa, se juoksee yli hautojen, eikä se kuole koskaan."

Miia Tervon hieno dokumentti Santra ja puhuvat puut katsottavissa Yle Areenassa vielä neljä päivää. Evakkosukuisille, kaipaajille, folkloresta kiinnostuneille, puita rakastaville, itseään etsiville, mummoa vailla oleville, juurettomille, pyhän ja yksinkertaisen äärelle haluaville.

Sain yllättävän kutsun kiivetä marraskuiselle ullakolle William Finchin kanssa. Suostuin oitis! Seisoimme suuressa tilassa silmät kiinni, minäkin tunsin  

"-- the soft white flakes of Time falling out of the infinite cold steel sky, silently, softly, feathering the roof and powdering the eaves."

Kerroin hänelle sekä lapsuuteni että unieni ullakoista, ja herra Finch, nyt jo tuttavallisesti Bill, jatkoi vinttipohdintojani aika-aspektilla:

"They're Time Machines, in which old, dim-witted men like me can travel back forty years to a time when it was summer all year round..."  

 ja 

"Its [attic's] very atmosphere is Time. It deals in other years, the cocoons and chrysalises of another age. All the bureau drawers are little coffins where a thousand yesterdays lie in state. Oh, the attic's a dark, friendly place, full of Time, and if you stand in the very center of it, straight and tall, squinting your eyes, and thinking and thinking, and smelling the Past, and putting out your hands to feel of Long Ago,why, it..."

"Asuiko aika siis ullakolla?" kysyin ja avasin vanhan vaatekaapin oven. Rispaantunut olkihattu, musta hautajaismekko ja vaatepuulla syvän vihreä flapper-mekko, onnellisena siitä, että joku löysi sen vihdoin ja nosti valoon. Paljetit loistivat ja helman rimpsut kilahtelivat toisiinsa, olin kuulevinani musiikkia.

"Yes, here was all of Time compressed in a Japanese paper flower. At the touch of memory, everything would unfold into the clear water of the mind, in beautiful blooms, in spring breezes, larger than life. Each of the bureau drawers slid forth, might contain aunts and cousins and grandmamas, ermined in dust. Yes, Time was here. You could feel it breathing, an atmospheric instead of a mechanical clock", raidalliseen takkiin pukeutunut nostalgikko vastasi ja tarjosi lasillisen Sarsaparillaa. Kieltäydyin, aivan kuten Billin vaimo Corakin, kutsusta Hannahanin laiturille syömään simpukkakeittoa. Oli kulunut jo jokunen marraskuun päivä ja minun oli palattava takaisin omaaan todellisuuteeni (presidentinvaaliuutisineen kaikkineen, niillä en tosin häntä vaivannut) mutta lupasin, että vielä me joskus tapaamme tuolla laiturilla ja minä suojaudun Coran silkkisellä päivänvarjolla, jotten aivan häikäistyisi noista nostalgisista kesäpäivistä... (Sitaatit Ray Bradbury: A Scent of Sarsaparilla. Teoksessa A Medicine for Melancholy. 1959.)

P.S.
Joskus päätin, että merkitsen lukupäiväkirjaani, mistä sain kimmokkeen lukea kunkin teoksen. Aina se unohtuu. Usein ihmettelen, miksi kirjastosta on tullut juuri jonkin tietyn teoksen noutoilmoitus. Varaan jatkuvasti kirjoja monenlaisiin tarkoituksiin. Bradburyn mainion novellin löysin ja ullakkoretkelle pääsin etsittyäni käsiini Ritva Hapulin & Sakari Ollitervon Käveleminen ja aika -esseen, joka julkaistiin Historian aikakoneessa. Onnittelukirja Hannu Salmelle -teoksessa. Samasta kirjasta pisti silmiin Jaakko Suomisen Ullakon suitsutus. Se alkaa juuri ylläolevan novellin referoinnilla ja tulkinnalla ja laajenee mainioksi analyysiksi vinteistä, kellareista ja kanakoppi-varastoista. ("Vinteiltä voivat löytyä ne viimeiset tikkaat, joita kapuamalla pääsee kattoluukulle ja sitä kautta katolle: valoon, riemuun, harjalle, rajattomalta vaikuttaavaan aukeaan.") Koko teos esseineen on luettavissa täältä.

Hiljaisuutta katsomassa

Kävimme katsomassa hiljaisuutta 93-vuotiaan kummitätini luona. Tänään sitä oli tarjolla myös kaupungissa.

‎"Maan pehmeää ihoa vasten minä soin"

Olen käynyt lapsuusseudulla, astunut hurmaavaan puutalokortteliin, tavannut serkkuja, jutellut aamuyöhön, menettänyt ääneni puhumisesta, potenut flunssaa, saanut piristykseksi ystävältä luettavaa ja suklaata, katsellut hömppää, kaivannut viimevuotista metsää.

Päivä Helsingissä

Junailin Helsinkiin työn merkeissä. Kaunis toukokuinen päivä. Nappasin muistikirjaani satunnaisia keskustelun pätkiä mahdollista käyttöä varten, uudet kengät eivät hiertäneet, istuin salaatilla vanhojen eleganttien rouvien kanssa, katselin kuinka he punasivat huolellisesti huulensa, mietin millaisia elämiä ovat nähneet, sitten muistelin tätejäni, jotka eivät koskaan lähteneet kaupungille huulipunatta ja ihmettelivät, kun minä kävin teatterissa farkuissa, tilaisuuksiin pitää pukeutua, istuin hetken puistossa, kirjoitin kortin kouluaikaiselle ystävälle, siirryin kivirakennukseen pohtimaan ja arvottamaan tekstejä, mietin lukutapoja, kuulin sivumennen jotakin ennakkoa omista teksteistäni, tapasin kiinnostavia ihmisiä. Kotiinviemiseksi, hää- ja syntymäpäivälahjaksi poimin Waltarin hulvattoman hauskan Neljä päivänlaskua -teoksen, josta luultavasti innostun kertomaan myöhemmin lisää, ja Lars Sundin Aamu-unisen lintubongarin tunnustukset, hieno kirja sekin, lintujen äänet on kuvitettu synestesian avulla!

Pieni toukokuinen työ

Sain pienen työn sanojen parissa. Otin sen riemulla vastaan. Sanatyö on rakasta. Tekisin sellaista mieluusti enemmänkin, kaikenlainen tekstien tarkastelu auttaa omaa kirjoittamista, avartaa, ja jokainen lantti tulee tarpeeseen.

On niin toista saada jokin valmis, selkeä toimeksianto, johon käydä käsiksi, tehdä valmiiksi, kuin mennä opettamaan, loihtia tyhjästä, miettiä mitä poimin, mitä painotan, miten opetan, mitä työskentelytapoja käytän, mitä kaikkia muuttujia pitää huomioida, mikä on minun roolini, mikä heidän, miten vuorovaikutus toimii, miten motivoin, innostuvatko, innostunko minä. Ehkä en osannut olla opettaja. Ainakin vaadin itseltäni ihan liikaa.

Pian on toukokuu. Vappu. En ole vappuihmisiä, mutta mies teki simaa, lapsille puhalletaan ilmapallot ja veli tulee kylään. Aurinko paistaa. Huomasin, että koivuissa on jo silmut.

Muistan, että meillä oli hyvä olla yhdessä

Lännessä syötiin ja naurettiin. Kaikki puhuivat yhtä aikaa. (Häissämme ystäväni erehtyi luulemaan äitini sukua niiksi karjalaisjuurikseni, ei millään uskonut heitä satakuntalaisiksi, kun "kaikki satakuntalaiset on jäyhiä ja hiljasia".) Väiteltiinkin. Äiti tokaisi, että nyt kuuntelette, hän kertoo, miten se asia on, hän muistaa oikein. Yritin selittää, ettei ole kyse siitä eikä mitään oikeaa objektiivista muistoa ole välttämättä olemassakaan, on vain erilaisia subjektiivisia tulkintoja samasta asiasta, nekin värittyvät ja muuntuvat vuosien varrella. -- Tästä on ollut ennenkin puhetta. Äidin isossa sisarusparvessa on monenlaisia versioita yhdessä koetuista, jokainen haluaa pitää kiinni niin omasta muistostaan, sen oikeellisuudesta. Minä olen opetellut olemaan varovainen näissä asioissa, sillä välttää monenlaista turhaa skismaa. Hyvä on kuunnella, pohtia ja tehdä omat tulkinnat. Aina näihin - myös kaikkeen itse koettuun - jää aukkoja, niitä tilkitsee arvailuilla, olettamuksilla, peloilla, toiveilla, unilla, fiktiolla.

Niitty

Seitsemän, seitsemänkymmenen tai yli
kun kerran olet syntynyt lapsena pysyt
ja sinulla on oikeus liukua uneen
pitkin salaista niittyä. Muistat:
ruoho aran jalkapohjan alla pehmeää
aurinko lempeyttään pörröinen
siellä ei tuullut
mitään ei voinut sattua,
jos kaaduit, sinut nostivat kädet
läpi vuosimiljoonien
ja jollet muista sitä niittyä
sinun täytyy luoda se
olla äitisi.
(Solveig von Schoultz 1995, 131.)