Sain yllättävän kutsun kiivetä marraskuiselle ullakolle William Finchin kanssa. Suostuin oitis! Seisoimme suuressa tilassa silmät kiinni, minäkin tunsin
"-- the soft white flakes of Time falling
out of the infinite cold steel sky, silently, softly, feathering the
roof and powdering the eaves."
Kerroin hänelle sekä lapsuuteni että unieni ullakoista, ja herra Finch, nyt jo tuttavallisesti Bill, jatkoi vinttipohdintojani aika-aspektilla:
"They're Time
Machines, in which old, dim-witted men like me can travel back forty
years to a time when it was summer all year round..."
ja
"Its [attic's]
very atmosphere is Time. It deals in other years, the cocoons and
chrysalises of another age. All the bureau drawers are little coffins
where a thousand yesterdays lie in state. Oh, the attic's a dark,
friendly place, full of Time, and if you stand in the very center of it,
straight and tall, squinting your eyes, and thinking and thinking, and
smelling the Past, and putting out your hands to feel of Long Ago,why, it..."
"Asuiko aika siis ullakolla?" kysyin ja avasin vanhan vaatekaapin oven. Rispaantunut olkihattu, musta hautajaismekko ja vaatepuulla syvän vihreä flapper-mekko, onnellisena siitä, että joku löysi sen vihdoin ja nosti valoon. Paljetit loistivat ja helman rimpsut kilahtelivat toisiinsa, olin kuulevinani
musiikkia.
"Yes, here was all of Time compressed in a
Japanese paper flower. At the touch of memory, everything would unfold
into the clear water of the mind, in beautiful blooms, in spring
breezes, larger than life. Each of the bureau drawers slid forth, might
contain aunts and cousins and grandmamas, ermined in dust. Yes, Time was
here. You could feel it breathing, an atmospheric instead of a
mechanical clock", raidalliseen takkiin pukeutunut nostalgikko vastasi ja tarjosi lasillisen
Sarsaparillaa. Kieltäydyin, aivan kuten Billin vaimo Corakin, kutsusta Hannahanin laiturille syömään simpukkakeittoa. Oli kulunut jo jokunen marraskuun päivä ja minun oli palattava takaisin omaaan todellisuuteeni (presidentinvaaliuutisineen kaikkineen, niillä en tosin häntä vaivannut) mutta lupasin, että vielä me joskus tapaamme tuolla laiturilla ja minä suojaudun Coran silkkisellä päivänvarjolla, jotten aivan häikäistyisi noista nostalgisista kesäpäivistä... (Sitaatit
Ray Bradbury:
A Scent of Sarsaparilla. Teoksessa
A Medicine for Melancholy. 1959.)
P.S.
Joskus päätin, että merkitsen lukupäiväkirjaani, mistä sain kimmokkeen lukea kunkin teoksen. Aina se unohtuu. Usein ihmettelen, miksi kirjastosta on tullut juuri jonkin tietyn teoksen noutoilmoitus. Varaan jatkuvasti kirjoja monenlaisiin tarkoituksiin. Bradburyn mainion novellin löysin ja ullakkoretkelle pääsin etsittyäni käsiini
Ritva Hapulin &
Sakari Ollitervon Käveleminen ja aika -esseen, joka julkaistiin
Historian aikakoneessa. Onnittelukirja Hannu Salmelle -teoksessa. Samasta kirjasta pisti silmiin
Jaakko Suomisen Ullakon suitsutus. Se alkaa juuri ylläolevan novellin referoinnilla ja tulkinnalla ja laajenee mainioksi analyysiksi vinteistä, kellareista ja kanakoppi-varastoista. (
"Vinteiltä voivat löytyä ne viimeiset tikkaat, joita kapuamalla pääsee kattoluukulle ja sitä kautta katolle: valoon, riemuun, harjalle, rajattomalta vaikuttaavaan aukeaan.") Koko teos esseineen on luettavissa
täältä.
