Alkukesän jäähyväiset. Maisema muuttuu. Ei jää taloa, jolle vilkuttaa etäältä. Kalastajan maja katoaa. Joku rakentaa tilalle uutta. Kielot taipuvat, kalliot kumahtelevat, harmaahaikara taittaa kaulansa kasaan ja lentää pois. Pakkaamme autoon rottinkituolit ja -pöydän, työnnämme kottikärryillä totista, kivistä tyttöä kuin lasta. Kaikki muu saa jäädä, enempää ei mahdu, enempää muistoja ei jaksa kantaa. Sitten mekin lähdemme, olimme vain kävijöitä, vieraita. Ehkä jossakin odottaa jokin uusi paikka. Pitääkö aina olla paikka, jonne kaivata, josta kaivata? Vai tuleeko jäähyväisten myötä vihdoin rauha, selkeys, tyytyväisyys?