Lintupäivä. Aamulla pihassa tutut tiaiset, koiran kanssa kuuntelen myöhemmin lenkkimaaston variksia. Iltapäivällä on lintukirjojen aika, työn vuoksi. Taustalla soi Suomen Luonnon tarjoama lintukaraoke. Koira, jonka lempilelu on peipon laulua soittava pehmolintu, herää haukkumaan taivaanvuohen ääntä ja etsii huoneista lepohetkensä häiritsijää. Iltasaduksi luen ääneen Astrid Lindgreniltä lapsuuteni lempisadun, katarttisen surullisen Soiko oma lehmukseni, laulaako satakieleni:

"Keväinen taivas kaartui valoisana ja kirkkaana synkän vaivaistalon yllä, hiljaisen lehmuksen yllä ja nukkuvan kylän. -- hän tunsi, että yö oli täynnä elämää. Lehdissä ja kukissa ja ruohossa ja puissa oli kevään henki. Niin, pienimmässäkin korressa oli henki ja elämä. Vain lehmus oli kuollut. -- Mari pani kätensä sen runkoa vasten, silloin hän äkkiä tunsi miten raskasta lehmukselle oli olla yksin ja kuollut, ilman elämää ja ilman säveltä. -- Mutta minä elän lehmuksessa, aikojen loppuun asti asun keskellä vilpoista vihreätä taloa, ja satakieli laulaa minulle kevätiltoina ja öinä, siinä on ilo ja kauneus." (Emt., suom. Kirsi Kunnas. Teoksessa Olipa kerran. Klassillisia satuja. Valikoinut ja kuvittanut Björn Landström. Otava 1974, 96.)

Yöllä linnut vaikenevat eivätkä taida tulla tällä kertaa uniin. Mutta helleöinä, ei niihin kovin pitkä aika ole, voi jättää parvekkeen oven auki ja kuunnella aamuun asti, kun kuikka huutelee järveltä.

Sairasteluviikkojen jälkeen herää uuteen aamuun, tiaiset laulavat lasien lävitse, ei uskalla avata silmiä, vaikka pitkästä aikaa paistaa kirkkaasti, sillä ajatukset ovat tulleet takaisin. Haroo toisella kädellä muistikirjaa ja kynää, kirjoittaa silmät kiinni virkkeitä, välillä uskaltaa kurkistaa sanojen suunnan, mutta lauseet alkavat oitis himmentyä, kirjoittaa silmät kiinni suoraan alitajunnasta. Sitä miettii vielä hetken kuluttua, kun on juonut lasillisen vettä, pukenut päälle ja kulkee nyt koiran kanssa metsässä jäniksen jälkien perässä, samanlaisia villejä jälkiä seuraa unen ja valveen rajalla, ei ajattele mitään, seuraa vain ja luottaa, että eteenpäin ne vievät.

Kollega linkkasi Facebook-sivullaan bloggari-Dagnysta, reilu satavuotiaasta, joka oli muinoin ujo ja arka ja haaveili opettajuudesta mutta päätyi tehdastyöhön. Leskeksi tultuaan 90-vuotiaana hän päätti hankkia seurakseen tietokoneen ja opetella käyttämään sitä itse. Tässä dokumentissa yhä kotonaan sujuvasti elelevä ja kursailemattoman sanavalmis Dagny kertoo elämästään, toteuttaa unelmaansa eli opettaa tietokoneen saloja nuoremmilleen ja päättää etsiä nettitreffeiltä seuralaisen, jotta pääsisi vielä kerran tanssimaan.

Dagnyn unelman toteutumisesta mutkien kautta tuli mieleen Mark Levengood, joka kertoi unelmoineensa näyttelemisestä. Hän ei kuitenkaan päässyt rukouksistaan ja toiveistaan huolimatta teatterikouluun. "Olin surullinen, sillä se oli kurjaa. Sitten ajattelin myös, että jotakin täytyy olla minuakin varten. Päästin irti siitä ja jatkoin elämää. -- Olen ollut kaiken maailman mielettömissä seikkaluissa, ja elämä oli kummallista. Sain tavata paljon ihmisiä ja kehittyä ammatissani. Viime vuosina teattereista on kyselty, haluaisinko näyttelijäksi. Ilahduin siitä niin."

Sellaista elämä on. Sådant är livet!

Kuljen päivittäin koiran kanssa osittain kaatuneen puun alta. Se nojaa neljänkymmenenviiden asteen kulmassa kavereihinsa. Puut pitävät huolta toisistaan, kerrotaan. Puiden salainen elämä, Das geheime Leben der Bäume, kuinka vähän me ihmiset tiedämmekään.

Eilen. Todetaan helmikuu. Hoidetaan koiranpennun tulehtuneita korvia (silityslaudan päällä, manaillaan, tyynnytetään, lahjotaan), lähetetään lapset kouluun (yksi heistä miettii, missä koiran varpaat ovat, millaiset ne ovat) ja mies töihin, nautitaan hiljaisuudesta, liukastellaan koiran kanssa jäisillä metsäpoluilla, kaadutaan, pyyhitään kyyneltä silmäkulmasta, pestään hiukset palashampoolla ja pyykkiä pulverilla, siivotaan tyttären vaatekaappi, tyhjennetään kassillinen pientä pukinetta kierrätykseen, keitetään possunsydäntä, unohdetaan räsymatto ulos kolmeksi päiväksi, mietitään että kaikki nuo alemman kuvan kasvit ovat kuolleet ja ystävältä saatu lintuhäkkikin varastettu (tai ehkä häkki lähti lintujen mukana lentoon, joku niistä pakkasi sen käsimatkatavaroihinsa, onhan sellainen hyvä olla olemassa, oma huone), mutta onneksi on tuo valokuva, poltetaan kynttilöitä, rakastetaan valoa, heijastuksia, peilautumista, ei huomata tahmaa ikkunoissa ja lattioilla, keitetään kahvia, haaveillaan valkoisista ruusuista ja liljoista, pihan unikoihin asti unelmat eivät vielä ulotu, taitetaan tulppaanimaljakkoon mustikanvarpua (syötetään ne myöhemmin kanille), voidellaan leipää, kirjoitetaan kaunokirjallista tekstiä, kuunnellaan koiran kanssa tiaisia ja variksia, mietitään niiden kanssa, mitä tehtäisiin, jos saataisiin 35 lehmää ja yksi Kalashnikov (yksi flintlock pistol saatiin, se on kauniimpi kuin rynnäkkökivääri, kuulunut miehen merirosvoesi-isälle eikä toimi, onneksi).