Riitta Jalosen kirjailija Janet Framesta kertova romaani Kirkkaus on ilmestynyt. Suosittelen lämpimästi, upea! Samoin vinkkaan Jane Campionin ohjaamaa elokuvaa Enkelin kosketus (An Angel at My Table, 1990), josta kirjoitin lyhyesti joitakin vuosia sitten täällä.

Neljäs kirjani Lumikadun kertoja ilmestyy maaliskuussa. Kirjailija-lehden tuoreessa numerossa (3/2016) kerron mm. unesta, joka sysäsi tuon aiheen pariin. Kollega Sinikka Vuola haastatteli ja kirjoitti jutun, tulkinnalliset kuvat otti Tomi Kontio.

Kuvauspaikalla Amurin työläismuseokorttelissa tapahtui jännittävä sattuma. Oli hiljainen päivä, ja satunnaiset museokävijät antoivat meille kohteliaasti kuvausrauhan. Sitten taloon asteli lapsi, joka tallentui myös valokuvaan taakseni. Nyt vasta kuvaa katsoessani huomaan ajatella: unieni pieni poikako, hän, josta olin juuri kertonut Sinikalle? Pojan siluetti, onko hänellä muistikirja kädessään, pysähtynyt aika, ikkunasta tulviva valo, hän juoksee huoneissa, joissa ei asu enää kukaan. Minä seison siinä kuvassa vanhan puutalon oviaukossa tomeran hyväntuulisena, olen kuin emäntä, joka pitää majataloa alter egoille, sieluille, uni- ja varjohahmoille ja odottaa valmiina portailla. Tervetuloa, peremmälle, peremmälle, olkaa hyvät, pöytä on katettu, illalla pääsette saunaan. Selkäni takana käy kuhina. Kaikki luomani fiktiiviset hahmotkin ovat siellä: lattia narisee Odelman jalkojen alla, pöydän ääressä Alvar kirjoittaa muistikirjaansa, tuolla seisovat hieman hämillään menneisyyttään piilotteleva Bajek, kuparihiuksinen Lilka pieni Paweł sylissään, metsäntuoksuinen Marek, ompelukoneensa Alvarin harmiksi pöydälle laskenut Bruno ja Olga, joka kurkistelee jo uteliaana kaappeihin, etsii jauhoja, haluaisi päästä vaivaamaan leipätaikinaa ja murtamaan siitä siivun tuolle totiselle Alvarille, kaunis ääni hänellä, suostuisikohan laulamaan Olgalle... Majataloni ovi pysyy auki kaiken aikaa, ojentelen portailla käsivarsia ja kurotan sanoista punottua haavia halki ajan ja paikan, etsin luokseni jo seuraavia hahmoja, perkaan heitä myöhemmin pihassa puisella penkillä kuin puolukoita, niin pieniä he aluksi ovat, ruokin ja vaatetan, asutan.

"Jos elämä on unelmaa, mitä kaupunki silloin onkaan ellei todellisuutta? Kivimuurien ja tiiliseinien todellisuutta, aivan liian kovaa utuisten unelmakäsien tarttua? Todellisuutta täynnä ikkunattomia päätyjä ja suljettuja ulko-ovia, joita voimattomat nukkujankädet eivät avaa. Todellisuutta, johon kuuluvat kyyhkyset räystäällä, korkealla, kevätsunnuntain auringossa, aistittuna hämärästi kadun tasosta suljettujen silmäluomien läpi.

Mutta saattoi tulla hetki, jona jokin tuon todellisuuden osa, jokin merkityksetön yksityiskohta, jota Solange sattui hipaisemaan, teki naarmun hänen unelmaansa ja siitä naarmusta tihkui pikkuisen verta. Juuri siksi hän kulki etsien pitkin katuja.

Sellainen yksityiskohta saattoi olla tuhruinen julkisivu Söderissä, niin sanomattoman harmaa ja ankea että heti käsitti että siinä oli todellisuus jota ei voinut väistää; tuon julkisivun takana asui eläviä ihmisiä. Tai sellainen saattoi olla vinosti laskeutuva auringonvalo Vanhan kaupungin kujalla, tai hiljaisuus Värtan satamassa harmaana sunnuntaiaamuna kun lokki kirkui sumussa.

Ne olivat sunnuntaimuistoja. Iltamuistoja oli kaikista viikonpäivistä, mutta ne olivat niukempia."
(Willy Kyrklund: Solange. Suomentanut ja esipuheen kirjoittanut Pertti Nieminen. Weilin + Göös 1975, 36-37.) Valokuva Varsovan Pragasta kesältä 2014.