Talveksi Tulimaahan

En ole uudenvuodenihmisiä, jos täytyy leimata tai yksinkertaistaa meitä ihmisiä tai jos sellaisia tyyppejä edes on. Onneksi minulta ei kysytä mitään tällaisissa asioissa, raketteja ammutaan ja tinaa valetaan, tehdään lupauksia, kalenteri putoaa vain pois seinältä tai on putoamatta. Yleensä meillä on pitkälle tammikuuhun joulukuu. Kaikki tapahtuu nykyään niin kiivaassa vauhdissa, että tuollainen voi olla hyvästäkin.

Mies kertoo päättäneensä, että muutamme päiväntasaajalle. Sanoo, että siellä paistaisi aurinko kaksitoista tuntia vuorokaudessa, lisää: 
"Täällä on vähän pimeä, jos ette ole huomanneet, tai siten lähdetään talveksi Tulimaahan." 
Sopii. 

Valoa, vapautta ja iloa uuteen vuoteenne!

Elämää metsässä ja metsän liepeillä

Joulupäivänä teimme metsäretken. Maisema hemmotteli väreillä, muodoilla, äänillä ja kuvastimilla.

Kotipihassa jänis on jokapäiväinen kyläilijä. Se oli jouluyönä kierrellyt kannon ympärillä ja syönyt löylyvedenhakureissulla tontulle viemämme omenan. Hymyilytti. Tänään jänis tuli taas hämärän tultua pihaan, hamusi aroniapensaissa alimpien oksien marjoja. Lumiukolta tipahtanut porkkananenä ei ole sille kelvannut.

Olen odottanut lumikkoa talviturkissaan, kesällä se kujeili verannan keinutuolissa ja räsymatoilla, sen sijaan sain pyrstötiaisia. En ole koskaan aikaisemmin nähnyt niitä. Suloisia! Silmäluomen päällä ketunruskeaa luomiväriä.

Kahdeskymmenesneljäs luukku: Joulukortti

"Ajattelin tilaa ja lämpöä ja onnea. Sitä ettei olisi yksin. Että oli oma koti ja perhe. Rakkautta. --

Me teimme kaikkea sitä, mitä nyt jouluisin tehdään. Avasimme lahjapaketit ja saimme aikaan käärepaperien ja nauhojen ja repeytyneiden pahvilaatikkojen sekasotkun. Söimme joulukalkkunan ja kiittelimme hyvää onneamme. Koko päivän paloi tuli, pyhäisenä ja hilpeänä, ja sen laulu soi savuhormissa kuin enkelin ääni ikään."
(Paul Theroux: Joulukortti. Suom. Kaarina Helakisa. WSOY 1981, 74 ja 76.)

Onnellista & levollista joulua!
Terv. Katja

Kahdeskymmeneskolmas luukku: Kuvanveistäjän tytär

"Ja sitten tuli yö, kaikki kynttilät olivat palaneet loppuun -- Joskus isän tohvelit laahustivat alas ateljeehen ja hän söi vähän silliä ja otti huikat ja koetti saada ääntä omatekoisesta radiostaan. Rauha oli täydellinen.

Kerran radiolle tapahtui jotakin ja se soitti kokonaisen laulun ennen kuin häiriöt tulivat takaisin. Mutta häiriötkin ovat tavallaan ihmeitä, käsittämättömiä ja yksinäisiä merkinantoja avaruudessa.

Isä istui kauan pimeässä ateljeessa ja söi silliä ja koetti löytää oikeita kunnon säveliä. Kun siitä ei tullut mitään, hän kiipesi takaisin parvelleen ja alkoi rapisuttaa sanomalehtiä. Äidin kynttilä oli sammunut aikoja päiviä, ilmassa tuntui kuusentuoksua ja hiukan palaneen hajua, ja siunausta ylimalkaan."
(Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär. Suom. Kristiina Kivivuori. WSOY 1969, 126-127.)

Kahdeskymmenestoinen luukku: Elämää metsässä

"Nyt on niin ihana ilta, että koko ruumis on pelkkää tuntoa ja imee nautintoa joka huokosellaan. Kuljeskelen luonnossa harvinaisen vapaana, olen osa sitä. Kun kävelen lammen kivikkoista rantaa paitahihasillani -- ovat kaikki luonnonvoimat poikkeuksellisen lempeitä minua kohtaan. Sammakkojen kurnutus on oppaani yössä, ja heikko tuulenhenki tuo yökehrääjän äänen veden yli. Havisevia leppiä ja poppeleita kohtaan tuntemani myötätunto saa minut melkeinpä pidättelemään hengitystäni, ja kuitenkin alakuloisuuteni on kuin järvi, joka ainoastaan väreilee, mutta ei kuohu."

(Henry Thoreau: Elämää metsässä. Suom. Mikko Kilpi. WSOY 1990, 124.)

Kahdeskymmenesensimmäinen luukku: Topi Tarhakäärmeen uskomattomat urotyöt

 

"Topi Tarhakäärme olisi kyllä mielinyt mäenlaskuun, mutta talven ruvetessa tekemään tuloaan Topi alkoi palella aivan armottomasti. Siinä ei auttanut jatkuva takkatulen polttaminen eikä se että Leena Lehtisammakko keitti koko ajan Topille kuumaa kaakaota. Lisäksi Leenaa itseäänkin paleli silmittömästi.
- Kohta on ruvettava hortoilemaan, Topi sanoi. --

Kun molemmat olivat laittaneet talvihorrospetinsä valmiiksi täyttivät he masunsa kaakaolla, suklaalla, kermavaahdolla, marsipaaniporsailla ja karviaismarjoilla ja toivottivat toisilleen hyvää horrosta. --

Topi alkoi uneksia. Hän näki itsensä veneen perässä laskemassa hopeista verkkoa vihreään mereen, ilosta laulaen. Siihen uneen hän nukahti ja alkoi mennä horrokseen.

Leena Lehtisammakko valvoi vielä kotvasen Topin jälkeen. Päätti sitten yhtäkiä uneksia sammakkoprinssistä ja nukahti saman tien."

(Juha Ruusuvuori:  Topi Tarhakäärmeen uskomattomat urotyöt. Iltasatuja.WSOY 2001, 69; 70-71.)

Kahdeskymmenes luukku: Kuvanveistäjän tytär

"Aamulla on tärkeää ettei ruveta liian selvästi siivoamaan. Ja jos päästää sisään apeaa raitista ilmaa, siitä voi vilustua tai masentua kuka tahansa. On tärkeää että liitos uuteen päivään tulee oikein hidas ja lempeä. Asiat näyttävät päivänvalossa toisilta ja jos ero on liian jyrkkä, voi kaikki mennä pilalle. Täytyy saada rauhassa kuljeksia tunnustelemassa ja miettimässä, mitähän sitä oikein kaipaa. --  Päivä jatkuu hiljalleen ja tulee uusi ilta ja ehkä uudet kynttilätkin. Kaikki kohtelevat toisiaan oikein hellävaroen, jokainen tietää kuinka vähästä jo tasapaino häiriintyy."
(Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär. Suom. Kristiina Kivivuori. WSOY 1969, 29-30.)

Yhdeksästoista luukku: Onnellinen pieni saari

"Lyhyt luku, hiljaisen sateen täyttämä

Mereltä tuli sadekuuro. Sadetta on monta erilaista, jokaisella oma erityinen rytminsä ja hajunsa, omat äänensä: tämä oli pienten hajanaisten pisaroiden hiljaista sadetta ja lähestulkoon äänetöntä.

Pientä alakuloista sadetta joka haisi mereltä."
(Lars Sund: Onnellinen pieni saari. Suom. Katriina Savolainen. WSOY 2007, 191.)

Kahdeksastoista luukku: Musta hurmio

 

 "Alakuloinen kurjuuden tunnelma, joka harmaan pilven kaltaisena oli ennen riippunut kylän yllä, oli hävinnyt. -- Entisen harmauden sijaan hän näki nyt kaikkialla punaista ja valkoista väriä, joka vaihteli somasti talojen ja aittojen seinissä, ovi- ja ikkunalaudoissa. Ja kiirehdittyään lähemmäksi hän keksi useilla pihamailla nuoria hentoja omenapuita, jotka juuri availivat nuppujaan ja penkkeihin jaettuja kasvimaita, joissa juuri taimelle nousseet kasvit vihersivät. Hänen sydämensä lyönnit kiihtyivät. Omenankukkain tuoksu ei siis ollutkaan uneksuntaa, vaan todellisuutta. -- Vihdoin hän suorastaan riisui kengät jaloistaan ollakseen häiritsemättä äänettömyyttä. Hänestä tuntui kuin olisi kulkenut lumotussa maassa, ja hänen sielunsa järkyttyi pohjiaan myöten. -- Elävien ja todellisten ihmisten ympäristö ei voisi olla näin salaperäisen äänetön silloinkaan, kun he itse nukkuvat.

Sitten hän yht´äkkiä muisti Joelin, erään yksinäisen miehen joka oli ilmestynyt saareen pari vuotta sitten."
(Toivo Pekkanen: Musta hurmio. WSOY 1964, 24-26.)

Seitsemästoista luukku: Elämänkirja

"Kenties kotini maisemat, kadotessaan -- näköpiiristäni, kasvoivatkin sisälleni! Minä kasvoin sisältäpäin. Laajenin? Kypsyin? Silti se oli raskasta aikaa. --

Minä näin. Minun oli pakko nähdä, mutta se oli ihanaa pakkoa. Niin kaunista maisemaa ei voinut muuta kuin ihailla. Ja se iltojen pimeys! Se oli kaunista. Vaarallisen kaunista muille, jotka olivat kaikkeen turtuneet, jotka olivat tottuneet nousemaan ja menemään vuoteisiinsa haaveilemaan ulkomaanmatkoista, kivettömistä pelloista, haaveillen jostakin siitä mitä eivät voineet silmillään nähdä. --

Minulle juuri näkeminen oli kaikkein tärkeintä. Kukaan ei sitä tiennyt, että minun silmilläni tämä oli ainoa todellisuus johon uskoin, ja jota rakastin. Ja vaikka minä näin saman maiseman joka päivä uudestaan ja uudestaan, en koskaan kyllästynyt siihen. --

Tähän maahan minä olisin halunnut juurtua pysyvästi. Muut halusivat minulle suurempaa vaikka minä tiesin jo silloin että minulle olisi riittänyt pieni taivas.

Minun oli kuulemma tarpeellista löytää itseni, etten samaistuisi niin paljon luontoon, etten tuntisi itseäni liian laajaksi -- oliko muka huone ihmiselle turvallisempi paikka kuin eteen aukeava pelto?" (Esko-Pekka Tiitinen: Elämänkirja. Tammi 2006, 5; 8; 9; 16.)

Kuudestoista luukku: Jouluoratorio

"Teetä juodessamme me olimme erityisessä tilassa ajan ulkopuolella, pyhässä paikassa, -- Minä yhdistän niin paljon asioita noihin teehetkiin: hänen puhvihihansa, jotka pienten pilvien lailla lainehtivat olkapäillä, korkean kauluksen, valkean ja puhtaan. Se on rauhaa ja postin odotusta tienpuoleisen avoimen ikkunan ääressä.

Rahvaanomaista on myös sanoa, että me 'joimme' teen. Me 'vietimme' sen. --

Joten se, mitä muut nimittävät tapahtumattomuudeksi, on minulle jotakin joka kimaltaa kuin brokadi äidin leningissä, kun hän nostaa jalkansa ristiin, kohottaa kätensä poskelleen ja hänen ohimonsa tuntumassa hohtaa sormus. Kun hän sitten pyytää minua viemään teetarjottimen pois, ja minä siis ymmärrän että me lähdemme tästä huoneesta, se ei merkitse minulle mitään: istumme yhä kumpikin omalla samettituolillamme. Kupit höyryävät ja kuukaudet muuttuvat vuosiksi. (Göran Tunström: Jouluoratorio. Suom. Arto Häilä. Gummerus 1984, 348; 351.)

Viidestoista luukku: Alkutuuli

"Mitä suurempi äänettömyys ympärillä, sitä enemmän se vaatii tarkkaavaisuutta. Siksi hukutamme itsemme ääniin, taustamusiikkiin, tv:n pauhuun, sadan desibelin rautaviilalastuun, joka paksuna massana peittää kaupungit ja torit. Miten pelottavaa onkaan hiljainen, tyhjä katu, pimeä puisto, hautausmaa, joka luo oman äänettömyytensä, hiljainen suuri meri. Me kaipaamme niiden luo ja pakenemme niitä, tuuli puhaltaa milloin meitä vastaan, milloin heittää meidät eteenpäin, hiekkaa tunkeutuu silmin, hengitys nousee suoraan ylös kuin savu kylminä päivinä, silloin huomaa, että meillä on oma tuuli, hengitys. Kun se lakkaa, on äärimmäinen äänettömyys tullut. Kuuntele!"
(Bo Carpelan: Alkutuuli. Suom. Kyllikki Härkäpää. Otava. 1993, 9.)

Neljästoista luukku: Satu tytöstä joka etsi onnea

"-- tyttö pyysi tuulta viemään hänet aivan ovensuussa olevan taulun eteen. Siinä parrakas vanha mies katsoi jonnekin kauas vuosisatojen viisautta olemuksessaan.
- Kerro minulle mikä minua vaivaa, tyttö kysyi mieheltä viimein. - Minulla on niin omituinen olo.
Mies oli hiljaa.
- Kertoisit nyt, tyttö pyysi.
Mies huoahti hieman ja pudisti sitten hitaasti päätään.
- En minä tiedä, tyttö kulta, vanha mies sanoi lopulta.
- Kyllä sinä tiedät, tyttö väitti. - Sinä näytät niin viisaalta.
Mies hymähti.
- Enhän minä sinua tunne. Ehkä sinulla on vain ikävä, ehkä sinä vielä etsit onneasi. Ehkä sinä et tiedä mitä haluat. Mutta kaikkiin asioihin sinun täytyy löytää itse vastaus. Kukaan toinen ei voi sinua auttaa." (Hannu Mäkelä: Satu tytöstä joka etsi onnea. Otava 1983, 45-46.)

Kolmastoista luukku: Tuoreessa muistissa kevät

"Minä istuin pienen aluksen kannella pelastusrengaslaatikon päällä, ajattelin ihmisiä, jotka täällä asuivat, olivat asuneet kauan sitten, muuttuneet saariksi, naisiksi jotka lepäsivät veden alla. Keikuin siinä, söin savustettua kampelaa, merestä nousi usvapilviä, katosin muistoilta, --"
(Mirkka Rekola: Tuoreessa muistissa kevät. Aforistiset kokoelmat. WSOY. 1987, 84.)

Kahdestoista luukku: Kuinka lähestyä puuta

"-- paikan löytäminen vaatii rohkeutta puolustaa itseään pelkkien tunteiden pohjalta, mutta myös tietoisuutta siitä, että voi itse valita." 
(Eva Dahlgren: Kuinka lähestyä puuta. Suom. Ulla Lempinen. WSOY 2006, 110-111.)

Yhdestoista luukku: Perheen aika

"Uskon, että on tulossa uusi niukkuuden kulttuuri. Tyhjä tila on arvotilaa: -- Tulee voimaan normatiivinen tapa, ettei toisen kotiin eikä varsinkaan lapsiperheeseen viedä tavaroita. Herkistyy tietoisuus siitä, että kukin valitsee esineensä itse. -- Koti on perheen yhteinen tila. Jos yksi perheenjäsen täyttää sen, hän öykkäröi. Jos kodin ulkopuolinen, hän terrorisoi. -- Nämä ovat tulevaisuuden murtovarkaita, jotka ryöstävät kodin ja lapsen parhaan tavaran: tyhjän tilan." (Markku Envall: Perheen aika. Kirjapaja 2005, 112-113.)

Kymmenes luukku: Pitkin veden viivaa

"On kummallista tulla elämässään vaiheeseen, jossa tarkkaileminen muuttuu tärkeämmäksi kuin kerääminen ja omistaminen. Myös ihmisten. Kun ensimmäistä kertaa huomasin antavani asioiden valua sormien lomasta, se tuntui vaarallisen vieraalta, minä jolle riippuvuus ja kiinni pitäminen oli ollut niin kauan totunnaista. Toisaalta en enää kestänyt riippuvuutta, toisaalta aloin ehkä saada itsestäni enemmän seuraa. Oli miten oli, istuin kädet sylissä sängynlaidallani ja tunsin asioiden liukuvan ohitse, pään yli, en voinut mitenkään estää ja tiesin niiden luisuvan auttamattomasti.

Nyt jälkeenpäin ne ovat minun, ja vain sisälläni paremmalla tavalla. Nyt niitä voi tarkastella ja ne pysyvät aloillaan."
(Solveig von Schoultz: Pitkin vedenviivaa. Suom. Jaana Koistinen. WSOY 1993, 146.)

Yhdeksäs luukku: Kivenkantajat

"Koko talo suorastaan todisti riipaisevan yksinkertaisesta elämästä: päivistä jotka kuluivat pohdiskelussa ja kumppanuudessa. Milloin luettiin yksin, milloin ääneen. Joinakin päivinä istutettiin vihannesten taimia, uitiin ja vietettiin siestaa, pohdittiin tuntikausia miten toteuttaa jokin idea, mietiskeltiin, kunnes oli aika täyttää öljylamput." (Anne Michaels: Kivenkantajat. Suom. Tiina Ohinmaa, WSOY 1998, 305.)

Kahdeksas luukku: Inhimillisiä runoja

"Talossa ei asu enää ketään - sanot minulle -; kaikki ovat lähteneet. Sali, makuuhuone ja sisäpiha ammottavat tyhjillään. Ketään ei ole jäljellä, sillä kaikki ovat lähteneet.

Ja minä sanon sinulle: Kun joku lähtee, joku jää. Piste jonka kautta joku ihminen on kulkenut ei enää ole yksin. Inhimilliseltä kannalta yksin on ainoastaan paikka jonka kautta ainutkaan ihminen ei ole kulkenut. Uudet talot ovat kuolleempia kuin vanhat koska niiden seinät on tehty kivestä tai teräksestä mutta ei ihmisistä. Talo astuu maailmaan, ei silloin kun se on saatu rakennetuksi vaan silloin kun siinä aletaan asua. Talo elää yksinomaan ihmisistä  --

Todellisuudessa kaikki ovat lähteneet talosta, mutta totuus on että kaikki ovat jääneet. Eikä se mikä on jäänyt ole heidän muistonsa vaan he itse. Eikä ole niinkään että he jäisivät vaan he jatkuvat talon läpi. --" (César Vallejo: Inhimillisiä runoja. Teoksessa Kello 0. Latinalaisen Amerikan runoja ja runoelmia. Toim. ja suom. Pentti Saaritsa. WSOY 1971, 14.)

Seitsemäs luukku: Kimmellys

"-- täällä ylävällä nummella, -- Olen joka tapauksessa kuvitellut, että täällä on tyhjää, että täällä ei tapahdu mitään, ja että voin vapautua yhteiskunnan luomista huonoista tavoistani, kuten siitä, että joka aamu etsin lehdestä omaa kuolinilmoitustani. Yritän olla olevinani ikään kuin en tekisi sitä, kun selaan lehden sivuja, mutta en voi olla tiedostamatta, että katseeni on ennalta lähetetty juuri tähän tehtävään. Ja täällä maastossa olen havainnut samankaltaisen käyttäytymiskaavan: yritän tarkkailla kiviä, laavanlohkareita ja taivaanrannan kaukaisia viivoja ikään kuin postuumisti. Yritän parhaani mukaan olla Ei-kukaan, Ei-mikään - mutta se sujuu kehnosti, sillä minä, sinä ja me kaikki laahaamme mukanamme Kertomusta."
(Göran Tunström: Kimmellys. Suom. Arto Häilä. Gummerus 1997, 75-76.)

Kuudes luukku: Revontulilumi

"Minä olen ainoa ihminen metsässä, Sari mietti ja ajatus tuntui hyvältä. Missään muussa paikassa ei saanut olla ainoana olemassa, ei koulussa, ei kotona, ei kaupungilla. Unessa sai olla yksin, mutta ei sekään ollut ollenkaan varmaa, koska hän näki paljon unia ja melkein aina niissäkin oli ihmisiä."
(Riitta Jalonen: Revontulilumi. Tammi 2006, 28.)

Hyvää itsenäisyyspäivää, sopivasti yksin- ja yhdessäoloa sekä sinisiä hetkiä!

Viides luukku: Minä tarvitsen bussikuskia

"Selvää vettä minä odotan
Odotan selvää vettä."
(Solja Krapu: Minä tarvitsen bussikuskia. Johny Kniga, 2004, 29.)

Neljäs luukku: Taikavuori

 

"Isäni", hän aloitti venytellen ja haaveellisesti, "oli todella hieno mies... herkkätunteinen sekä ruumiiltaan että sielultaan! Miten hän talvisin viihtyikään pienessä lämpimässä lukukammiossaan, jota sydämestään rakasti! Sisällä täytyi aina olla kaksikymmentä astetta Réaumuria - se saatiin aikaan punaisena hehkuvalla kamiinalla. Kun kylmänkosteina päivinä tai viiltävän vuorituulen puhaltaessa astui eteisestä pikku taloon, kietoutui lämpö kuin suloinen vaippa tulijan hartioille ja silmät täyttyivät mielihyvän kyyneleistä. Huone oli ahdettu täyteen kirjoja ja käsikirjoituksia, joiden joukossa oli kallisarvoisia harvinaisuuksia, ja näiden hengen aarteiden keskellä isäni seisoi kapean pulpetin ääressä tutkimassa kirjallisuutta, yllään sinisestä flanellista tehty aamutakki." (Thomas Mann: Taikavuori. Suom. Kai Kaila. WSOY 1982, 113.)

Kolmas luukku: Jalankantama

"Kun on väsynyt tästä matkasta tai jostakin toisesta matkasta, niistä matkoista jotka ovat vielä edessäpäin, on hyvä laittaa koti johonkin sellaiseen kaupunkiin, joka on kasvanut joen varrella, ikään kuin vahingossa. Aamulla on hyvä pukeutua valkoiseen miesten paitaan eikä haittaa ollenkaan, jos napittaa väärin, jos maito kiehuu hellalle. On hyvä, jos kangas on kulunut pehmeäksi, jos siitä voi koskettaa muistoa: jonkun toisen ihoa ja pitkää joutilasta iltapäivää. On hyvä istua ikkunalaudalla ja kertoa itselleen tarinoita, ottaa valkoinen lanka ja kirjoa puutarhoja paidan helmaan. Jonakin päivänä voi kirjoa lumen peittämän kasvihuoneen, jonakin päivänä voi istua kasvihuoneessa, valaistussa lasikuutiossa keskellä pimeää ja olla hiljaa. On hyvä ajatella, kuinka valo ja varjot vaihtuvat, tulee pimeä ja aamu jossakin toisaalla, toisenlaisissa huoneissa."
(Kristiina Wallin: Jalankantama. Tammi 2009, 81.)

P.S.  
Jalankantama-runokokoelma on upea! Sen avulla sain kaamoksen ytimessä purettua sanaväsymyksen. Tuota mietin nyt: sanojen vetoapua, sitä miten uskollisesti ne kutsuvat ja herättelevät toinen toisiaan, eivät pyydä mitään. Kunhan avaa kirjan ja käy lukemaan, ei muuta. Mietin myös Ebba Lucia Guldfotia, joka liittyy sekä tähän että Wallinin aiempaan kokoelmaan Murtuneista luista. Guldfot puhui epäjohdonmukaista kieltä, päätyi Nikkilän sairaalaan 30-luvulla ja eli siellä koko elämänsä, kirjoi kankaaseen kukkia ja lintuja. Wallin kertoo Guldfotista lisää täällä.

Toinen luukku: Päivän talo, yön talo

"-- hän nukahti ja nukkui raskaasti, mustasti ja öljyisesti, ainuttakaan kuvaa näkemättä ja mitään ajattelematta. Vasta herätessään hän tajusi lähteneensä matkalle - siihen asti matkanteko oli ollut vain siirtymistä tilassa, tavanomaista, hajamielistä paikan vaihtamista. Vain uni kykenee sulkemaan vanhan ja avaamaan uuden -- Päivien välissä oleva musta aukko ilman ominaisuuksia - se on todellista matkantekoa."
(Olga Tokarczuk: Päivän talo, yön talo. Suom. Tapani Kärkkäinen. Otava 2004, 46.)

Ensimmäinen luukku: Niin mieletön ikävä

"Ja niin minä kirjoitin, että elämä oli juuri sitä, että koko ajan oli ikävä. -- Sillä ikävä oli sitä, että ihminen ei ollut vain tästä maailmasta."
(Hellevi Salminen: Niin mieletön ikävä. Otava 1995, 221.)

Kannetaan pois nykyaika

Seinässä ilmoitus:

(K)ANNETAAN POIS NYKYAIKA

Sen alla puhelinnumero. Mikä soittojen suma! Siitä saakka ovat kantaneet aamusta iltaan.

Smacznego!

Sunnuntaisin Agata astuu E. Wedelin suklaakahvilaan Szpitalna-katu kahdeksaan, jossa on käynyt pikkutytöstä asti. Hän tilaa samettista kaakaota kermavaahdolla ja palan suklaakakkua. Agata istuu aina samassa pöydässä ja tuntee tarjoilijat nimeltä. Sylwia on hänen suosikkinsa, hän palmikoi tukkansa siistille nutturalle ja muistuttaa naapuritalossa asunutta pikkutyttöä, joka soitti kauniisti viulua mutta kuoli keuhkokuumeeseen.Wedelilläkin kuulee toisinaan viulunsoittoa. Muuten moitteeton esitys, mutta soittajatytöllä saisi olla kynsilakkaa, kun sormet ovat kerran kaiken aikaa esillä. 

Tänään Agatalla on päässään harmaa hattu, eikä hänellä ole aikomustakaan riisua sitä. Hiukset ovat kamalat. Agatan piti käydä kampaajalla, mutta Anna oli sairaana eikä Agata suostu muiden käsittelyyn. Anna jaksaa kuunnella Agatan unia, se toinen tyttö kohauttelee olkapäitään ja on kovakourainen. Agatan päänahka on herkkä. Kun Victor vielä eli, hän sai harjata Agatan hiukset, ei kukaan muu, ei edes oma tytär Malina, joka asuu Krakovassa ja harjaa omatkin hiuksensa hajamielisesti. Eikä puhu muusta kuin työstä. Alkaisi elää!

Toivottavasti Jarek ei tule tänään. Agata istuu selkäpäin ikkunaan, jottei mies huomaisi häntä, jos sattuisi kulkemaan ikkunan ohi. He istuvat täällä sunnuntaisin paitsi tänään, koska hiukset ovat kampaamatta. Tiistaina he syövät Zapiecekassa Aleje Jerozolimskie 28:ssa. Mies on kuin linnunpoika, tilaa pienen annoksen pierogeita, ei jaksa sitäkään, osa pakataan aina mukaan. Agata tilaa kaalikääryleitä, ottaa tomaattikastikkeen sijasta paksua kermaista herkkusienisoosia ja syö kaiken. Kyytipojaksi vodkaa. Nyt niillä on siellä uusi hibiskusjuoma. Neiti kehotti kokeilemaan, se on niin terveellistä. Agata ei koskaan enää kokeile, heräsi jo aamuviideltä sen noitajuoman takia. Mitä hän niin aikaisin hereillä tekee? Ei yhtään mitään. Agata haluaa nukkua kymmenen tunnin yöunet. Silloin välttyy silmäpusseilta. Saisi Malina ottaa hänestä mallia ja rauhoittua elämänsä kanssa, niin saisi naamansa kuntoon. Kuulemma hörppii energiajuomia jaksaakseen tehdä töitä yötä myöten. Agata ei sellaisia yötöitä ymmärrä. Ymmärtäisi, jos tytär olisi kätilö, kirurgi tai ilotyttö, ei ole. Olisikin, niin ei vastaisi aina niin tympääntyneenä puhelimeen. On nämä ruuhkavuodet. Niistä se kertoo. "Gówno prawda!" sanoo Agata ruuhkavuosille ja tuommoisille yötöille. Malina vastaa, että häpeää äitiään, menisi kirkkoon istumaan niin kuin muutkin ikäisensä, pyytämään anteeksi syntejään ja oppimaan kaunista kieltä.

Näitä Agata nyt miettii, kun on kävellyt Nowy Swiatia jo hyvän matkaa, katsonut Dedaluksen ikkunasta uutuus- ja tarjouskirjat, astunut sisään. Voi siellä sitten oli komea nuorimies, hopeaa hiuksissa, vähän kaljuuntunut, niin tyylikäs tummanharmaa pikkutakki, hurmaava hymy siellä parran keskellä. Agata hiukan tahallaan tönäisi ja katsoi, miten mies reagoi. Miksei Malina hanki itselleen sellaista kaveriksi? Voisivat jutella kirjoista, niin tulisi tyttären elämään muutakin kuin se työ...

Kun kukaan ei huomannut, Agata kaiveli käsilaukustaan punaposkisen omenan ja jätti kirjapinojen keskelle. Niin hän tutustui Jarekiinkin. Sellainen Eva hän on, alkoi ihan naurattaa. Kyllä saisi Malinalta sapiskaa, jos kertoisi. Tytär taluttaisi omin käsin kirkkoon pyytämään anteeksi. Ei Agata pyydä anteeksi vaan kassia kirjalleen, käsilaukkuun Tadeusz Rzacan Autochrome Malopolska ei mahdu. Illalla Agata aikoo syödä Wedeliltä ostamansa käsintehdyn sydänkonvehdin, sen sisällä on ruusulikööriä, avata kirjan ja huokailla valokuvien kauneutta. Tuossa tyttö ja poika puutarhassa, voi miten hellästi valo lankeaa tytön vaaleille hiuksille, niin keskittyneesti kastelee vihreällä kannullaan, taitavat olla sisarukset, samaa näköä. Ennen osasivat ottaa valokuvia ja tehdä kauniita lapsia. Malina ei tällaisistakaan ymmärtäisi mitään, ei ole aikaa katsella, ei miehiä eikä valokuvia, vaikka Agata kuinka pyytää. Puhelintaan vain tuijottaa. Malinalla on puhelimessa kaikki, työt ja jopa kamera, ajatella! Nyt Agata muisti, että Magda-tädistä on tuollainen autochrome-kuva. Hän poseeraa siinä silkkilakanaan kietoutuneena. Ihana! Agata ihan rakasti tätiä, omaa äitiään ei, se oli samanlainen tosikko kuin Malina.

Agata kävelee eteenpäin, päättää istahtaa hetkeksi puistoon, on niin kaunis lokakuun iltapäivä. Hän pitää eniten entisen yliopistokirjaston puistosta. Siellä penkillä istuu opiskelijamies oikea käsi alati ojennettuna niin, että hänelle voi ryhtyä koska tahansa kainaloiseksi, jos lystää. Patsas mikä patsas, mutta eipä tarvitse istua yksin, jos ei halua. Voi vaikka kertoa tyttärestä, jolla on aina kiire. Miehen viereen on aina tunkua, Agata kävelee yleensä ohi. Ei hän ole niin epätoivoinen, että kävisi tönimään muita pois. Hänellähän on Jarek, ei hassumpi mies ollenkaan. Ensi kerralla, kun Anna on kammannut tukan oikein kauniiksi ja kynsissä on kirkkaanpunainen lakka, hän pyytää miehen pierogeiden ja kaalikääryleiden jälkeen luokseen, tarjoaa suklaasydämiä ja vodkaa. Sitten katsellaan autochromeja ja haukataan kielletystä omenasta.

Tuossahan Pyhän Annan kirkko jo onkin. Aika kulkee omaa kummallista vauhtiaan, hypähtää tai laahustaa, eiköhän se myös hänen osaltaan joskus pysähdykin ihan lopullisesti... Sellaisia ei nyt aleta murehtia vaan kävellään kirkon ohi torille, siellä myydään grillattua juustoa ja puolukkahilloa. Agata käy haukkaamassa, vasta sitten avaa kirkon oven, tunnustaa pyhille, että taas tuli jätettyä kielletty omena kirjakauppaan, ajateltua tyttärestä myrkyllisiä ja riettaita Jarekista, josko vielä tämän kerran saisi anteeksi...

P.S.
Kaikki valokuvat Agatan ottamia, ylimmän kuvan nappasi vanhan rouvan pyynnöstä suosikkitarjoilija Sylwia, jonka säntillisestä palmikkonutturasta karkasi haiven juuri sillä hetkellä, kun hän painoi kameran laukaisinta.

Varsova: Olisin halunnut ojentaa sinulle Veikselin

Toinen kiipesi torniin, tähysi kauas ja näki kaiken.

Toisella on syntymälahjana jalat irti maasta ja selässä siivet, joilla voi lentää vain matalalla, korkeuksista putoaa aina tavalla tai toisella: pyörtyy tai unohtaa lentää.

Ensimmäisen toisen käy sääli siivekästä toista. Hän viipyy ja viipyy. Yrittää keriä korkeuksista kasaan Veikselin, olisi niin halunnut ojentaa valtavan siniharmaan kerän, levittää siihen silmiensä eteen lokakuiselle aukiolle, nähdä miten hän lentää sen yli matalalla kuin sudenkorento siivet vettä hipoen.