Varsova: Pyhää Annaa tapaamassa

Olen nähnyt unta Pyhästä Annasta ja kantanut kaulassani kolhiintunutta, värikästä amulettia, jossa oli hänen kuvansa (ja etsinyt siitä asti sellaista).

Matkalle lähtiessämme lainasimme Tapani Kärkkäisen mainion Sankarimatkailijan Varsova -teoksen, josta mies huomasi, että Varsovassa on Pyhän Annan kirkko (vuodelta 1454). Sinne täytyi päästä. 

Saavuimme paikalle kesken messun. Kuinka kaunis kirkko, täynnä väkeä, kaikkialla lämmin kultainen hehku, seinillä Pyhän Annan elämänvaiheita valottavia maalauksia. Oli tervetullut tunne. Hieno kontrasti lokakuun paljaalle kaupunkiharmaudelle, jossa on kajosta ja kauneudesta huolimatta jotakin hitusen kovaa, kivimäistä ja talvea enteilevää. 

Olimme matkalla myös Kansallismuseoon ja iloisena yllätyksenä saimme tietää, että aulakerroksessa on Sudanin Farasista Assuanin padon alta 1960-luvulla puolalaisten arkeologien pelastamia Pyhän Annan seinämaalauksia.

P.S.

Suosittelen lämpimästi aiheeseen löyhästi liityvää Anne Michaelsin romaania Routaholvi, jossa Abu Simbelin temppeliä siirretään turvaan Assuanin padon myötä nousevalta vedeltä.

Kevätkuulumisia

Eräänlainen kirjoitustauko. Käsikirjoituksen uusi versio lähti kustantantamoon. Nyt yritän olla hetken miettimättä, alitajunta tehköön työtään. Samana iltana avasin kirjapaketin, jossa oli taustamateriaalia seuraavaan kirjaan, upea mustavalkovalokuvateos ja tuhti opus, jossa kylmiä historiallisia faktoja.

Anne Tylerin Jää hyvästi on miehen kanssa loppusuoralla (Tylerin kirjan nimisuomennosta harmittelen, alkuperäisellä nimellä, The Beginners Goodbye, on selkeä kytkös tarinaan. Samasta harmituksesta ja kirjasta enemmän kirjoittaa Sara. Tylerista tai amerikkalaisesta naiskirjailijuudesta ylipäätään kiinnostuneille vinkkaan taas myös Janet Sternburgin toimittamaa teosta The Writer at her Work). Luen miehen kanssa joitakin kirjoja ääneen toinen toisillemme. Se on tapa saada kirjaan samaa välittömän jakamisen tunnelmaa, mitä elokuvaa katsellessa. Innostuimme Päivin ansiosta tuohon kokeiluun joskus vuosia sitten, suosittelen muillekin. Samalla metodilla olemme lukeneet mm. Oatesin Haudankaivajan tyttären ja Johan Theorinin Hämärän hetken (lapset kuuntelivat salaa jännittyneinä ja aamulla kyselivät Nils Kantista) sekä Anne Michaelsin Routaholvin. Itsekseni olen nauttinut nyt mm. Juan Ramón Jiménezin runoista ja Eeva-Liisa Mannerin kirjeistä, taas. Olen joskus yrittänyt himolukevan ystävän kanssa samanaikaislukemista, hän tahollaan, minä omallani, mutta ei se ole tainnut onnistua kuin kerran, kaksi. Hän on nopea ja ahnas lukija, joka osaa poimia olennaiset juuttumatta pikku seikkoihin ja on onneksi kärsivällinen kanssani, minä haahuilen, hidastelen ja kaipaan sulatteluhetkiä, alleviivaan, teen reunamerkintöjä tai post it- laputan (niin hänkin, mutta ei juutu niihin), häiriinnyn ja keskeytän kirjan herkästi enkä yleensä pysty aloittamaan uutta teosta heti toisen luettuani, aika huono lukukaveri siis.


Merkittäviä elokuvahetkiä ei viime aikoina ole suotu (katsottavien listalla toki on paljon houkuttavia, mm. Haneken Rakkaus), dokumenteista päällimmäisenä on moneen kertaan uusintana esitetty Alzheimer-valssi, joka kertoo muusikko-opettaja Bo Lycken tarinan. Näitä dokumentteja onneksi on nykyään ja aiheesta kirjoitetaankin jo, myös Suomessa. Anneli Kannon Pala palalta pois ja Hanna Jensenin 940 päivää isäni muistina taitavat olla uusimmat teokset aiheesta, tulevat yhä tarpeeseen. Isäni kuoli Alzheimeriin 60-vuotiaana 90-luvun lopulla, ja silloin tauti oli jokseenkin vieras, vaiettu tai väärinkäsitetty, taival oireiden alkamisesta diagnoosin saamiseen ja viimeisiin elinpäiviin oli helvetillinen.

Kesän kaunokirjallista työreissua on suunniteltu, matkaamme Öölantiin (Theorinin lisäksi öölantilaiskirjailijoista kannattaa tutustua Barbro Lindgreniin, minulle hänen tärkein kirjansa on lastenromaani Pikku varpunen). Ensi vuoden vastaavaa reissua suunniteltu. Teen kirjoitustöitä aina limittäin. Olen ollut havaitsevinani, että minulle sopii - ainakin toistaiseksi - tyyli, jossa kuljetan kolmea eri vaiheissa olevaa kirjallista työtä eteenpäin. Ehkä tuo on kaikuja muinaisilta opevuosilta, jolloin työskentelin samaan tapaan ja työnkuvani oli hyvin kirjava, tai sitten vain jotakin omaan luonteeseen istuvaa.

Niin, ja kevät on tullut. Lunta on yhä, mutta sataa ja vihertää. Lapset kasvavat vauhdilla, kani sai uudet poikaset, mustarastas laulaa takapihan metsässä, ja ystävän antamat skillat nousevat maasta. On pihasuunnitelmia, juhlia perheessä, suvussa ja ystäväpiirissä, elämän kiihtyvä hyrinä. 

Routaholvi sylissä

Olen viettänyt vapaapäivää. Viimeksi taisin viettää kesällä. Oli jo aika.

Ulkona on niin kylmä, että paleltaa sisälläkin. Makaan kahden peiton alla Routaholvi kädessä. Sitten siirryn alakertaan, teen pannaritaikinan ja napsautan uunin päälle, tiskit koneeseen ja kone hurisemaan (pian on valmista, avaan luukun ja lämmittelen höyryssä). Istun nojatuoliin, peitto päällä, Routaholvi sylissä, aurinko nousee horisontista vasemmalta, oranssi hehku, tekisi mieli mennä sinne ojentelemaan jääkylmiä käsiä. Muistan, että äiti alkoi palella tämänikäisenä. Minä seisoin vieressä ohuessa nirunaruyöpaidassa, katselin kun äiti puki kerrosta toinen toisensa päälle, kummallisia, lämpimiä virityksiä. Ajattelin, etten minä vaan koskaan noin rumasti pue, en.