Katoamisia

Olen pohtinut katoamisia, seuraavan romaaninikin takia. Usein käy niin, että tietty aihe alkaa kävellä luo tai sille herkistyy, sitä näkee kaikkialla.

Luin Hanneriina Moisseisen Isä-sarjakuva-albumin (ks. lisää esimerkiksi Sallan lukupäiväkirjasta). Se on dokumentaarinen tarina ja koskettava surutyö sarjakuvataiteilijan isän Seppo Moisseisen selittämättömästä katoamisesta. Olohuoneen kaapin päällä lojuneesta Tuikki-lehdestä löysin jutun Heikki Laitisesta, vaappumestarista, joka katosi huhupuheiden takia jäljettömiin ja jonka luultiin hukkuneen. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin siskonpoika tunnisti miehen äänen radiosta ja jäljitti Laitisen Päijänteen saareen. Kirjastosta nappasin Erämaan armoille -elokuvan, joka ei elokuvana ollut kummoinen, mutta Christopher McCandlessin materialismin vastaisena ääriprotestina ja rahamaailmasta katoamisena kylläkin. Anne Tyler kirjoittaa ainakin kahdessa romaanissaan perhe-elämästä tarpeeksi saaneesta naisesta, toinen kävelee yhteisestä rantahetkestä uuteen elämäänsä (Elämän tikapuilla, josta D.L. Edelmanin arvio täällä), toisen lähtöaietta jouduttaa pankkiryöstäjän panttivangiksi päätyminen (Pako, kirjaa arvioinut mm. Lumiomena). Tylerin teoksissa on osoittelematonta kannanottoa naisen asemasta, elokuvassa ja Laitisen tapauksessa oli selkeää pettymystä ihmisyyteen. Moisseisen isän tapaus jää avoimeksi, häntä ei koskaan löydetty. Isä on samalla myös hieno taiteilijaksi kasvamisen kuvaus.

Näitä pohtiessani muistin myös Hiekan peitossa (Sous le sable) -nimisen elokuvan, jonka katsoin joitakin vuosia sitten. Siinä rannalta katoaa aviomies, jota häntäkään ei koskaan löydetä. Tuo elokuva taasen sysäsi minut Charlotta Ramplingin näyttelemien elokuvien pariin, niitä on onneksi kirjastossa paljon. Toistaiseksi paras on ollut pirullisen hyytävä Lemming.

Kevätkuulumisia

Eräänlainen kirjoitustauko. Käsikirjoituksen uusi versio lähti kustantantamoon. Nyt yritän olla hetken miettimättä, alitajunta tehköön työtään. Samana iltana avasin kirjapaketin, jossa oli taustamateriaalia seuraavaan kirjaan, upea mustavalkovalokuvateos ja tuhti opus, jossa kylmiä historiallisia faktoja.

Anne Tylerin Jää hyvästi on miehen kanssa loppusuoralla (Tylerin kirjan nimisuomennosta harmittelen, alkuperäisellä nimellä, The Beginners Goodbye, on selkeä kytkös tarinaan. Samasta harmituksesta ja kirjasta enemmän kirjoittaa Sara. Tylerista tai amerikkalaisesta naiskirjailijuudesta ylipäätään kiinnostuneille vinkkaan taas myös Janet Sternburgin toimittamaa teosta The Writer at her Work). Luen miehen kanssa joitakin kirjoja ääneen toinen toisillemme. Se on tapa saada kirjaan samaa välittömän jakamisen tunnelmaa, mitä elokuvaa katsellessa. Innostuimme Päivin ansiosta tuohon kokeiluun joskus vuosia sitten, suosittelen muillekin. Samalla metodilla olemme lukeneet mm. Oatesin Haudankaivajan tyttären ja Johan Theorinin Hämärän hetken (lapset kuuntelivat salaa jännittyneinä ja aamulla kyselivät Nils Kantista) sekä Anne Michaelsin Routaholvin. Itsekseni olen nauttinut nyt mm. Juan Ramón Jiménezin runoista ja Eeva-Liisa Mannerin kirjeistä, taas. Olen joskus yrittänyt himolukevan ystävän kanssa samanaikaislukemista, hän tahollaan, minä omallani, mutta ei se ole tainnut onnistua kuin kerran, kaksi. Hän on nopea ja ahnas lukija, joka osaa poimia olennaiset juuttumatta pikku seikkoihin ja on onneksi kärsivällinen kanssani, minä haahuilen, hidastelen ja kaipaan sulatteluhetkiä, alleviivaan, teen reunamerkintöjä tai post it- laputan (niin hänkin, mutta ei juutu niihin), häiriinnyn ja keskeytän kirjan herkästi enkä yleensä pysty aloittamaan uutta teosta heti toisen luettuani, aika huono lukukaveri siis.


Merkittäviä elokuvahetkiä ei viime aikoina ole suotu (katsottavien listalla toki on paljon houkuttavia, mm. Haneken Rakkaus), dokumenteista päällimmäisenä on moneen kertaan uusintana esitetty Alzheimer-valssi, joka kertoo muusikko-opettaja Bo Lycken tarinan. Näitä dokumentteja onneksi on nykyään ja aiheesta kirjoitetaankin jo, myös Suomessa. Anneli Kannon Pala palalta pois ja Hanna Jensenin 940 päivää isäni muistina taitavat olla uusimmat teokset aiheesta, tulevat yhä tarpeeseen. Isäni kuoli Alzheimeriin 60-vuotiaana 90-luvun lopulla, ja silloin tauti oli jokseenkin vieras, vaiettu tai väärinkäsitetty, taival oireiden alkamisesta diagnoosin saamiseen ja viimeisiin elinpäiviin oli helvetillinen.

Kesän kaunokirjallista työreissua on suunniteltu, matkaamme Öölantiin (Theorinin lisäksi öölantilaiskirjailijoista kannattaa tutustua Barbro Lindgreniin, minulle hänen tärkein kirjansa on lastenromaani Pikku varpunen). Ensi vuoden vastaavaa reissua suunniteltu. Teen kirjoitustöitä aina limittäin. Olen ollut havaitsevinani, että minulle sopii - ainakin toistaiseksi - tyyli, jossa kuljetan kolmea eri vaiheissa olevaa kirjallista työtä eteenpäin. Ehkä tuo on kaikuja muinaisilta opevuosilta, jolloin työskentelin samaan tapaan ja työnkuvani oli hyvin kirjava, tai sitten vain jotakin omaan luonteeseen istuvaa.

Niin, ja kevät on tullut. Lunta on yhä, mutta sataa ja vihertää. Lapset kasvavat vauhdilla, kani sai uudet poikaset, mustarastas laulaa takapihan metsässä, ja ystävän antamat skillat nousevat maasta. On pihasuunnitelmia, juhlia perheessä, suvussa ja ystäväpiirissä, elämän kiihtyvä hyrinä. 

Kadotin ihmisen

Eilen kadotin kokonaisen ihmisen, siinä samassa oli kadota osa minustakin, ja vaikka hän tulikin takaisin, ei hän ollut ollenkaan sama. Minäkin olin ehtinyt muuttua. En osannut sanoa mitään, mielessä kaikui vain hokema: "Ylämäki, alamäki - kuoppa!" Näin, miten vauvaa körötettiin polvien päällä ja sitten annettiin pudota alas. Hauska ja turvallinen leikki, ihan muuta kuin äkillinen, hiljainen piilosillaolo.

Anne Tyler kirjoittaa teoksessaan Elämän tikapuilla (1995) naisesta, joka kävelee pois elämästään, jossa on ollut niin näkymätön, ettei perheenjäsenillä ole antaa hänestä edes tuntomerkkejä. Mietin nyt tätä kaikkea.