Olen pohtinut katoamisia, seuraavan romaaninikin takia. Usein käy niin, että tietty aihe alkaa kävellä luo tai sille herkistyy, sitä näkee kaikkialla.
Luin Hanneriina Moisseisen Isä-sarjakuva-albumin (ks. lisää esimerkiksi Sallan lukupäiväkirjasta). Se on dokumentaarinen tarina ja koskettava surutyö sarjakuvataiteilijan isän Seppo Moisseisen selittämättömästä katoamisesta. Olohuoneen kaapin päällä lojuneesta Tuikki-lehdestä löysin jutun Heikki Laitisesta, vaappumestarista, joka katosi huhupuheiden takia jäljettömiin ja jonka luultiin hukkuneen. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin siskonpoika tunnisti miehen äänen radiosta ja jäljitti Laitisen Päijänteen saareen. Kirjastosta nappasin Erämaan armoille -elokuvan, joka ei elokuvana ollut kummoinen, mutta Christopher McCandlessin materialismin vastaisena ääriprotestina ja rahamaailmasta katoamisena kylläkin. Anne Tyler kirjoittaa ainakin kahdessa romaanissaan perhe-elämästä tarpeeksi saaneesta naisesta, toinen kävelee yhteisestä rantahetkestä uuteen elämäänsä (Elämän tikapuilla, josta D.L. Edelmanin arvio täällä), toisen lähtöaietta jouduttaa pankkiryöstäjän panttivangiksi päätyminen (Pako, kirjaa arvioinut mm. Lumiomena). Tylerin teoksissa on osoittelematonta kannanottoa naisen asemasta, elokuvassa ja Laitisen tapauksessa oli selkeää pettymystä ihmisyyteen. Moisseisen isän tapaus jää avoimeksi, häntä ei koskaan löydetty. Isä on samalla myös hieno taiteilijaksi kasvamisen kuvaus.
Näitä pohtiessani muistin myös Hiekan peitossa (Sous le sable) -nimisen elokuvan, jonka katsoin joitakin vuosia sitten. Siinä rannalta katoaa aviomies, jota häntäkään ei koskaan löydetä. Tuo elokuva taasen sysäsi minut Charlotta Ramplingin näyttelemien elokuvien pariin, niitä on onneksi kirjastossa paljon. Toistaiseksi paras on ollut pirullisen hyytävä Lemming.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti