Näytetään tekstit, joissa on tunniste työ. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste työ. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 24. marraskuuta 2024

Tampereen kirjafestareilla lauantaina 30.11.2024


Inga näki metsikössä kaksi valkohäntäpeuraa. Ne eivät huomanneet häntä. Inga ei uskaltanut liikahtaa. Onnistuisiko hän ottamaan kameran esille pelästyttämättä peuroja? Saisiko hän edustavan kuvan ja napsauttaisiko peurat projektorin kautta kodin kaihonkalpeille seinille jonakin marraskuun aamuna, kun jäisi yksin kotiin etätöihin? Tarvitsiko Inga peurojen jäntevää, Örön ruokkimaa olemusta, ryhdikästä kaulaa ja valpasta katsetta? Istuisiko hän olohuoneen sohvalla koko päivän peurat seuranaan, avaisiko arkistonsa, antaisiko peurojen vahtia häntä? Nukahtaisiko marrasväsynyt Inga sohvalle niiden katseen alle, heräisikö hän kesäisestä saaresta, juuri tästä paikasta ja hetkestä? Voisiko Ingan kaipuu kuljettaa häntä paikasta toiseen, voisiko hän olla siellä ja täällä yhtä aikaa? Pystyikö ikävöivä olemaan monessa paikassa samanaikaisesti? Niinkö kaipuu toimi? Siksikö se raastoi rikki ja hajotti? (Pitkä ikävä. WSOY 2024, 264.)

Hei te kaikki kaipaavat, ikävöivät, marrasväsyneet, nesomaanikot, kirjanystävät! Tervetuloa Tampereen Kirjafestareille! Olen Ville Hännisen haastateltavana Pitkä ikävä -romaanistani Tampere-talon Aamulehtisalissa (Pienessä salissa) lauantaina 30.11.2024 klo 1111.30. Sen jälkeen signeeraan WSOY:n myyntipisteellä. 

Tapaamisiin Tampere-talossa! 

Kaksipäiväisten festareiden koko ohjelma luettavissa täältä.

torstai 17. lokakuuta 2024

Helsingin kirjamessuilla torstaina 24.10.2024


                                         

Tervetuloa saarille minun ja Anna-Kaari Hakkaraisen kanssa torstaina 24.10. klo 13.30 Helsingin kirjamessujen Töölö-la(i)valla. Kerron romaanistani Pitkä ikävä (WSOY 2024), joka sijoittuu Örön saareen, ja Anna-Kaari puhuu kirjastaan Marraseliö (Tammi 2024), jonka miljöö on Fårö. Molemmissa teoksissa käsitellään myös ihmissuhteita. Meitä luotsaa kustantaja Petra Maisonen. 

Välittömästi saarimatkan jälkeen signeeraamme WSOY:n ja Tammen osastolla, joka löytyy tutulta paikalta pääsisäänkäynnin rappusten vierestä (messukartasta koordinaateilla 6b48).  

Tapaamisiin torstaina 24.10. Helsingin kirjamessuilla! 

Koko messuohjelma on luettavissa täältä.

keskiviikko 16. kesäkuuta 2021




Olen lukenut Monika Fagerholmin ja Martin Johnsonin teosta Meri. Neljä lyyristä esseetä (suom. Asko Sahlberg. Teos 2012). Sitä ennen luin Anne Swärdin uuden romaanin Jackie (suom. Jaana Nikula. Otava 2021), joka imaisi mutta oli minun makuuni liian asetelmallinen. Jännä yhteensattuma muuten, että Swärdin ja Fagerholmin & Johnsonin teoksissa kummassakin mainitaan Big Blue -elokuva (Le Grand Bleu. Ohj. Luc Besson, 1988), josta pidin aikoinaan tavattomasti (en tiennyt, että amerikkalaisversioon tehtiin avoimen lopun sijaan onnellinen loppu). Kummassakin teoksessa esiintyy myös meri, saaristakin kerrotaan.

Meri-teos on monin paikoin häiritsevä. En tiedä, kuka milloinkin kertoo, mistä sitaatit ovat peräisin, kenen teoksesta (kirjan lopussa on kyllä osio "Lähteitä, viitteitä"). Moni esiin nostettu aihe jää roikkumaan ilmaan, se esitellään, sitä pohditaan ja samassa aihe vaihtuu ja kertoja (keneksi?). Lukija ei pääse helpolla, eikä kyse ole siitä, etteikö lukija viitsisi panostaa luettuun tai että lukija kaipaisi keveyttä. Olen hämmentynyt lukemastani, yleensä se on hyvästä. Ja juuri näin myös oma ajatteluni ja tapani kirjoittaa toimii: fragmenttia, assosiaatioita, tajunnanvirtaa, palasia, kaleidoskooppi.

Meri on aihepiirinä runsas, kirjoittajat ovat valinneet kirjoittaa aiheesta neljä esseetä: "Katastrofi", "Veden alla", "Labyrintti", "Yksinäisyys". Loputon meri vyöryy tekemään tehtävästä mahdottoman, kaiken aikaa tulvii uusia nimiä, näkökulmia ja mielleyhtymiä, mutta niin ihmismieli toimii, kaikesta syntyy kytkös tai säie uuteen suuntaan, sanat vievät. Teoksessa kerrotaan esimerkiksi Itä-Meren saastumisesta, Jules Vernen traagisesta elämästä, kirjailijantyön vastoinkäymisistä ja kustantamoiden vaatimuksista kirjoittaa onnellisia loppuja, puutarhaa kuolemankielissä hoitavasta yksinäisestä Napoleonista Saint Helenan saarella, afasiaa sairastavasta Tomas Tranströmeristä edesmenneen tätinsä sinisessä talossa keskellä saarta vaimonsa ja tulkkinsa Monikan kanssa ja ihmeellisistä ennalta-arvaamiseen viittaavista yhteensattumista, Virosta soutamalla paenneesta Sveasta, joka otti lapsen (pikku Monikan vaiko Martinin?) mukaansa aamuöisille kalastusretkilleen, Judith Schalanskysta, joka ei itäsaksalaisena päässyt matkaamaan kuin karttakirjojen avulla, mutta joka myöhemmin sen ansiosta kirjoitti laajasti käännetyn teoksen Kaukaisten saarten atlas. Viisikymmentä saarta, joilla en ole koskaan käynyt enkä tule käymään (suom. Marko Niemi, Poesia 2020) ja josta Satu Taskinen sanoo Kiiltomadon arviossa, että teos on  kaunokirjallista kartografiaa parhaimmillaan. Kodin kirjahyllyn merkityksestä kasvavan lapsen elämässä. Mielikuvituksen voimasta, joka muutti Englannissa köyhänä ja orpona syntyneen Arthurin Tristan da Cunhan -saarella (Marianna Kurtto: Tristania!) isänsä rahtialuksella syntyneeksi seikkailijaksi, Tristan Jonesiksi, joka tuli torpedoiduksi kolme kertaa ennen täysi-ikäisyyttään. Yksinäisyydestä (saareudesta), Robinson Crusoesta ja David Foster Wallacesta, jonka tuhkat ystävä Jonathan Franzen kuljetti Crusoen Masafueran saarelle. Ja kolonialismistakin (sitten lukijassa alkaa pohdinta lähetystyöstä, uskonnoista, Kotilieden 5/2021 Seela Sellasta kertovasta jutusta, juutalaisuudesta, on pakko kertoa luetusta, kysellä mielipiteitä esimerkiksi tästä: "Kaikesta paneutumisestaan huolimatta Seela ei halua paasata uskonnosta. Se oli yksi syy, mikä juutalaisuudessa vetosi: se ei harjota lähetystyötä. - Juutalaisena en halua esittää, että oma uskontoni olisi paras maailmassa. Ei se ole. Eivät kaikki ihmiset tarvitse uskontoa. Jokainen uskoo omalla tavallaa tai on uskomatta. Jokaisen pitäisi ajatella omilla aivoillaan." 

Meri-teoksessa kuvataan myös uimista. Impressionistiset välähdykset herättelevät tunnistettavia, koettuja hetkiä: lapsuuden uintiretket ja muoviset kellukkeet käsivarsissa (tai uimarengas vartalon ympärillä), veden tuntu uidessa, märkä uimapuku vartaloa vasten, kasvoihin liimautuvat hiukset. Uiminen vertautuu hienosti kaunokirjalliseen työhön. Tässä tekijänoikeudellisesti kohtuuttoman pitkä sitaatti:

”Hän ei uinut [vartalonmyötäisessä] uimapuvussa siksi, että hänelle olisi ollut tärkeää miltä hänen vartalonsa näytti. Vaan uimisen vuoksi. Ja veden.

Voimistaakseen tunteen. Päästäkseen niin lähelle vettä kuin mahdollista.

Kyse on aistillisuudesta. (--) Veden tajusta. – kysymys oli psykologisesta vaikutuksesta.

Veden tajusta. (--)

Veden taju on jotakin syvän omakohtaista, yksilöllistä.

Kirjoittamista, minä ajattelen. Kuin kirjoittamista.

Uida luoda kirjoittaa uida. Ne liittyvät yhteen.

Ja yksinäisyys. Minä rakastan uimista. Ja yksin olemista.

Uida luoda kirjoittaa uida. Yksin. Cherish your obsessions. Omistaudu mielettömyydellesi, pakkomielteillesi.

Älä kavahda niitä. Vaali niitä, seuraa niitä. (--)

Minä uin avomerellä, haluamallani tavalla; en vailla menetelmää, mutta omalla tavallani. (--) kyseessä on kyky löytää yritysten ja erehdysten kautta itselleen sopivat tavat ja sitten pitää taipumatta niistä kiinni.

Merkitystä on vain antaumuksellisuudella. Muista myös tämä: kukaan ei pyydä sinua tekemään tätä. Älä siis myöskään itse pyydä keneltäkään lupaa. Unohda joksikin tuleminen, vertauskuvaksi muuttuminen. Liiku itsesi kanssa, älä itsestäsi pois. (--)

Uimari tekee aina oman kilpailunsa, (--) Uimari ei koskaan ajattele kilpailijoitaan.

Unohda itsesi. Keskity siihen mitä teet. Keskity niin, että unohdat itsesi." (Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri. Neljä lyyristä esseetä. Suom. Asko Sahlberg. Teos 2012, 123-125.)

Tämä teos kaikkine rönsyineen sai googlaamaan (millainen lintu on rayadito, andientulikulma, entiseltä nimeltä okapyrstö?), avaamaan kirjahyllystä Tranströmerin Kootut runot, etsimään ja innostumaan. Se sai myös oman ajatteluni vyörymään, eli mieli tuli pöyhityksi hyvällä tavalla. Luin kirjaa aina ennen nukkumaanmenoa ja heti herättyäni. Ja hitaasti. Usein jätin tekstin kesken, koska oli pakko alkaa kirjoittaa muistiin ideoita, liki valmiita kaunokirjallisia virkkeitä. Luettu parhaimmillaan auttaa viemään omaa työtä eteenpäin. 

J.K. 

Meri-teoksen taustoista voi lukea Maaria Ylikankaan Nuori Voima -lehteen kirjoittamasta jutusta.

tiistai 23. maaliskuuta 2021


"Koko kansan lukupiiri #KIRJAVAT keskustelee ensi keskiviikkona 24.3. klo 18-19 Katja Kaukosen kirjasta Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan.

Mielipiteitä kirjasta voi kertoa ennakkoon viestillä tai WhatsAppilla numerossa 046 6215607. Lähetyksen aikana pääset osallistumaan keskusteluun viestien lisäksi shoutboxin kautta osoitteessa www.radioscoop.fi > Kuuntele.

P.S: Olet tervetullut kuuntelemaan vaikket kirjaa ehtisi lukemaan.

Lähetyksen aikana lukukokemusta laajennetaan musiikilla, jota kirjan tunnelma ja ympäristö esiin houkuttelevat." 

Studiossa Anu Tuulia Salmela ja Henry Aho. Ohjelmaa voi kuunnella suorana myös netitse ja podcastina täältä.

keskiviikko 10. helmikuuta 2021


Alkuvuosi: apurahahakemusten tekemistä seuraavaa kaunokirjallista projektia varten. Samalla hanke alkaa kirkastua ja terävöityä mielessä, vaikka työn käynnistyessä se ei enää tottelekaan kaikkia alkuperäisiä aikeita vaan johtaa yhtäkkiä joutomaille, ryteikköihin, pimentoihin, katveisiin. Niitä odotan. Etukäteen en voi tietää enkä päättää, millainen teoksesta tulee. Ehkä juuri yllätyksellisyys antaa voimaa jaksaa.

tiistai 26. tammikuuta 2021


Vuosi on vaihtunut. Kaikki alkaa alusta. Piti siivota kaapit ja laatikot, sen sijaan olen katsellut ulos, miettinyt tulevaa, tehnyt lyhyitä ja pitkiä työsuunnitelmia ja yöllisiä muistiinpanoja, miettinyt aikajanaa, varannut kirjoja, nukkunut olohuoneen lattialla ja valvonut sairaslomailevaa muusaa, koira pientä, nähnyt unia kohtaamisista, väkijoukoista, kasvomaskittomasta elämästä, kaivannut maisemia ja tiloja, ihmisiäkin. 

Päivä on pidentynyt ja valo lisääntynyt, linnut laulavat. Odotan kevättalvea, kevättä.

maanantai 23. marraskuuta 2020

 


Tervetuloa Tampere-talon Kirjaviikolle 23.-29.11. 

Kerron uutuusromaanistani Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan (WSOY 2020) Tampere-talon Aula-klubilla perjantaina 27.11. klo 17.45. Tilaisuuteen on vapaa pääsy. 

"Tampereen Kirjaviikko 23.11. – 29.11.2020 kokoaa kirjallisuuden ystävät ja harrastajat Tampere-taloon koko marraskuun viimeiseksi viikoksi. Teemaviikko on yhdistelmä yleisölle maksuttomia ja maksullisia kirjailijavierailuita, paneelikeskusteluita ja kirjallisuuden inspiroimia konsertteja. 

Lisäksi koko viikon ajan Tampere-talon ala-aulassa on kirjatori, jossa myydään kustantajien erikoishintaisia kirjoja hintaan 10-25 €.

Tampere-talon Aula-klubi

keskiviikkona 25.11. Pirkanmaalaista nykykirjallisuutta 1.

Illan juontaa Tiina Poutanen.

Klo 17.00-17.15 Anneli Kanto: Kirjoittamassa, (Reuna 2020)
Klo 17.15-17.30 Heli Rantala: Kaikkien aikojen kookoskeikka (WSOY 2020)
Klo 17.30-17.45 Annika Eronen: Ristiinan enkeli (Myllylahti 2020)
Klo 17.45-18.00 Heidi Mäkinen: Ei saa elvyttää (Karisto 2020)
Klo 18.00-18.15 Artemis Kelosaari: Aaveiden Tampere (Haamu 2020)
Klo 18.15-18.30 Marko Annala: Kuutio (Like 2020)
Klo 18.30-18.45 Arto Lappi:  Pohjoiset tuulenpesät (Enostone 2020)
Klo 18.45-19.00 Harri Istvan Mäki: Musta kiekko (Enostone 2020)

perjantaina 27.11. Pirkanmaalaista nykykirjallisuutta 2.

Illan juontaa Markku Soikkeli.

Klo  17.00-17.15 Jukka-Pekka Palviainen: Hanaa, Kosonen (Otava 2020) + Allu ja Apinajahti (WSOY 2020)
Klo 17.15-17.30 Meri Luttinen: Myrskynsilmä (WSOY 2020)
Klo 17.30-17.45 Marisha Rasi-Koskinen: REC (S&S 2020)
Klo 17.45-18.00 Katja Kaukonen: Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan (WSOY 2020)
Klo 18.00-18.15 Jonimatti Joutsijärvi: Kärsimys nyt tapahtui ammoin (Palladium Kirjat 2020)
Klo 18.15-18.30 JS Meresmaa:  Dodo (Myllylahti) + Minä, kissa (Art House) + Naakkamestari (Reuna 2020)
Klo 18.30-18.45  Johanna Hulkko: Vähäisiä tyyppivikoja (Atena 2020)
Klo 18.45-19.00  JK Ihalainen: Sirppeitä – Esseitä ja suomennoksia (Palladium Kirjat 2020)

ja sunnuntaina 29.11. Pirkanmaalaista nykykirjallisuutta 3.

Illan juontaa Kirsti Kuronen.

Klo 17.00-17.15 Niina Hakalahti: Sopivassa suhteessa (Karisto 2020)
Klo 17.15-17.30 Kristiina Harjula: Loukussa, elämää alkoholistin läheisenä (Kirjapaja 2020)
Klo 17.30-17.45 Maria Asunta ja Erkki Seppänen: Turvapaikka uutisissa – Mediakatsaus 2015-2020 (Kovasana Kustannus 2020)
Klo 17.45-18.00  Laura Suomela: Ilmatilaloukkaus (Karisto 2020)
Klo 18.00-18.15 Minttu Hapuli: Emil (Ilmestyy alkuvuodesta 2021/Sitruunakustannus)
Klo 18.15-18.30 Inga Magga: Varjonyrkkeilijä (Like 2020)
Klo 18.30-18.45 Päivi Alasalmi: Häkkilinnut (ilmestyy Storytel Original -sarjassa ääni- ja e-kirjana 2020)
Klo 18.45-19.00 Liliana Lento: Koivu ja pihlaja (Nysalor-kustannus 2020)

Kirjailijat avaavat uusimpia teoksiaan: mukana runoutta, proosaa, tietokirjoja, fantasiaa sekä kirjoja lapsille. Kirjoja voi ostaa koko viikon ajan omaksi ja pukinkonttiin. Paikalla olevat kirjailijat myös signeeraavat teoksiaan. Pirkanmaalaista nykykirjallisuutta -sarjan tuottaa Pirkkalalaiskirjailijat ry, joka on 77 vuotta toiminut, maamme vanhin maakunnallinen kirjailijayhdistys. Jäseniä ovat Tampereen seudulla vaikuttavat ammattikirjailijat."

Jos olet Aamulehden kanta-asiakas, voit seurata tapahtumaa suorana osoitteesta: aamulehti.fi/live

Kirjaohjelmaa on tarjolla koko viikon. Monipuolinen kattaus on kokonaisuudessaan luettavissa täältä.


maanantai 19. lokakuuta 2020


            Esiintyjät: Katja Kaukonen & Karoliina Niskanen. Haastattelijana Minttu Nikkilä 
               Paikka: Esplanadi                                                                                                          



Helsingin kirjamessut toteutuvat tänä vuonna verkossa. Kävin messukeskuksessa etukäteiskuvauksessa keskustelemassa mm. lintusymboliikasta esikoiskirjailija Karoliina Niskasen kanssa. Monitaituri-Karoliinalta ilmestyi syyskuussa koskettava ja pistävän tarkkanäköinen romaani Tilhi (kansi Sanna-Reeta Meilahti, Bazar 2020).

Tilheä ja Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan -romaaniani (kansi Marja-Leena Muukka, WSOY 2020) yhdistää lintujen lisäksi haasteellisissa olosuhteissa elävät herkän hauraat ja ulospäin osin vahvoilta vaikuttavat henkilöhahmot, jotka jäävät vaikeilla hetkillä liian yksin tai joille tarjoillaan vääränlaista apua. Kummankin romaanissa kuvataan myös hajonneita perheitä, äitiyden ja vanhemmuuden vaikeutta ("Ei ole olemassa äitejä, ei vanhemmuutta, on vain rakkautta", Karoliinan romaanissa sanotaan, ja minun teokseni vastaa: "Rakkaudessa me kaikki olemme samaa sukua, toinen toistemme isiä, äitejä, lapsia, siskoja ja veljiä."), pyrkimystä hyvään, välittämisen yrityksiä, liian suuren vastuun kantamista, muuttoja ja lähtöjä. Vaikka teoksemme sijoittuvat aivan eri aikakausille, ihmisyydessä samat perusasiat näyttävät toistuvan vuosikymmenestä ja -sadasta toiseen.

Minttu Nikkilän luotsaama haastattelu on katsottavissa täältä päivälipulla messujen verkkosivuilla sunnuntaina 25.10. klo 15.30 (Esplanadi), kokoaikalipun ostaneilla on mahdollisuus katsoa kaikkia kirjamessuhaastatteluja 8.11. asti.

keskiviikko 23. syyskuuta 2020




Romaanini Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan (WSOY, graafinen suunnittelu Marja-Leena Muukka) ilmestyi eilen syyspäivän tasauksen päivänä lintujen syysmuuton aikaan. 

"Rauha oli haaveillut, että saareen päästyään he muodostaisivat yhteisön ja hän saisi ikioman joukon ihmisiä, joita kutsua siskoiksi. Mantereella eläessään he olivat joutuneet nyrkin sisään, puristuneet umpeen, kuivuneet sipuleiksi, mutta saaren maaperä, kosteus, valo ja tila avaisivat heidät kukkimaan, pohtimaan yhdessä kasvunsa suuntaa ja tarkoitusta. Mantereelle jäivät ne, joilla oli tiukka ihmisenä olemisen kriteeristö, kirjontakehys, jonka sisään pingottaa sulkien ja höyhenten alta löydetty paljas naiseuden nahka. Mantereen ihmisillä oli tahto venyttää iho äärimmilleen ja piilottaa tai leikata pois ei-toivottu, arvet, luomet, pisamat ja syntymämerkit. Saaressa asuisi naisia, joilta puuttuisivat olemassaoloa rajaavat karmit." (s. 91.)

Kirjani kertoo karkotuksesta, uuden yhteisön muodostumisesta, ihmisen määrittämisestä, diagnooseista, leimoista ja nimeämisistä, nähdyksi tulemisesta, peilaamisesta, identiteetistä, juurista, vallasta, kutsumuksesta, aatteista ja opeista, taiteen ja mielikuvituksen voimasta, unelmista, surusta ja ilosta, lähtemisestä, perilläolosta, maisemasta, saarista ja linnuista, tietenkin. Jotakin sisällöstä kai pitää aina kertoa, mutta kuinka vaikeaa on luetteloida yksittäisillä sanoilla tai tiivistää edes virkkeillä kielestä ja näkymättömästä rakennettua kokonaisuutta, joka aukeaa vasta lukuprosessin myötä ja on jokaiselle lukijalle, myös kirjailijalle itselleen, omanlaisensa ja siten herkästi sanojen tavoittamattomissa, selittelemätön. (Kirjassa on Tiiralinna, mutta on myös sen rakenne, kaikki kerrokset, portaikot ja aukot, joita avataan ja suljetaan.) Ja kyse on tosiaan prosessista: teksti elää lukijan mielessä ja kokemuspiirissä myös ajan kanssa, kaikki ei aina aukea heti eikä tarvitsekaan, jää aukkokohtia. Niin me tässä kaoottisessa maailmassa elämme, etsimme selityksiä, merkityksiä, teemme (rohkeita) tulkintoja. Uskon tähän Kaisu Rättyän hienosti kahdesta kirjallisuuden opetuksen käsikirjasta referoituun ajatukseen: "Kaunokirjallinen teksti saa aina uuden elämän, kun joku löytää uuden tavan lukea sitä. Lukeminen on ensisijaisesti esteettinen kokemus, joka on aina yksilöllinen."

Mutta nyt on konkreettisten maisemien vuoro. Olen blogissani jakanut monenlaisia miljöitä sanoina ja kuvina, myös tämän romaanin syntysijoja. Tuntuu luontevalta kertoa niistä nyt. Romaani valitsee ja synnyttää itse oman tapahtumapaikkansa. Romaaniini tuli sekä fiktiivisiä että aitoja, reaalimaailmassa olemassa olevia seutuja. Porin Reposaaresta, entisen kotiseutuni maisemasta, muotoutui erään romaanihenkilöni lapsuusmiljöö. Onnistuin vuokraamaan Reposaaresta puoleksi vuodeksi pienenpientä hellahuonetta. Kotoni oli pieni ja pelkistetty, mutta siellä oli juuri sopivasti tilaa pohtia, kirjoittaa ja levätä. Reposaaren rauha oli ihanteellinen ajatteluun, työskentelyyn ja kävelemiseen. (Ah aallot, kalliot, rantasomerikot, lehtometsät, tervaleppätiheiköt, paarlastikasvit, merilasi ja -pihka, Villa London ja rakennuksiin pinttynyt mennyt aika!) Romaania kirjoittaessani yövyin ja inspiroiduin myös Seilissä ja Örössä. (Ah lehdes- ja paahdeniityt, merikaalit, sinisimpukoiden kuoriröykkiöt, orjanruusut, sairaalarakennukset ja kirkko!) Lisäksi kirjoitin romaania eräässä Näsijärven saaressa ja mielessäni matkasin myös Australian Rabbit Islandille (nyk. Peat Island), Swan´s Islandille Hockomock Headiin (paikkaan, jossa sielut asuvat) Yhdysvaltoihin, Normandiaan Jean Delacourin Edeniin ja Lintukotoon. Mitä matkoja nuo kaikki olivatkaan!

Romaaniani saa kirjastoista, kirjakaupoista sekä mm. Werner & Jarlista ja Adlibriksesta. Teoksesta on myös äänikirjaversio, lukijana toimii Leena Nuora. Antoisia luku- ja kuunteluhetkiä, saareutumista, lukurauhaa!

P.S.
Kirjan välistä löytyy sininen lukunauha. (Sinisen nauhan mysteeri aukeaa teille kirjan myötä.) Romaanihenkilöni Saga yritti käydä värittämässä nauhat mustiksi suojellakseen lukijoita, mutta urakkahan oli melkoinen. En siis voi varmaksi luvata, että hän olisi ehtinyt värittää kaikki. Olkaa varovaisia! Kerron myös, että kirjaa kirjoittaessani sain postitse salaperäisen kuoren, jonka sisältä löytyi kahdeksan metriä sinistä lettinauhaa. Ymmärrettävistä syistä pidän sitä lukitussa kaapissa.

keskiviikko 6. kesäkuuta 2018


Yhtäkkiä kesän kirkkaus ja puolivuosisatainen minuus. Onko tuo mummulan niitty vai jokin myöhemmin löydetty, missä, milloin? Vai ovatko niityt ikuisia, ajattomia, loputtomassa kesässä? Olenko sama kuin lapsena, olenko sama kuin eilen? Kuljetanko kaikkia eilisen minuuksia mukanani, vai onko osa putoillut pois? Mitä kaikkea muistan, mitä olen unohtanut ja miksi? Mikä on ollut hyvää ja tärkeää, mikä kivuliasta? Mitä on vielä odotettavissa, mitä odotan? Kauanko elän? Tietääkö joku, vai onko kaikki vain sattumaa?

Miten täyteläistä, tiheää ja runsasta elämä on ehtinyt olla jo nyt, paljon hyvää ja onnekasta, myös surua ja kuolemaa. Isäni suvun puolelta aiemman sukupolven suojamuuri on liki kokonaan kaatunut. Seison kuoleman edessä silmät auki. Kerron sille lapsista, koirasta ja kanista, jonka se juuri otti luokseen. Kerron, että ymmärrän menetysten merkityksen, ne ovat kasvattaneet yhtä paljon kuin syntymät, molemmat ovat alati yhtä käsittämättömiä ihmeitä, kumpaakin alituiseen mietin, kummastakin kirjoitan. Kuolema nyökkää ja lähtee työhönsä, niin lähden minäkin. Tuulee ja kukkii, aurinko paistaa, lipputangossa heiluu suuri valkoinen kangas, juodaan kahvit, ollaan yhdessä, rakastetaan, puhutaan elämästä.


sunnuntai 22. lokakuuta 2017


Helsingin kirjamessut 26.-29.10. Tervetuloa!

Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja (WSOY). Torstai 26.10. klo 19.00-19.30. Mika Waltari -lava.
Keskustelen Lumikadun kertojasta Taru Torikan kanssa ja signeeraan tuon jälkeen WSOY:n osastolla 6B48. Tapaamisiin!

P.S. Messulehdessä on virheellistä tietoa, en siis esiinny sunnuntaina.

torstai 5. lokakuuta 2017




Tervetuloa Turun kirjamessuille! Tässä minun ohjelmani:
Su 8.10. klo 10:20-10:50, Agricola-lava. Katja Kaukonen (Lumikadun kertoja), Marianna Kurtto (Tristania) ja Maria Mustranta (Sokeita hetkiä). Haastattelijana Anna-Riikka Carlson.
Su 8.10. klo 11:00-11:30, Kallas-lava. Miksi juuri Eurooppa? Saara Henriksson (Syyskuun jumalat), Katja Kaukonen (Lumikadun kertoja) ja Jani Saxell (Tuomiopäivän karavaani). Haastattelijana Satu-Maria Rastas
Su 8.10. klo 12:45-13:00 Tekstiretriitti (1. kerros, pääsisäänkäynnin liepeillä), jossa luen Lumikadun kertojaa. (Minua ennen ja jälkeeni myös muita kirjailijoita lukemassa omia teoksiaan, suosittelen lämpimästi!)

Tapaamisiin!

Messuilla on esillä useita hienoja uutuusteoksia, niihin kannattaa tarttua ja selata ohjelmistoa vaikka täältä: http://www.kirjamessut.fi/home/ohjelma/.

tiistai 15. elokuuta 2017

Elokuu. Jäähyväiset kesälomalle eikä sittenkään, nythän kesä vasta on, on yhä lomaileva lapsi, on leikkisä koira, joka on sairastanut koko kesän ja jolle on vihdoin puhallettu pihaaan uima-allas, on kukkiva piha, syysasteri ja -syrikkä, kypsyvät viinirypäleet ja vadelmat, on helteiset yöt, on elokuvat, romaanit ja novellikokoelmat, joille on kerrankin ehtinyt antautua, tarinoiden, lukemisen ilo ja lohtu. Silti aika notkahtaa eteenpäin. Joku on taas kuollut, joku on poistunut keskuudestamme, joku sairastunut, joku menettänyt kerroksen muistiaan (kellarin vai vintin?), ja minä raivaan taloa, luen vanhoja postikortteja, kirjeitä ja päiväkirjoja, kuljen menneessä, muistelen, painan mieleen, otan seinältä lasten piirustukset, teen tilaa nykyhetkelle ja tulevalle. Syksy täyttää kalenteria, on silti vielä illanistumista kesävieraiden kanssa, on terassinmaalaus, on pihajuhlat, on lakkiaisten ja rippijuhlien kiitoskortit. Ja on aikaa kirjoittaa, tehdä työtä: syntyy kolmetoista riviä tai kaksikymmentäkuusi, on sekavia muistiinpanoja, on täysiä ja tyhjiä muistikirjoja, on taustatyökirjoja, joiden laina-aika on käytetty moneen kertaan loppuun, on lehtiä jonkun ullakolta, hautajaiskutsuja ja valokuvia. Iloitsee työstä, iloitsee siitä, että silloin on vapaa eikä muista mitään muuta, ei murehdi mitään, ei ole kokeva, tunteva, kipuileva, monimutkainen minä, ei ole mitään, kirjoittaa vain.

maanantai 24. huhtikuuta 2017

 

Tervetuloa keskiviikkona 26.4. klo 16-21 Tampereelle (Vooninki, Väinö Linnan aukio 13) Näin on kirjat -tapahtumaan. Illan aikana esiintyy 15 minuutin välein parisenkymmentä kirjailijaa uutuuskirjoineen. Minun ja Lumikadun kertojan vuoro on klo 18.45, haastattelijana tv:stä tuttu Juha Hietanen. Vapaa pääsy, kirjamyyntiä, jaossa myös 100 ämpäriä täytettynä kustantajien lahjoittamilla kirjoilla.
(Kuvassa Bajekin avainnippu, jonka löysin taustatyömatkalla Varsovaan Bazar na Kole -ulkoilmakirppikseltä Wolan alueelta. Haastatteluun valmistautuessani palautan mieleen kirjoittamisprosessin eri vaiheita, taustatöihini kuuluu aina kirjaan liittyvien esineiden tai kuvamateriaalin etsiminen, usein niitä löytyy vahingossakin. Tuo avainnippu on kiehtova ja painava, avaimet ovat isoja.)

maanantai 10. huhtikuuta 2017




"– Tämä nyt varmaankin on sitä melankoliaa, »Weltschmerziä». Senkö annat valloittaa itsesi, lamauttaa voimasi ja katkeroittaa elämäsi? Ylös heti! Repäise itsesi irti tuosta. Tee työtä ja aja mokomat huolet sinne, missä pippuri kasvaa. Sepä kumma, ettei ihminen voisi hallita itseään."
"Täällä olin hiljaisuudessa ja rauhassa. Katselin kirjojani; aukaisin yhtä, aukaisin toista, kääntelin lehtiä, luinkin muutamin paikoin. En käsittänyt mitään. Kirjaimet olivat kuolleita silmissäni, sanat vieraita ja kuivia. Viimein putosi kirja helmaani. Nojasin päätäni taakse tuolin karmiin ja ummistin silmäni. 
– Nuku, sieluni, nuku! Vaivu ijankaikkiseen uneen! Unessa et kipua tunne, et surua etkä levottomuutta. Unessa et kaipaa mitään, et toivo etkä ikävöitse.
En jaksanut enää taistella tuota melankolian hirviötä vastaan. Se laskeutui raskaana kuin myllynkivi päälleni." (Minna Canth: Eräänä sunnuntaina.)

Olen lukenut Canthia, puhunut Canthista, ihaillut Anu Tuomisen tekemää uutta Työmiehen vaimon kantta, kuullut kuvataiteilijan työstä, inspiroitunut, ollut hyperaktiivinen, kärsinyt unettomuudesta ja keskittymiskyvyttömyydestä, kävellyt merenrannalla keräämässä veneen kappaleita ja sulkia (lähden vesille, lähden lentoon), nukkunut sitten sikeästi. Noinko helppoa se voi joskus olla?

"Kerääminen on vapautta. Kerääminen antaa vapauden kulkea, katsoa ympärilleen, joka suuntaan. Taiteen tekemisen vapaudella saan kerätä työajalla. Keräämisen vapauteeni kuuluu myös kahviloita, matkoja Jäämeren rannalle, kirpputorien kartoittamista matkojen varsilla." (Tuominen: Keräilystä, keräämisestä.)

Vapaus kulkea, keräämistä, kartoittamista, matkoja rannalle... Olen kirjoittanut vuokra- ja sähkösopimuksen, miettinyt mitä tästä kaikesta tulee, voiko tämä olla totta, olenko (olemmeko) nyt varmasti miettinyt (miettineet) tarpeeksi, pohtinut, onko tämä kaivattua vapautta ja rauhaa (kauneutta ja vastakohtaa) vai yhä enemmän sitoutumista, kantanut varmuuden vuoksi huolikuormaa, ravistellut niitä ajatuksia ja silloin iloinnut ja huomannut, kuinka paljon juuri sellaista iloa kaipaa, miettinyt että tätähän elämän pitää olla, vuorovettä, kuivaa maata, märkää maata, merivettä, lähtöä, palaamista, alituista liikettä ja uskallusta, etenkin sitä.

tiistai 14. maaliskuuta 2017


Lumikadun kertoja (WSOY 2017) on ilmestynyt, ja sen kunniaksi Dymitr lähetti meille Gwiazdasta sankan lumipyryn. Olkaa hyvä, rakkaat lukijat!

maanantai 27. helmikuuta 2017


Enemmän kuin sata varista parvessa korkeuksissa lumisadetaivaalla. Niin luulin mutta tuulessa leijailevia pilkkuja ja pisteitä, kirjaimia ne olivat. Olen alkanut suunnitella uutta kirjaa. Etsin. Pitää olla sopivasti maata jalkojen alla ja (aina) hiukan vettä, pitää olla ihmisiä, arkisia, tavallisia, hyviä, rakkaita, pitää olla eväät, jotta jaksaa. Pitää malttaa palauttaa tulevan teoksen taustatyökirjat, hyllyttää omaksi hankitut, kasata printtiliuskat ja muistikirjat, panna sivuun, arkistoida, tehdä tilaa uusille notkuville pinoille. Pitää olla valmis vallanvaihtoon, haikeuteen ja iloon. Pitää olla valmis kertomaan tehdystä työstä, pitää muistaa (ja ymmärtää), mistä siinä oli kyse, pitää, vaikka teksti on se, jonka pitäisi saada puhua (eniten), ja vaikka ei ole sanoja, joilla kuvaisi lyhyesti, tiiviisti, ollenkaaan sitä kaikkea, pitää muistaa, että minä en ole tekstini, pitää olla jännittämättä liikaa, pitää hengittää hyvin ja syvään, pitää luottaa, pitää malttaa olla riehaantumatta maaniseksi uudesta, pitää antaa sille kasvurauha, pitää nukkua, pitää syödä, pitää sietää tulevaa kaaosta, kevättulvia, pitää malttaa olla lehahtamatta lentoon valotaivaalle varisparvien, pilkkujen ja pisteiden sekaan, pitää irrottaa itsensä tekstistä, olla heittäytymättä korkeuksista vasten valkoista paperia, pitää muistaa elää.

torstai 2. helmikuuta 2017


 "Tätä hän oli aina ikävöinyt puiden salaperäistä suhinaa, tummia honkia, ruskeain havuneulain peittämää sammaleista maata. Hän astui syvemmälle, yhä syvemmälle hiljaiseen metsään." (Anni Swan: "Silkinhieno ja peikot". Kokoelmassa Sadut. WSOY 1991, 164.)

Työntäyteiset kuukaudet, viikot. Limittäin vanhaa ja uutta, hektistä viimeistelyä ja verkkaisia ensiaskeleita, apurahahakemuksia ja -selvityksiä. Perhe-elämän tautivuoteet, syntymäpäivät, ylioppilaskokeet, kesätyöpaikkahakemukset, rippikoulut, luennot, työssäjaksamisen ravinto, liikunta- ja leposuositukset, toivottomasti rakastuneen koiran ulvonta. Elämä vyöryy yli rajojensa, ihminen jaksaa ja jaksaa, kerta toisensa jälkeen innostuu yhä uudelleen (liikaa), kunhan on nukkunut hieman. Unissa päädytään sisäpihalle, jonka portti on ummessa, rakennuksen takaovi ikuisesti lukossa, muuttunut hissikuilun päätepysäkiksi. Mutta unet ovat, kaoottisenkin keskellä. Ja ihminen oppii ottamaan päiväunia, makaamaan koiran kuono säärtä vasten, ajattelemaan sammalvuoteita, sinitaivaita, haaveilemaan seuraavasta kahvihetkestä, ulkona kuivuvasta pyykistä, metsä- ja merenrantaretkistä.

torstai 13. lokakuuta 2016


Nukun paljon, enemmän, koska kaamos on alkanut. Unet ovat kammottavaa silppua ja fragmenttia, kuljen viettelevissä maanalaisissa tunneleissa ja saan ulkoilutettavaksi koiran, joka on vaihdokas, opetan ja löydän erään opiskelijan hirttäytyneenä, olen lentoasemalla lähdössä jonnekin vailla puhelinta ja kukkaroa, kaikki on varastettu. Valveilla teen muusan kanssa pitkiä aamulenkkejä, muistan pukea sukat ja sormikkaat, seuraan ikkunasta, kuinka kesän viimeinen perhonen, kohmeinen neitoperhonen, lentää syysasterille aterioimaan. Syön terveellisesti, säännöllisesti ja värikkäästi enkä enää kaipaa kaiken aikaa nopeaa leipää tai helppoa karkkia. Korjaan käsikirjoitusta, aina vain. Rektiokielikorva soi, piippaa äänimerkkiä ja varoitussignaalia, kaikki taivutusmuodot kuulostavat oudoilta, tarkistan kaiken. Fyysinen reviiri kaventuu, pudotan kalenterista pois kaiken, minkä voin, pudotan kalenterin pois, seinää en. Etsin lisää aikaa, haalin rauhaa ja spontaanisuutta. Se luo turvaa ja tuntuu hyvältä. Pimeä pelottaa, pimeä on pian syvä ja totaalinen, mutta onneksi voi sytyttää kynttilöitä ja vajota lämpimään veteen. Ehkä saa olla vetäytyvä, (väsynyt ja halutonkin), se ei sulje pois välittämistä eikä elämänhalua, kysehän on ennen kaikkea valon- ja vapaudenkaipuusta. Ovatko ne sama asia, valo vapautta, vapaus valoa? Keho on hereillä ja mieli karkailee, innostuu, kunhan kaikelle annetaan tila ja luonnollinen löytöretkeilyn rauha ja ilo. Silloin kaikki inspiroi ja kiehtoo, kaikessa on tarinan mahdollisuus ja elämän tarkoitus, syy ja seuraus. Luonnoksiin tallentuu jo uutta materiaalia, dialogin pätkiä, lähdekirjallisuutta, kuvia, dokumentteja, matkasuunnitelmia. Tämä kummallinen, ääripäinen olemassaolo ja työ, kaiken aikaa tuntuu tyhjältä, hiljalleen täyttyvältä, pakahduttavan täydeltä.

maanantai 26. syyskuuta 2016


Riitta Jalosen kirjailija Janet Framesta kertova romaani Kirkkaus on ilmestynyt. Suosittelen lämpimästi, upea! Samoin vinkkaan Jane Campionin ohjaamaa elokuvaa Enkelin kosketus (An Angel at My Table, 1990), josta kirjoitin lyhyesti joitakin vuosia sitten täällä.