Vuosi on vaihtunut. Kaikki alkaa alusta. Piti siivota kaapit ja laatikot, sen sijaan olen katsellut ulos, miettinyt tulevaa, tehnyt lyhyitä ja pitkiä työsuunnitelmia ja yöllisiä muistiinpanoja, miettinyt aikajanaa, varannut kirjoja, nukkunut olohuoneen lattialla ja valvonut sairaslomailevaa muusaa, koira pientä, nähnyt unia kohtaamisista, väkijoukoista, kasvomaskittomasta elämästä, kaivannut maisemia ja tiloja, ihmisiäkin. 

Päivä on pidentynyt ja valo lisääntynyt, linnut laulavat. Odotan kevättalvea, kevättä.

 

Nousee, laskee. Kirkasta, pimeää. Valo!

Arki. Nostettu seinälle serkulta saatu perhoskalenteri, käännetty veneen kylkeä, hukattu hammasraudat ja kahdet villalapaset, menty kouluun tuntia liian aikaisin ja pari tuntia liian myöhään, kokeiltu keitetyn veden heittämistä pakkasilmaan ja itsetehtyjä ranskalaisia ilman uppopaistamista, soviteltu luistimia, haaveiltu makkaranpaistoretkestä ystävien kanssa, löydetty kirppikseltä villatakki, ommeltu sen irronnut nappi, kahlattu lumessa, ihailtu jäätynyttä puroa, tehty yökyläilijöille siskonpetiä olohuoneen lattialle ja mietitty, mahtuuko joku seuraavan katraan nukkujista nojatuoleista kyhättävään makuusijaan, saatu käsikirjoituksesta kommentit ja kirjoitettu koiranpentu jalkojen päällä, pohdittu vapaata tahtoa, laadittu selvitys käytetystä apurahasta, anottu uutta, venytetty penniä, sovittu keskusteluaika opettajan kanssa, käyty kahvilatreffeillä, jatkettu epämääräisten paperikasojen perkaamista ja nyökkäilty tälle:

"Kävellessä aivot menevät meditatiiviseen tilaan. Kun järkeilevä aivopuolisko kytkeytyy pois päältä, luova aivopuolisko syöttää alitajuisempaa kamaa tietoisuuteen. -- Kun antautuu itseään suuremmille asioille, omasta minuudesta tulee merkityksetön kaiken kauneuden keskellä." (Hanneriina Moisseinen Maria Syvälän jutussa Kävelijä saa kaiken ja vieläpä ilmaiseksi. Aamulehti 24.7. 2010.)

On valvottu ja nähty unta rintamuksessa kasvasta kahdesta hennosta lehtipuun taimesta, kiskaistu ne pois, tunnettu vihlovaa kipua, kun kaikkialle rintakehään lonkeroivat juuret (hiussuonet) nousivat ihon alta. On herätty ja katseltu maisemaa, ihailtu sen syvyyttä.

Sain siivet ja lämmön

Sain ihanaa postia Satulta. Kiitos vielä kerran, arvostan! Villasukkia on näillä keleillä kaivattu (kun pitää jalat maassa, ne kannattaa pitää lämpiminä), kauniit värit hienosti aseteltuna, tuota mietin kauan, kuvaa jotakin hyvin olennaista, täsmälleen oikea koko! Satun valokuvaama Siivet-kortti on toiminut kirjanmerkkinä (se on asunut Markku Pääskysen Sielut-romaanin maisemassa, sinne se sopi tavattoman hyvin, seuraavaksi sujautan kortin Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat -romaanin väliin) ja olen kuljettanut sitä mukanani huoneesta toiseen, istahtanut katselemaan, ihailemaan. Oi noita värejä, ovea, ikkunaa, seinää, rakennusta, kulumaa, heijastusta, siipiä, oivaltavaa silmää! Nyt Siivet pitävät pystyssä lautaspinoa, huomenna alkaa arki ja kaikenlaista tukea kaivataan varmasti, myös lennokkuutta ja liitelyä. Sitä ennen valoisaa loppiaista, pysykää lämpiminä!

Unelmat vaativat lisäselvityksiä

On valmistauduttu uuteen lukukauteen, tiedonsiirtolomake, arviointikeskustelu, byrokraattisia sanoja, vanhempainilta, tuttu ja turvallinen, ja vielä sukset, luistimet, varaston uumenista esiin nostetut, pieniksi käyneet tai sopiviksi todetut, juteltu sananvapaudesta, uskonnoista, lapsista filosofeina, uskottu hyvyyteen ja iloon, paistettu joulutorttuja, syöty hernekeittoa ja näkkileipää (niissä molemmissa on jotakin yhtä juurevaa ja lohdullista kuin mäntysuovassa), nukuttu pommiin ja saatu siihen naapuriapua, tehty persoonallisuustestejä (infj, isfp, intj, minä, sinä, hän), kerrattu saksaa ("Langweilig!" sanoi tytär sohvalta eräänä väsähtäneenä iltana), tarvottu lumessa, saatu vahvistavia sanoja, mietitty kiltteyttä, luovuuden olemusta sekä suvun naisten unelmia, toteutuneita ja toteutumattomia (vaatii lisäselvityksiä, mieluisa tehtävä ja hyvä keskustelunaihe, kenen toteutui, kenen ei, miksi, mitä siitä seurasi, tuliko toteutuneiden tilalle uusia unelmia vai tyytyväisyys, entä toteutumattomien, onko olemassa perusunelmaa, joka läpäisee meidät kaikki, mikä se on), minun ja miehenkin (aika samanlaiset, pari ikiomaa), haaveiltu retkestä talviselle joelle, pakattu joulukoristeet (kortit ovat yhä seinällä), kirjoitettu muistikirjaan talteen uusia musiikillisia tuttavuuksia kirjoitushetkiä varten, iloittu lapsista jotka kasvavat, kyseenalaistavat, pohtivat, kääntyvät hieman sisäänpäin ja kantavat ikiomia unelmiaan.

Venetsia olohuoneessa ja muita tammikuisia tarinoita

Kaksi sinistä nojatuolia lähtee kohta matkaan, tuntuu hyvältä antaa tavaraa pois, tehdä tilaa ajatuksille ja valolle, tosin etsin tuolien tilalle punaisia sukkahousuja kokoa 62 cm, kummia ovat vaihtokauppani nykyään. Unissa todistan triptyykkimäistä muodonmuutosta, tapaan taivaalta putoavia kettuja, lupaan pitää huolta Eino vainaan kartoista, toimin jokilaivurina sekä Tove Janssonin seuralaisena.

Mies on jo unohtanut Tulimaan. Nyt hän rakentaa olohuoneen lattialle pala kerrallaan ikiomaa Venetsiaa (tulee mieleen Janssonin Kesäkirja). Ehkä etsin kaapista pitkävartiset kumisaappaat, kahlaan ne jalassa keittämään kahvia ja koen vihdoin acqua altan.

(Minä olin unohtanut, että kahden nuoremman lapsen joululoma päättyykin jo sunnuntaina. Olisin lähettänyt heidät kouluun vasta keskiviikkona.)

Tammikuu

Tammikuu on alkanut apurahaselvityksillä, Vuokko Hovatalla, Jarkko Martikaisella, Under the Dome -sarjalla, Pysähtymiskirjalla, lasten koulun epämiellyttävällä sisäilmaraportilla, bonsaipuun kuolemalla, hernekeiton keittämisellä ja ohran jyvien kylvämisellä. Olen matkannut kuvitteellisesti ajassa ja paikassa, katsellut tähtiholveja Pyhän Johannes Kastajan ja Pyhän Johannes Evankelistan kirkon keskilaivassa Toruńissa ja kiivennyt Brownstone-tyyppisen talon kiviportaita New Yorkissa.

On yhä sateista ja pimeää. Hämäräkytkimellä toimiva ulkovalomme syttyy kuitenkin puoli tuntia myöhemmin kuin talvipäivän seisauksen aikoina, syreenissä on silmuja, mansikkamaalta saa kaneille tuoreruokaa, ja uusi kirjanikin ilmestyy ihan kohta. Kevättähän tämä on.

Aistit valppaina

Kirjoittamisen kanssa on hetkellinen suvantovaihe. Levotonta joutokäyntiä. Siltä se näyttää ulospäin. Jotakin nyt etsin. Olen selaillut kansanperinnettä ja maisematutkimusta, istunut raakatekstipino sylissä, ihaillut ystävän vinkkaamana Susanna Majurin kuvia, kävellyt pakkasilmassa, tehnyt arkisia askareita, ollut olemassa reaalimaailmassa. Aistit valppaina odotan liikahdusta, unta, oivallusta.

Tammihetkiä

Olen käynyt treffeillä ruokakaupassa, kävellyt miehen kanssa lumisen maiseman halki, nähnyt kuplahallin ja järven jäältä lumia pöllyttäneen ilmatyynyaluksen, molemmat samassa maisemassa, kummallisia kapistuksia. On juhlittu synttäreitä ja nimipäiviä, iloittu kummilapsista ja apurahasta, äänestetty, kirjoitettu, kirjoitettu, kirjoitettu, sytytetty kuusen oksaan kynttilälyhty jänikselle ja ketulle, katseltu ikkunasta miten katuvaloista lähtee suora säde lumisateen lävitse taivaisiin.

Tytär on koulupäivien jälkeen maannut omenapuun alla hangessa. Minulla on nyt samanlainen olo. Joku voisi peitellä, tuoda viereen termarikahvia, voileipiä sekä pinon kirjoja, istua viereen ja lukea ääneen, aloittaa tällä tai tällä.

Vauvoja, valoa, viiniä

Sain sahraminkeltaisia vauvoja ja tähtikirkkaat yöt, flunssan ja esikoisen pitsasta ison siivun. Päivää riittää jo pitkälle, sen valossa googlaan kotimaisten viinitilojen valikoimia. Kohta on kuohuvan aika.

Odotan kristallinkirkkaita öitä

Päivällä tuuli kuori katolta lunta, ohutta valkeaa savua. Aurinko yritti raottaa pilvenreunaa, monta kerrosta harmaata voileeta, käsi haroi ja haroi, näin pilkahduksen purppuraa.

Olen istunut maisemassa ja odottanut kristallinkirkkaita öitä, silloin voi nähdä vanhalla tasoristeyksellä ufoja. Niin kertoi minulle nelivuotias, viisas pieni mies.

Nukkumatti heitti unihiekkaa ja muita tammikuun päiviä

Esikoinen lähti ensimmäistä kertaa yksin junamatkalle. Kummitäti ja pikkuserkku tulivat vastaan. Meillä oli parin päivän ajan neljän hengen perhe, tuntui oudolta. Kävin kuopuksen ja keskimmäisen kanssa antikvariaatissa, tytär osti ensimmäisen ikioman kirjansa lukemaan oppimisensa jälkeen. Valitsi mangaa, jossa yhdekäsänvuotias yksinäinen tyttö saa hamsterin. Juttelin myyjän kanssa. Hän ei tiennyt Joel Haahtelaa eikä Petri Tammista, mutta kertoi lapsuudestaan keskikaupungilla, kotinsa talonmiehestä ja muusta. Kiva oli kuunnella.

Kävin tyttären kanssa elokuvissa katsomassa Nukkumatti-leffan. Nukahdin kesken kaiken, kahdesti. Ajattelin, että olen tullut tavallista herkemmäksi unihiekalle, mutta ehkä se johtui sittenkin osittaisesta auringonpimennyksestä, kaksi herkkäsieluista ystävää kertoi samanlaisesta yllättävästä päiväväsymyksestä, ovat öitään valvoneet myös kuten minä. On lohdullista kuulla, että on muitakin, joiden vireystilaan taivaankappaleet - ja oikeastaan ihan kaikki - vaikuttavat. Mutta miten kauniita sinisiä hetkiä tammikuu on tarjoillut. Valo lisääntyy ja sen myötä ilo talvesta. Islannissakin kävin, katsoimme Noi Albiino -leffan, olihan angstia kerrakseen, pidin kuitenkin. Esikoinen ehti palata reissustaan, puhui kotiseutuni murretta, halasi huterasti. Tein hänelle kylvyn ja keitin luomuperunoita. Tilasimme Luomulaatikosta, hedelmiä myös. En ole niin ihania appelsiineja maistanut koskaan ennen. Meillä on vankilaleffojen aika nyt. Sopiva ajoitus. Esikoinen teki tutkielman Alcatrazista. Sen kunniaksi katsottiin eilen Pako Alcatrazista. Papillon odottaa vuoroaan, sain tv:stä napattua talteen.

Yhden iltapäivän vietin kaupungilla. Bussissa kuuntelin, kuinka ison iso mies kertoi kahdelle hennolle venäläisäidille suurella englannillaan, että hän seurustelee 50-vuotiaan jalkapalloilijanaisen kanssa. Kertoi nimenkin, kehotti naisia googlaamaan ja katsomaan. "I am her lover and she is mine." Hienoa, kun on rakkautta.

Ei kaupungilla ollut ihan niin kamalaa kuin ajattelin, vaikka oli pitkä lista mukana uutta kurssia varten (en pidä täsmäiskuista, mieluusti menisin etsimään maksimissaan yhtä puuttuvaa tai sitten ilman mitään asiaa harhailemaan vain). Fidassakin kävin. Oli 50%:n ale. Teini-ikäinen poika sovitti farkkuja. Äiti ojenteli aina uusia pareja eikä mikään ollut mieluisa, oli hankausta ilmassa. Minä löysin tapettia, sinisen hetken väristä. Sain kaksi rullaa neljällä eurolla. Ulkomainen opiskelijatyttö osti eurolla kaksi valkoista lautasta, syvän ja matalan, sekä niiden kaveriksi haarukan ja veitsen ja yhden terävän, jolla pilkkoa vihanneksia ja leikata leipää. Jäin kassalla katselemaan. (Näin hänet huoneessaan syömässä ensimmäistä ateriaansa Suomen astioistaan, kaikki pientä ja käden ulottuvilla.) Hän maksoi ostoksensa luottokortilla. Se oli jonkinlainen särö näkyyni. Kuvittelin hänen kaivelevan kaksikymmensenttisiä pienen vetoketjullisen kangaskukkaron pohjalta. Ehkä se olisi ollut liian ennalta-arvattavaa.

Purppurainen päivä

Uuden vuoden ensimmäisenä päivänä nukuimme pitkään. Iltapäivällä otimme naapurista tytön ja omistamme kaksi sekä pulkat, luistimet ja repun ja lähdimme vanhan kodin maisemiin. Minun on ollut sinne viime aikoina ikävä, vaikka oli ahtaampaa, kodin pohjaratkaisu oli kummallinen käytävä tai junavaunu, ei ollut omaa pihaa ja talo taisi olla sairas, piti minua kaksi kertaa vuodessa poskiontelotulehduksissa. Mutta oli heterogeenisempi naapurusto, vanhempi pihapiiri, ei kuulunut autojen huminaa. Pyykkitupaakin olen alkanut kaivata ja kellaria, kerrostaloasumista. Sitä aiemmasta kodista kaipaan yleistä saunaa, sitä että piti koko viikko odottaa tiettyä kellon lyömää, että pääsisi kävelemään pihan poikki naapuritalon kellariin saunomaan, saunan jälkeen juomaan pukuhuoneeseen pullollisen vihreää Smurffi-limsaa.

Laskimme pulkalla, sitten luistelimme. Ihana pieni kenttä metsän keskellä, korkeat vanhat puut kohosivat holveiksi yllemme, alkoi hämärtää ja sataa lunta, sininen hetki. Joimme kuumaa kaakaota, kuuntelimme metsän huminaa. Se sama metsä ulottuu tämän kodin viereen, alkaa tuosta ikkunoiden alta eikä ole kuitenkaan sama. En ole löytänyt karvarouskuja. En ole juossut tästä metsästä lasten kanssa kesken marjareissun rankkasadetta karkuun, kastunut alusvaatteita myöten, en ole käynyt halaamassa näitä puita, kun oli voimat loppua esikoisen vaikeiden ruoka-allergioiden kanssa. Ei minusta täällä tullut äitiä.

Ei tästä tullut sellaista kuin piti. Iloista aniliininpunaista, tuli hiukan purppura, enemmän auringonlasku kuin -nousu. Minussa asuu melankolia, on aina asunut, iän myötä se on tiiviimmin matkassa, olen jo aika tottunut, en hätistele pois.

J.K. Kuvissa tyttären puuhia. Yläkuvan värit punajuurivettä ja hiiltä. Alimmaisessa kuvassa kirppis, jota hän leikkii päivittäin.