Ciao, Massimo!

Olisin voinut viettää kokonaisen päivän parvekkeella katsomassa ohikulkijoita. Näimme naisen, joka talutti muutaman sentin kerrallaan katkonaisesti kävelevää mummoa. Vanhus oli kaatua, mutta jostakin ilmestyi ystävällinen mies ja auttoi heitä jonkin matkaa eteenpäin. Mummo pääsi oven pieleen, piteli siitä kiinni kaksin käsin, sitten matka jatkui seuraavalla oviaukolle. Eräänä aamuna ikkunamme alle pysäköi ambulanssivene hakemaan rullatuolilla tyylikästä vanhaa rouvaa. Sairaankuljettajat olivat hyväntuulisia ja humoristisia, läpsivät toisiaan toverillisesti, saivat rouvankin hymyilemään.

Kävelimme mielellämme, vaikka oli kuuma, päivisin yli 30 astetta. Juutalaisghettoon oli lyhyt matka. Campo de gheto novon aukiolla oli lemmikkikauppa ulosnostettuine lintuhäkkeineen, penkeillä istuskeli perheitä ja vanhoja rouvia vapaana juoksevine koirineen, siellä tällä seisoskeli rabbeja juttelemassa pyhiinvaeltajien kanssa, lapset pallottelivat ja rullaluistelivat (vapaana juoksevat koirat, pallot ja rullaluistimet ovat kiellettyä Venetsiassa, kertoi asuntomme info-kansio). Elämä vaikutti kiireettömältä, ihmiset tuttavallisilta ja lämminhenkisiltä. Ciao, Maria! Ciao, Massimo, grazie, ciao!

J.K. Mitä on nunnan olkalaukussa? Kaljupäisen miehen paketin googlasin jo. Roncato valmistaa mm. matkalaukkuja. Minne mies aikoo matkustaa ja kenen kanssa?

Vakoiltua

Katselen käsipyyhkeen varjoa lakanalla

Olen kirjoittanut novellia valmiiksi. Joka päivä uusi versio, yöllä luen miehelle ääneen, suttaan sekaaan kuulakärkikynällä uusia lauseita. Juttelemme:
"Jotakin se kaipaa."
"Alku on kömpelö."
"Minusta nimi on tylsä."
"Ai, mä vaihdoin sen jo, enkö huomannut kertoa..."

Olen katsonut leffat Black Swan (iso pettymys!), Biutiful (oi, kyllä!), Oceans (leffaan käytetty ja kaikkialla mainittu suuri rahamäärä ei vakuuta minua), Kosto (pidimme kaikki kolme: minä, mies ja esikoinen), Flickan (kohtalaisen hyvä, mutta miksi siihen piti ympätä niin paljon, vähempikin olisi vakuuttanut) ja 127 tuntia (esikoisen iloksi).

Digiboksi sekoilee, mies sanoo, ettei ihme, se on tulikuuma, ainakin sata astetta. Sammutetaan kaikki koneet. Tänään on ilma seisonut, taivas käynyt harmaaksi. Hiki valuu, kuljen koko päivän ohuen ohuessa topissa, kyllä se mekosta käy. Parvekkeen ovi on öisin auki, mies on tehnyt siihen verkon, linnut huutavat sen lävitse aamuyöllä, kaikkia en tunnista, mutta lokit ja kuikan kyllä. Välillä kuuluu laulua. Naapuritalon parvekkeella joku puhuu pitkiä, kovaäänisiä puheluita, kertoo mies. Minä nukun, utelen, mistä se puhui. Ihan tavallisia, kertoi nukkumisestaan. Ai jaa. Ja kun ei enää jaksa puhua, alkaa laulaa iskelmää. Aamulla on terhakkana ylhäällä, yölaulaminen virkistää, silmäilee maisemaa, juo tölkki-Pepsiä. Minunkin tekisi mieli, kylmä vesi valuisi pitkin sen peltisiä kylkiä.

Pesen joka päivä monta koneellista pyykkiä. Kuivatan kaikkialla, minne vain voi pyykkiä ripustaa (metsään en ole vielä mennyt, vaikka haluaisin kyllä. Eikö olisi hienon näköistä, loputtomiin pyykkinaruja puiden välissä? Lakanoita, mekkoja ja paitoja. Kelpaisi oravien kuljeskella trapetseja pitkin, lintujen istahtaa ja painaa pää puhtaaseen tyynyliinaan. En ole mennyt puroonkaan istumaan vielä, pitää lukea uudestaan Banana Yoshimoton Kitchen ja Joel Haahtelan Elena, ehkä sitten rohkaistun). Katselen käsipyyhkeen varjoa lakanalla. Tuosta voisin ottaa valokuvan. Enkä kuitenkaan ota, mutta olen onnellinen lainekrepistä, jota ei tarvi silittää, pesukoneen viidentoista minuutin pikaohjelmasta, jolla voi huuhtaista hikipyykit, pitkistä valkoisista ruusuista, joita mies toi minulle lomansa alkamisen kunniaksi, sormiväreistä joilla maalata äkkiä tylsäksi käynyt kattolamppu, kaapista löytyneestä silkkinauhasta, jolla kantata tyttären sortseiksi leikatut farkut.

Huomenna vaihdamme maisemaa. Näemme sukulaisia, haistelemme merta. Nyt alkoi loma. Aion kirjoittaa, paljon, kaikkialla.

Päivä Helsingissä

Junailin Helsinkiin työn merkeissä. Kaunis toukokuinen päivä. Nappasin muistikirjaani satunnaisia keskustelun pätkiä mahdollista käyttöä varten, uudet kengät eivät hiertäneet, istuin salaatilla vanhojen eleganttien rouvien kanssa, katselin kuinka he punasivat huolellisesti huulensa, mietin millaisia elämiä ovat nähneet, sitten muistelin tätejäni, jotka eivät koskaan lähteneet kaupungille huulipunatta ja ihmettelivät, kun minä kävin teatterissa farkuissa, tilaisuuksiin pitää pukeutua, istuin hetken puistossa, kirjoitin kortin kouluaikaiselle ystävälle, siirryin kivirakennukseen pohtimaan ja arvottamaan tekstejä, mietin lukutapoja, kuulin sivumennen jotakin ennakkoa omista teksteistäni, tapasin kiinnostavia ihmisiä. Kotiinviemiseksi, hää- ja syntymäpäivälahjaksi poimin Waltarin hulvattoman hauskan Neljä päivänlaskua -teoksen, josta luultavasti innostun kertomaan myöhemmin lisää, ja Lars Sundin Aamu-unisen lintubongarin tunnustukset, hieno kirja sekin, lintujen äänet on kuvitettu synestesian avulla!

Nukkumatti heitti unihiekkaa ja muita tammikuun päiviä

Esikoinen lähti ensimmäistä kertaa yksin junamatkalle. Kummitäti ja pikkuserkku tulivat vastaan. Meillä oli parin päivän ajan neljän hengen perhe, tuntui oudolta. Kävin kuopuksen ja keskimmäisen kanssa antikvariaatissa, tytär osti ensimmäisen ikioman kirjansa lukemaan oppimisensa jälkeen. Valitsi mangaa, jossa yhdekäsänvuotias yksinäinen tyttö saa hamsterin. Juttelin myyjän kanssa. Hän ei tiennyt Joel Haahtelaa eikä Petri Tammista, mutta kertoi lapsuudestaan keskikaupungilla, kotinsa talonmiehestä ja muusta. Kiva oli kuunnella.

Kävin tyttären kanssa elokuvissa katsomassa Nukkumatti-leffan. Nukahdin kesken kaiken, kahdesti. Ajattelin, että olen tullut tavallista herkemmäksi unihiekalle, mutta ehkä se johtui sittenkin osittaisesta auringonpimennyksestä, kaksi herkkäsieluista ystävää kertoi samanlaisesta yllättävästä päiväväsymyksestä, ovat öitään valvoneet myös kuten minä. On lohdullista kuulla, että on muitakin, joiden vireystilaan taivaankappaleet - ja oikeastaan ihan kaikki - vaikuttavat. Mutta miten kauniita sinisiä hetkiä tammikuu on tarjoillut. Valo lisääntyy ja sen myötä ilo talvesta. Islannissakin kävin, katsoimme Noi Albiino -leffan, olihan angstia kerrakseen, pidin kuitenkin. Esikoinen ehti palata reissustaan, puhui kotiseutuni murretta, halasi huterasti. Tein hänelle kylvyn ja keitin luomuperunoita. Tilasimme Luomulaatikosta, hedelmiä myös. En ole niin ihania appelsiineja maistanut koskaan ennen. Meillä on vankilaleffojen aika nyt. Sopiva ajoitus. Esikoinen teki tutkielman Alcatrazista. Sen kunniaksi katsottiin eilen Pako Alcatrazista. Papillon odottaa vuoroaan, sain tv:stä napattua talteen.

Yhden iltapäivän vietin kaupungilla. Bussissa kuuntelin, kuinka ison iso mies kertoi kahdelle hennolle venäläisäidille suurella englannillaan, että hän seurustelee 50-vuotiaan jalkapalloilijanaisen kanssa. Kertoi nimenkin, kehotti naisia googlaamaan ja katsomaan. "I am her lover and she is mine." Hienoa, kun on rakkautta.

Ei kaupungilla ollut ihan niin kamalaa kuin ajattelin, vaikka oli pitkä lista mukana uutta kurssia varten (en pidä täsmäiskuista, mieluusti menisin etsimään maksimissaan yhtä puuttuvaa tai sitten ilman mitään asiaa harhailemaan vain). Fidassakin kävin. Oli 50%:n ale. Teini-ikäinen poika sovitti farkkuja. Äiti ojenteli aina uusia pareja eikä mikään ollut mieluisa, oli hankausta ilmassa. Minä löysin tapettia, sinisen hetken väristä. Sain kaksi rullaa neljällä eurolla. Ulkomainen opiskelijatyttö osti eurolla kaksi valkoista lautasta, syvän ja matalan, sekä niiden kaveriksi haarukan ja veitsen ja yhden terävän, jolla pilkkoa vihanneksia ja leikata leipää. Jäin kassalla katselemaan. (Näin hänet huoneessaan syömässä ensimmäistä ateriaansa Suomen astioistaan, kaikki pientä ja käden ulottuvilla.) Hän maksoi ostoksensa luottokortilla. Se oli jonkinlainen särö näkyyni. Kuvittelin hänen kaivelevan kaksikymmensenttisiä pienen vetoketjullisen kangaskukkaron pohjalta. Ehkä se olisi ollut liian ennalta-arvattavaa.