Yötöissä Ranskassa

Iltaöisin vetäydyin huoneen nurkkaan, sammutin pois ympäristön äänet (välillä siihen tarvittiin saippuakuplia, välillä kuppi kahvia tai lasi viiniä) ja avasin oven ikiomaan maailmaani. Joskus palattuani kerroin muille kuulumisia sieltä, luin tekstiä ääneen kuullakseni sanat ja lauseiden rytmin, yleisön kommentit. Kirjoitin pedantisti lähes joka päivä, vaihdoin fontin vedenvihreäksi, jotta voisin kotiin palattuani vertailla matkalla syntynyttä Suomessa kirjoitettuun tekstiin. (Näkyykö ympäristönvaihdos sanoissani, miten?) Sain hiottua ja lihotettua jo valmista ja luotua hieman uutta. Ei hassumpi kesäyötyö.

Chartres

Chartresin katedraali oli lempipaikkojani. Kävimme kahdesti. Loputon ihme. Korkea sisäänsä sulkeva tila, hämäryys, kauneus, levollisuus, ei ruuhkaa. Ripitystä kolmella kielellä, lasimaalauksia, mystinen labyrinttikuvio katedraalin lattiassa, pyhiinvaeltajat kulkivat sitä paljain jaloin, avoimin kämmenin. Pienessä myymälässä myytiin rukousnauhoja ja labyrinttikuvioisia hiirimattoja, ostimme molempia.

Trouville-sur-Mer

Teimme ihanan päiväretken Normandiaan Trouville-sur-Meriin. Vuorovesi, meri, simpukankuoret, ravut, kivet, hiekkaranta, laiturit, rantapiknik, kalapuodit, äänet, tuoksut. Kamera jätettiin autoon, paljon tallentui mieleen. Näihin maisemiin haluaisin palata, viipyä kauan.

Vakoiltua

Pariisi

"Ensimmäinen viikko Pariisissa! Mikä huumaus! Kävellä, kävellä, kävellä ympäri, - kävellä enemmän kuin kotona kokonaisen vuoden aikana. Jalat iltaisin täynnä helvetin tulta, mutta kaikki kipu unohtuu, kun edessä on aina uutta ja uutta."
Mika Waltari: Matkakertomuksia.
Pariisi perheen kanssa, Pariisi kaksin, Pariisi ennakkokuvitelmissa, Pariisi todellisuudessa. Jonoja, turisteja, kiirettä, välimatkoja, hymyttömyyttä, showta, elokuvakuvaukset, leffateattereita, kirjoja, kuppiloita, moskeijan puutarha, hiilloskanaa, minttuteetä, leivoksia, huiveja, villa- ja kauluspaitoja, ovia, ikkunoita, parvekkeita, historiaa, nykyaikaa, tulevaisuutta, mustavalkokuvia, nostalgiaa, eleganssia, kerjäläisiä, kadullanukkujia, koiria, me.

Talo Ranskassa

Meillä oli talo Ranskassa, pienessä kylässä, jonne pääsi ajamalla loputtomien pikkukylien ja peltojen halki. Pellon pientareilla kukkivat unikot, leikkuupuimurit kaatoivat satoa pimeässä yössä. Kotikyläämme tultiin aurinkokuninkaan akveduktin alta, pienet kadut olivat kapeita ja remontissa. Asuimme keskellä tyypillistä omakotialuetta. Piha oli iso ja rehevä, runsaasti korkeita lehtipuita, puun rungoilla murattihuntua, mikrokosmoksessa kymmenittäin leppäkerttuja. Katolla kujersi aamuisin kyyhky, öisin pihaa halkoivat lepakot. Jos olisin asunut talossa vakituisesti, olisin karsinut taloa pimentäviä puita, kantanut pihaan saviruukkuja ja istuttanut ne täyteen pelargoneja, laatikoihin samettiruusuja, sinne tänne ruusupensaita ja salkoruusuja.

Aamuisia oli koleaa ja yleensä satoi. Hienon hienoa sumutetta, valtavia pisaroita tai vinoa piiskaa. Iltapäiväksi kirkastui. Teimme retkiä, kävimme ruokaostoksilla, pesimme pyykkiä tai viihdyimme pihapiirissä. Lapset grillasivat vaahtokarkkeja takapihan grillissä, perustivat salaseuroja, valokuvasivat ja lepäilivät riippumatossa. Illalla panimme takkaan tulen. Olin pakannut mukaan ihan vääriä vaatteita, vaikka tarkkaan sääennusteet ennakkoon luinkin. Iltaöisin perhe rauhottui pelikorttien, piirtämisen, editointien, lehtien tai elokuvien pariin. Mies kävi irrottelemassa yläkerran huoneiden nurkista lukit. Maisteltiin pieniä leivoksia, kaadettiin lasillinen viiniä, kuunneltiin sadetta. Minä istuin kirjoituspöydän ääreen ja aloin kirjoittaa.

Öinen kuvataiteilija avaa ovet talonvaltaajille

Matkalaukut on pakattu. Koti on järjestelty ja ohjeistettu kummitytölle sekä muille talonvaltaajille. Mukava tietää, etteivät huoneet ole yksin, vaikka me olemme muualla. On tehty alustavia suunnitelmia, pohdittu kohteita, vaikka en oikeastaan niistä niin välitäkään. Odotan enemmän sitä pelkkää muualla oloa, irtautumista, uusia huoneita. Ketkä kaikki ovat niissä kulkeneet, ovatko miettineet yöt läpeensä sanoja kuten minä vai nukkuneet levollisina, saaneet inspiraation heti aamusella, kahvinjuonnin jälkeen ? Mitä näen makuuhuoneen ikkunasta, miltä ilma tuoksuu, onko vedellä oma makunsa, linnuilla laulunsa, entä meri? Löydänkö kauniin kiven, lähtevätkö lapset lentoon, tunnenko itseni entistä irrallisemmaksi, kun en ymmärrä kieltä?

Yöllä näin taas sukupuolet eivät kohtaa -unen. Olin kuvataidekurssilla ja tein lopputyötä (21 erilaista maalauspohjaa, joihin käyttää värejä ja tekniikoita). Tiesin rajallisuuteni ja aloittelijuuteni, mutta pääsin sinuiksi värien ja materiaalien kanssa alkuongelmien jälkeen, nautin luomisesta, erotin värien taittumisia toiseksi, ihailin siirtymäpintoja jne. Koin edistyneeni, vaikka arvelin töiden näyttävän harjaantuneempien silmiin ehkä vain taustoilta. Sitten eräs minuun hitusen ihastunut, hyvää tarkoittava taitelijapoika ehdotti yhteistyötä. Hän saisi maalata yhteen töistäni. Huomasin, että hän alkoi maalata työni päälle suuria linjoja, isoa pintaa ja käytti valmista työtäni vain taustana omalleen. Tajusin, ettei hän erota hienoja nyansseja töistäni vaan halusi selkeästi esittävää, jonka ahnas tai laiska katsoja saa napata silmiinsä heti. Pikainen palkkio, valmiiksi pureskeltua, voi siirtyä seuraavaan. Poika siirtyi minulta mitään kysymättä myös muiden töitteni pariin. Hän tarkoitti varmasti hyvää, mutta niistä tuli hänen töitään, ei meidän, ei minun. Kaikki minulle tärkeä peittyi hänen maalinsa alle, kaikki se mitä minä olin nähnyt, sinisen ja keltaisen liitto, orastava vihreä, turkoosin aavistus. Kiivaalla vauhdilla poika maalasi päälle kirkkaanpunaisen rykelmän leppäkerttuja, näki siis vain että jotakin vihreää tuolla on, ok luontoa, lisätään ötököitä. Olin järkyttynyt. Hän pyyhälsi vanhassa suuressa koulurakennuksessa, joka oli varattu rauhalliseen käyttöömme, vauhdilla ja vimmalla tilasta toiseen, käytävältä luokkahuoneeseen, sitten kellariin, etsi työni ja luuli auttavansa. Tuhosi. Olin järkyttynyt. Juoksin selittämään opettajallemme, että olen kuvataitelijana alussa vasta, mutta löysin oman polun, työn tekemisen innon ja luovuuden riemun, oman äänen, jonkin piilossa lojuneen mikrokosmoksen, ja nyt tuo yksi tuhoaa kaiken, ei tajua, pysäyttäkää joku hänet. Kamala uni. Matkustin myös kiellettynä asiakkaana muslimien metrolla, olin toiskielinen ja -uskontoinen, käänsin lopulta selkäni, painoin kasvot vasten penkkiä, pelkäsin, suljin silmät. Heräsin.

Aamulla sain novellinäkyjä, aloin luonnostella muistikirjaan. Ehkä kirjoitan tekstin matkalla valmiiksi.

Pettuleipää

Kesän kirjoittamisreissu Ranskaan sai yllättävän käänteen, kun lentoyhtiö ilmoitti sähköpostilla, että lopettaa toimintansa Suomessa, ei korvaa ihan kaikkea jo syksyllä maksamaamme, mutta pahoillaan on. Saimme varattua uudet liput toisesta yhtiöstä, mutta ne maksoivat kaksi kertaa enemmän. Nyt sitten säästetään, kaikesta.

Kirjailijankin on silti syötävä, vaikka muiden tekstejä ahmimalla pärjää hienosti, ravitsevia ja täyteläisiä ovat. Ateriaksi nappasin tämän, sitten jatkoin Väinämöisen napeilla, ystävän tuomalla Juustoportin juustolla (oranssi pötkylä, jota luulin epähuomiossa ensin kynttiläksi) ja toisen ystävän lahjoittamalla punaviinillä, maussaan karhunvatukkahilloa. Sen jälkeen kaadoin esikoisen kanssa possupankin sisällön lattialle, teimme kolikoista kahden euron pinoja ja hetken aikaa unelmoimme. Illalla herkuttelemme letuilla serkun tekemän omena-kanelihillon kera. Optimismikin on hyvää ravintoa, kaikki järjestyy, aina pärjätään.

Lumipyrypäivänä

Yksi poika on kadonnut, toinen löydetty ultralla. Maailmassa on kummallinen tasapaino. Katselen lumisadetta, pienen pientä ja terävää, pöllyää kaikista suunnista, sitten muuttaa mieltään, kinostuu ja peittää jäälyhdyn, verannan, pihan polun, maiseman terävät muodot. Ei tee mieli ulos, silti lähden riemumielin postinhakureissulle.

Odotan ystävän kuulumisia Pariisista (ihan näin hänet siellä, hymyilin mielessäni). Sillä välin nostan tyttären kanssa kaapin laatikon lattialle, teemme iloisia löytöjä. Meillä on kaikki aina hukassa, onneksi emme ole kadottaneet toisiamme.

Kaupungilla

Olin esikoisen kanssa kaupungilla. Etsimme liikettä, jota ei enää ole. Olisin tarvinnut ensi vuoden töihin materiaalia. Minulla on loputon lista, se pyörii nyt öisinkin mielessä. Tuleva työ kurottelee luisevia käsiään kohti, hyiset sormet, niiden päissä pitkät kynnet, kuivat käppyrät, lintu se on, ei sirkuttava ja keveästi lentelevä vaan musta varjo. (Miksen suhtaudu kirjoittamiseen näin?)

Mutta lapsi on hyvää seuraa, täysin toisenlainen kuin kotona. Miellyttävä, rauhallinen ja kohtelias nuorimies. Juttelemme, tarvomme kaupunkia päästä päähän. Pengomme ale-tankoa. Pidämme molemmat turkoosista. Käymme salaatilla, juttelemme viime kesän Venetsiasta, ensi kesän Ranskasta. Löydän kaikille jotakin, tarpeellisia ovat. Mietin jokaista ostosta tarkkaan, vertailen hintoja, olen oppinut. En osta itselleni mitään. En tarvi mitään (paitsi sen untuvapeiton, joskus sitten). Ennen kuin astumme bussiin, poimin maasta jonkun pudottaman tarot-kortin: kepit seitsemän.

Père-Lachaisen hautausmaalla

YleTeema on taas hemmotellut. Tänään tuli Ikuisesti (Forever, 2006): "Palkittu, kaunis ja rauhoittava dokumentti Pariisin legendaarisesta hautausmaasta Père-Lachaisesta tämän päivän kävijöiden silmin." Uusinta 6.1.2011 klo 15.25. Kannattaa katsoa! En muista, koska olisin nähnyt yhtä hienon dokumentin. Visuaalinen ja verbaalinen nautinto.

Kävin Italiassa ja Ranskassa

Olen alkanut matkustaa unissa. Olin Italiassa koko perheen kanssa. Matkasimme junassa, he nukkuivat. Lapset vasemmalla, mies oikealla puolella olevassa vaunussa, minä olin siinä rajamaastossa, enemmän kallellani lapsiin, katselin avonaisesta junan ovesta maisemia, lämmin tuuli löyhytti (aamulla tuli mieleen kauluspaitamies, joka seisoi salkku kädessä Venetsiaan menevässä junassa, seisoi koko matkan, hikosi paitansa märäksi, hitaasti kasvava läikkä, mietin että häntä oli ehkä ammuttu, ehkä otsan hikikarpalotkin olivat silkkaa pidäteltyä kipua), vihreitä laikkuja, sitten sinisiä häivähdyksiä, vettä se oli, laskujokia, sitten laajaa sinistä, huusin koko perheen hereille: "Meri, meri!"

Toisessa unessa lähdin etuajassa lentokentälle, olin Ranskassa, pieni takaperoinen kenttä jossakin. Kapsäkit aukesivat pitkin poikin, poimin tavaroita, mietin minne olin pannut passini, liput, saisinko meille kaikille viidelle vierekkäiset paikat. Mies ja lapset olivat vielä hotellissa, söivät raukean hidasta aamiaista, naureskelivat minun malttamattomuuttani.